Makasin jäykkänä selälläni. Kuume kalvoi ytimiäni, luitani jomotti. Jokainen pienikin liike teki kipeää. Mutta eihän se ihme ollut, jokainen asennonvaihdos riisti viivoja energiapalkista, joka hohti pimeässä ylläni kuin jossain pelissä. Ja kun energia loppuisi, niin no, se loppuisi. Eli mietin todella tarkkaan, mihin muutoksiin minulla olisi varaa ennen loppua. Onneksi palkin väri oli vielä rauhoittavan vihreä. Joka tapauksessa täydelliset kyljenvaihdot piti unohtaa. Hiljaa hivuttaen nostin toisen jalan koukkuun. Siihen tukeutuen nostin lantiota kuin salaa lievästi kierteiseen asentoon. Vain pientä pudotusta palkissa. Toisen käden ojennus sivulle. Ihanaa venytystä puutuneille raajoille. Palkki alkoi kuitenkin tyhjentyä uhkaavasti, apua, värikin muuttui oranssiksi! Käteni osui yöpöydällä johonkin. Puoliksi syötyyn suklaamunaan. Uskaltaisinkohan syödä sen? Antaisiko se lisäenergiaa vai veisikö viimeisetkin? Mahdollisimman pienillä liikkeillä tartuin munaan, vein sen suuhuni ja haukkasin. Palkin viivat vähenivät, lisääntyivät, väri heilui edestakaisin oranssin ja punaisen välillä, mutta päätyi lopulta oranssiin. Ainakin sain hieman lisäaikaa. Suklaata oli vielä jäljellä kädessäni. Lepäilin, seurailin palkin muutoksia, naukkailin murusia. Näillä viekkailla laskutoimitusten höystämillä toimenpiteillä säästin energiaa, päihitin tuon ilkeän palkin ja selvisin kuin selvisinkin läpi kuumehoureen. Ja kolmantena päivänä nousin sängystä kankeana, mutta ihan entisenä Sällinä. Huh, pääsiäisen ihmettä.
