lauantai 23. maaliskuuta 2019

Kultainen keskitie



On aikainen syysaamu. Sälli putsailee pihalla talon rännejä ja mittailee tiluksiaan. Tontti rajoittuu lännessä ja pohjoisessa metsään ja idässä naapurin kanssa yhteiseen pensasaitaan. Etelän puolella kulkee pieni taajamatie. Alueella on lähinnä vanhoja omakotitaloja, mutta onpa joukossa muutama uudempikin tulokas. Sällin talo on pieni perinteinen punainen tupa, juuri sopiva pelkälle luurangolle asustaa; isommassa luiden kalina kaikuisi häiritsevästi ja pienemmässä ei mahtuisi kalistelemaan lainkaan. Naapurisopu on säilynyt, kun kalistelut on suoritettu sisätiloissa.

Mutta nyt Sälli kaavailee tehostusta toimintaansa. Sisätyöt ovat alkaneet hieman kyllästyttää. Koskaan ei saa palautetta työstään eikä kukaan kannusta pyrkimään eteenpäin tai oppimaan uutta. Hän kaipaa yleisöä, suoraa vuorovaikutusta, kehitystä. Jotain.

Sälli tutkii talon peltikattoa. - Siitä lähtisi aika hyvä ääni, kun vähän rummuttelisi kantapäillä, hän miettii. - Entäs pihatien päällyste? Jos hiekkasoran vaihtaisikin johonkin kovempaan? Kylläpä kelpaisi kopsutella. Voisi vaikka laittaa puukengät jalkaan tai ottaa kävelykepit avuksi. Rekvisiittaan voisi tosiaankin panostaa aiempaa enemmän. Ha! Aita! Pensasaita ei todellakaan kaiu. Suostuisikohan naapuri, että rakennettaisiin aidan tilalle jonkinlainen pitkulainen rakennelma. Tehtäisiin sen akustiikasta sellainen, että heikompikin rummutus kantautuisi kunnolla koko naapurustoon. Ja itse rakennelmaahan voisi käyttää vaikka pihavälineiden varastona tai muuna harrastustilana. Kuinka hienoa olisi steppailla ”aidan” kattoa pitkin ja poikin. Kyllä varmaan naapurikin tykkäis. Joo, kyllä se suostuu. Ei tässä mitään lupia kannata kysellä.

Kätevänä timpurina Sälli ryhtyy tuumasta tekoon ja pian pensasaita makaa maassa ja varastoaidan nurkkapylväät ovat pystyssä. Seinälautaa sivuille, peltiä katoille ja pian tonttien rajalla mutkitellen mäenrinteessä sijaitsevat kopperot alkavat hahmottua. Selkeät raot koppien väleissä antavat äänien soljua vapaana ja viistot kulmat suuntaavat ja vahvistavat äänten sävyjä. Ja itse varastokopit toimivat varsinaisina kaikupohjina. Katolta toiselle pääsee kulkemaan pitkin peltisiä riippusiltoja, jotka kumisevat vienosti jo vähäisessäkin tuulessa, mutta antautuvat oikein ukkosmyrskyn pauhuun, kun niiden päällä oikein hypähtelee. Ja Sällihän hypähtelee.


Nyt viimein naapurikin on jo herännyt ja kurkkii ikkunastaan ihmetellen myrskyn ääniä. - Outo ukkonen, kun yksikään puu ei heilu. Mutta sitten hän näkee Sällin uppoutuneena villiin tanssiinsa erikoisten kopperorakennelmien katoilla ja niiden välisillä huojuvilla silloilla.

– Mikä samperin villitys tämä nyt on! naapuri ryntää pihalle heristellen nyrkkiään.

Sälli ei rymistykseltään kuule, mitä naapuri huutaa, vaan luulee tämän olevan innoissaan uudesta piha-aktiviteetista ja heiluttelee käsiään naapurille takaisin. - Aah, vihdoinkin suoraa palautetta ja kontaktia yleisön kanssa, Sälli ilahtuu. - Ei enää yöllisiä kalisteluja kotinurkissa tai joskus harvoin salaa kyläkaupan takapihalla.

Ryminä jatkuu ja kohta paikalle kerääntyy lisää kummastunutta väkeä. – Mitä ihmettä? Onko tämä nyt luvallista? ihmiset huutelevat käärmeissään. – Nyt on Sälli kyllä ylittänyt itsensä. Ei tämmöinen peli vetele.

Sälli kuulee vain sanan sieltä, toisen täältä ja on edelleen siinä uskossa, että hänen esityksensä on tehnyt vaikutuksen. Siis hyvän vaikutuksen. Kun ihmiset alkavat heittelemään hänen päälleen risuja ja keppejä, hän huudahtaa: - Aa, niinpä tietenkin, lisärekvisiittaa! Itse unohdinkin. Kiitoksia! Ja meno vain yltyy.

Vihdoin naapuri käy hakemassa luutansa ja tähtää sen suoraan Sällin jalkoihin. Ja siihen Sälli lopulta kompastuu ja römähtää kolisten maahan. Sillat notkuvat ja rymisevät vielä hetken. Sitten on hiljaista, kuin myrskyn jälkeen.

Sälli kerää itsensä ja nousee istumaan pudistellen lehtiä päältään. – Miksi sinä noin teit? hän kysyy naapurilta. – Luulin, että pidit siitä. – No en takuulla pitänyt, naapuri ärähtää. – Eikä kukaan muukaan! Kylän väki nyökyttelee päitään. Pelästyneet lapset piilottelevat vanhempiensa selkien takana.

Sälli katselee yläpuolellaan kohoavia aitarakennuksia, väriseviä riippusiltoja ja kääntää lopulta katseensa kihisevään väkijoukkoon. – No, olihan tämä suoraa palautetta, hän sanoo hiljaa. – Puran rakennukset heti. Ja siirryn takaisin sisätiloihin harrastamaan kalistelua.

Naapuri astuu askelen lähemmäs Sälliä, joka hypähtää pystyyn hieman säikähtäen. – Ei hätää, mutta, jaa, no, siitä nyt voitaisiinkin vielä puhua, naapuri sanoo jo leppyneenä. – Siis näistä rakennuksista. Ne näyttävätkin yllättäen aika hauskoilta. Vai mitä?

Kylän väki nyökyttelee taas, ja jotkut lapset haluaisivat jo lähteä kiipeilemään silloille.
Naapuri pohtii asiantuntevasti. – Ne muistuttavat jostain syystä etäisesti Kiinan muuria, tai ovat ne ainakin kyllä todella erikoinen nähtävyys. Ja kuultavuus. Kylän ylpeys jopa?

Kylän ihmiset innostuvat. – Juu, voitaisiin sopia, että kerran vuodessa pidettäisiin suuret Kolina- tai Kalina-juhlat, jolloin kaikki saisivat hyppiä ja rummuttaa niin paljon kuin haluaisivat, sinäkin Sälli.

– No se olisi mahtavaa! Sälli ilostuu. - Ainakin joskus siis olisi yleisöäkin tiedossa, hän sanoo. - Kai se kultainen keskitie on paras, ei kolinaa mahan täydeltä.

Naapuri kiipeää reunimmaisen kopin katolle ja aloittaa luutatanssin Sällin kanssa. – Täten julistan ensimmäisen Kolina-Kalina-juhlan avatuksi, hän ilmoittaa juhlaväelle, joka kiipeää jo kovaa vauhtia toisille katoille ja silloille. - Luvat juhlatilaisuuteen pyydetään myöhemmin, hän jatkaa. – Niin, ja se onkin sitten ihan toinen juttu, että miten saadaan luvat näille rakennelmille. Mikähän laitetaan käyttötarkoitukseksi? Kolinavarasto?

Niin juhlat jatkuivat ja Sälli sai kuin saikin toivomaansa vuorovaikutusta ja yleisöä, joka kolisteli ja kalisteli hänen kanssaan yömyöhään, tai ainakin niin kauan kuin korvat kestivät.



sunnuntai 23. joulukuuta 2018

Jouluruokaa tarjoo kunnon väki


Luiseva Sälli kiiruhtaa kaupan tungoksessa hyllyn luota toiselle, työntäen toisella kädellään kärryä ja lappaen toisella kaikkia mahdollisia jouluruoka-aineksia kärryyn, joka alkaa jo uhkaavasti pursuta yli.
- Tähtianis, sinappisilli, punajuuri, suolakurkku, lanttu, rieska, graavilohi... Sälli mutisee yrittäen pinnistellen muistella kotona kirjoittamaansa lappua. Lappua, jonka hän sitten autuaasti unohti juuri siihen paikkaan, jossa hän sitä kirjoitti.
- No, on sitä ennenkin yhdestä joulusta selvitty. Sälli pysähtyy oikein miettimään. - Sehän taisi tapahtua muistaakseni vuonna – 96. Muut joulut ovatkin olleet enemmän tai vähemmän katastrofaalisia, joita ei uskalla muistellakaan, hän purskahtaa nauruun itsekseen saaden osakseen närkästyneitä katseita, jotka sanovat: "Ei jouluostoksilla saa olla iloinen." Sälli punastuu ja jatkaa lappamistaan.

- Nyt piisaa, on jo vähän kiirus, pitää ehtiä bussiin, Sälli alkaa hätäillä. - Näin aattona ei kai kulje ihan kaikki vuorot.
Tänä vuonna on hänen vuoronsa järjestää joulu ja ystäviä on tulossa läheltä ja kaukaa. Toki kaikki auttavat valmisteluissa, mutta päävastuu on Sällillä.

Onneksi Sälli ehtii bussiin ja saa istumapaikankin kauppakassiensa kanssa ihan etupenkistä. Sisään pyrkivien matkustajien jono lyhenee hitaasti. Milloin jonkun kortin luku ei onnistu, milloin joku yrittää maksaa käteisellä, johon kuljettaja joutuu puhdistamaan päätään; ei onnistu tässä bussissa. Joku kysyy, että meneekö Ikean ohi, johon kuski nyökkää.

Lukulaitteen tasainen piippaus jatkuu hetken. Sälli tuijottaa ikkunasta ulos ajatuksissaan. Yhtäkkiä jono pysähtyy, on ihan hiljaista. Sälli kääntyy katsomaan ovelle.
- Mitä ihmettä! Sällin aivoissa raksuttaa tyhjää. - Sisään on kiivennyt, öö, mikä? Sälli miettii.
- Eihän tuo mikään muukaan voi olla kuin, kuin Hernemuhennos! hän tajuaa. - Joka nyt yrittää epätoivoisesti ostaa bussilippua kuskilta.

Kuski tuijottaa hämmentyneenä Hernemuhennoksen ojentamaa virallista henkilötodistusta ja tökkii sormellaan lukulaitetta yrittäen siten pyytää matkakorttia, mutta Hernemuhennos ei ymmärrä. Jono tämän takana alkaa liikehtiä hermostuneesti ja pyrkiä Hernemuhennoksen ohi. Mutta tiedättehän itsekin, miltä se tuntuu: ei ole niin helppoa ohittaa siististi melkein koko käytävän täyttävää epämääräistä hytisevää, kosteaa möykkyä, josta putoilee keittyneitä herneenpaloja.

Tilanne on tulenarka. Joulukiireiset ihmiset ja hidas hernemuhennos eivät ole hyvä yhdistelmä, kohta voi räjähtää jostain päästä. Sälli päättää puuttua peliin.
- Mikä lippu on yleensä herneille? hän kysyy kuskilta. - Luulen, että hän haluaa jonkin alennuslipun.
Kuski tuijottaa nyt Sälliä entistä hämmästyneempänä.  
- Onko herne vihannes? jonosta kuuluu. - Kävisikö liikuntarajoitteisten lippu? Vai lasten? Ei tietenkään, nuohan ovat jo täysikäisiä herneitä, eivät versoja, joku vastaa.
Matkustajat ehdottelevat ja pohtivat eri vaihtoehtoja.
- Entä, kun hänessä on noin monta hernettä. Sarjalippu, perhelippu?

Sälli siirtyy kuskin viereen ja ojentaa pankkikorttinsa.
- Ota tuosta vaikka vuosilippu, Sälli määrää. - Kyytiin hänen nyt täytyy päästä.
Hernemuhennos vilkaisee Sälliä kiitollisena. Sälli viittoilee tyhjää paikkaa vieressään ja Hernemuhennos änkäytyy penkille pyyhkien hikeä otsaltaan. Tilanne rauhoittuu ja bussi pääsee vihdoin matkaan.

Sälli alkaa jutella Hernemuhennokselle.
– Mihin päin olet menossa? hän kysyy.
Hernemuhennos vastaa hieman pulputtavalla äänellä jotain, josta Sälli yllättäen ymmärtää tämän olevan pakomatkalla erään perheen jouluaaton aaton valvojaisista, jotka nähtävästi lähtivät vähän lapasesta ja Hernemuhennoksella keitti yli.
– Eli sinulla ei ole varsinaista päämäärää. Tule minun luokseni jouluksi, Sälli ehdottaa. – Sinne on tulossa muutama ystäväperhe, mutta ei mitään tarkan kaavan juhlintaa. Hyvää ruokaa ja rentoa oleilua. Hyvin passaat porukkaan.
Hernemuhennos nyökkää suostuvaisesti ja asia on sovittu.

Sälli ja Hernemuhennos pääsevät pian Sällin kotiin ja alkavat järjestellä Sällin ostoksia. Kohta vieraitakin alkaa saapua. Kukaan ei ihmettele Hernemuhennoksen ehkä hieman suttuista olemusta tai omituista ilmaisutapaa, vaan kaikki puhua porisevat iloisesti yhteen ääneen. Hernemuhennos tuntee olonsa oikein kotoisaksi ja tervetulleeksi.

Ruokavalmistelut etenevät vauhdilla ja saunakin on jo lämpenemässä. Hernemuhennoskin aikoo uskaltautua saunomaan ensimmäistä kertaa elämässään. Häntä on aina hieman arveluttanut, että miten hänen hipiänsä suhtautuu kuumuuteen ja kosteuteen.
– Hyvin se menee, kaikki rohkaisivat häntä. – Hieman lisää kypsennystä ei koskaan tee pahaa kenellekään.
Ja hyvinhän se menikin, tarpeeksi iso laudeliina auttoi asiaa, ettei Hernemuhennos valunut pois lauteiden raoista.

Jouluilta alkaa hämärtyä, ateria on katettu ja saunanpuhdas porukka istuutuu syömään. Pöytä on täynnä kaikenlaista herkkua, mutta yhtäkkiä Sälli huudahtaa: - Minähän unohdin herneet! Miten se on mahdollista, minun jouluherkkuni?
Vieraat katsovat hetken hieman hämillään Sälliä ja sitten Hernemuhennosta. Hernemuhennos nousee pöydästä hitaasti.
- Ei, anteeksi, Sälli kiiruhtaa pahoittelemaan, - en tarkoittanut sinua.

Hernemuhennos ottaa tarjoilukärryltä tyhjän astian, ravistelee hetken itseään ja ojentaa täyden hernemuhennoskulhon Sällille.
– Oi, kiitos, Hernemuhennos, Sälli sanoo. - Tämä on todellakin suuri joululahja minulle, jos vain olet ihan varma, että voit tästä luopua.
Hernemuhennos myhäilee istuutuessaan.
– Ai, että olipa onni, että kävit saunassa tänään, Sälli tulkkaa. - On todellakin puhdasta ja kypsää hernemuhennosta.
Kaikki räjähtävät nauramaan ja Sälli tarjoaa kunnon jouluruokaa kunnon väelle. Näin joulun vietto jatkuu rennossa tunnelmassa pitkälle iltaan ja tästä joulusta tulee todellakin yksi Sällin ikimuistoisimmista jouluista uuden ystävän myötä.



torstai 19. huhtikuuta 2018

Betoni on irti

Luiseva Sälli heittää hiekkaa betonimyllyyn, joka pyörii tasaiseen tahtiin sekoittaen vetelästä vellistä notkeaa mönjää. Sälli on valamassa perustuksia pihasaunalle. Hän on opetellut betonin valmistamista ja käsittelyä erilaisista esittelyvideoista, joita netistä löytyy. Ja hyvin näyttää sujuvan, ainakin hänen omasta mielestään. Sälli pysäyttää myllyn, kaataa valmiin betonin saaviin ja alkaa täyttää rakentamaansa raudoitettua perustuksen muottia.

Viimein päivän urakka on valmis ja Sälli istahtaa penkille ihailemaan kuivuvaa betonia. Yhtäkkiä hänen kännykkänsä soi. Sälli nostaa luurin betonin kovettamilla käsillään ja vastaa:

- Sälli.
- Mitä, no, moi Sälli, täällä Ensio, kuuluu luurista. - Muistatko?
- Ai, terve, pitkästä aikaa, Sälli hihkaisee. - No totta kai muistan! Mehän oltiin samassa firmassa töissä silloin joskus, mikäs se olikaan…?
- Vihtalan Veitikat Oy, Ensio nielaisee ja jatkaa: - Ja siitä minä oikeastaan soitinkin. Olisi kyllä mukava jutella ihan kuulumisiakin, mutta asia on nyt niin, että tämä juttu olisi aika kiireellisesti hoidettava kuntoon.
- Apua, mitä on tapahtunut? kysyy Sälli hätääntyneenä. - Sinähän olit aika nuori poika silloin vielä, kun minä olin siellä töissä.

- Muistatkos ne läksiäisesi? Ensio kysyy.
- Taisihan ne aika railakkaat olla, minun läksiäisteni lisäksi juhlittiin firman eläköityvän toimitusjohtajan läksiäisiä, Sälli muistelee, - Mutta mites sinä nyt tuommoisia kyselet?
- No, se on nyt vähän pitkä juttu, Ensio huokaisee ja aloittaa kertomuksensa: - Me nuoret juipit ei silloin oikein tykätty uudesta, tulevasta toimitusjohtajasta. Liian koppava ja pröystäilevä. No, näiden juhlien tiimellyksessä me löydettiin eräältä pöydältä avonaisesta kirjekuoresta paperit, jotka oli kai lähdössä Kaupparekisteriin ja niissä ilmoitettiin uudet yhtiön vastuumiehet. No siitähän me keksittiin tehdä vähän jäynää, ja lakalla peitettiin yksi nimi ja laitettiin tilalle toinen. Ajateltiin, että kyllähän ne viimeistään siellä virastossa huomaavat tuon ja sitten tarkistavat asioita selvityspyynnöillä tai jollain.

- Mutta eikö niin käynytkään? Sälli kuuntelee ihmetellen.
- Niin, sitä me ei oikeastaan saatu tietää, kun yhtiö lopettikin aika pian sen jälkeen koko toimintansa ja me jouduttiin siirtymään muualle töihin, kuka minnekin, Ensio vastaa.
- Ai niinkö huonosti siinä sitten kävi, Sälli huokaisee.

- No juu, mutta sekään ei ole tämä varsinainen ongelma, Ensio jatkaa selostustaan. - Vähän aikaa sitten minulle tarjottiin mahdollisuus ostaa tämä firma, joka oli ollut pöytälaatikossa kaikki nämä vuodet. Ajattelin, että voisihan sitä eläkepäivien ratoksi vaikka alkaa jotain puuhaamaan, kun aikaakin on. Tuttu firma oli tosiaan vielä olemassa ja kaikki tiedot löytyivät PRH:sta. Ja silloin se paljastui. Sinä olet sen toimitusjohtaja!

- Mitä? Sälli huudahtaa.

- Niin, tuota, öh, me laitoimme sinun nimesi siihen toimitusjohtajaksi, pahoittelen, Ensio mutisee.
- Luulimme todellakin, että ei se niin pitkälle menisi. Mutta pahinta oli, kun luin kaupparekisteriotetta. Siellä luki sinun tietosi, mutta myös se, että olit kuollut, osanottoni. Koitin sitten kuitenkin soittaa numeroosi, ja tässä sitä ollaan. Tieto kuolemastasi oli nähtävästi hieman liioiteltu.
- Jaa, no tiedä siitä, mutta mitä me nyt tehdään? Tälle toimitusjohtaja-asialle? Sälli kysyy hätääntyneenä.

- No, siellä YTJ:ssä oli nettisivut, jonka kautta pääsisit itse ilmoittamaan erostasi, Ensio neuvoo.
- Voin lähettää sinulle pöytäkirjan, jossa asiasta päätetään, se vaaditaan siihen mukaan.
- Mutta enhän minä osaa! Sälli parahtaa. - Pakko kai se on.


Sälli tuijottaa tietokoneen ruutua tyhjin silmin. Hikikarpalot tihkuvat hänen ohimoiltaan pudoten näppäimistön päälle. Parin tunnin aherruksen jälkeen Sälli on onnistunut tunnistautumaan verkkopalveluun, ilmoittanut tietoja yrityksestä, jonka tietoja hän haluaa ilmoittaa, valinnut oikean muutosilmoituksen, jossa hän ilmoittaa muutoksista, ja lopultakin hän on vaiheessa, jossa hän voi ilmoittaa eroavansa tehtävästään toimitusjohtajana.

- Pakolliset liitteet, hallituksen kokous, tai muu liite, jossa muutoksesta päätetään. Valitse liite. Sälli huokailee. - Mihin minä sen sähköpostiliitteen tungin? Mistä minä sen löydän? Oma tietokone, työpöytä, kansio, missä, mikä?

Sälli painelee ja kaivelee tietokoneen kuvakkeita, etsien kuumeisesti oikeaa kansiota ja oikeaa tiedostoa.

- Klik. Vai Klik Klik? Tuoko? Jee, nyt onnistui! Sinne meni liite. Sälli hihkuu. 
- Paina äkkiä "LÄHETÄ". Sinne meni ilmoitus. HUH. Nyt vielä maksamaan.

Sälli maksaa verkkopankissa ja lopulta tulostaa yhteenvedon ilmoituksesta.

- EEEEIIII!!! Sälli karjaisee, kun hän näkee paperissa lähettämänsä liitetiedoston nimen. 
”Betoni on irti -videoesitys betonin valmistuksesta ja käsittelystä!”

lauantai 23. joulukuuta 2017

Sällin topeliaaninen joulutarina : Sälli pilaa joulun, mutta pelastaa joulun

Kerttu leikkii pikkuveljensä Artun kanssa Baby Born -vauvanukella. Kerttu on yksitoista ja Arttu kolme vuotta vanha. He asuvat Luisevan Sällin naapurissa ja heidän vanhempansa ovat pyytäneet, josko tänä vuonna Sälli tulisi heille joulupukiksi. Aiemmin Sälli on ollut joko niin kiireinen pukki, ettei ole ehtinyt heille tai sitten hän on vain kieltäytynyt kohteliaasti jonkin tekosyyn nojalla. Oikeasti Sälli ajatteli, että hän on ehkä liian tuttu ja lapset, tai Kerttu varsinkin tunnistaisi hänet heti ja joulu olisi sitten pilalla.

Kerttu ojentaa Artulle vauvanvaipan ja sanoo:
-          Nyt on Pikku-Sipulille sattunut vahinko. Sen vaippa pitää vaihtaa.
-          Ai, ai Tipuli, mitet nyt noin, Arttu kujertaa nukelle. - Mutta ei hätää, iti vaihtaa vaipan.
-          Muista tukea Sipulin niskaa, kun nostat sitä, Kerttu neuvoo.

Arttu alkaa vaihtaa vaippaa kolmivuotiaan ronskein ottein. Leikkiminen Artun kanssa on Kertun mielestä ihanan rentouttavaa ja vie ajatukset muualle. Kertulla on nimittäin ollut viime aikoina outoja painajaisia. Hän ei ole kehdannut kertoa niistä edes äidilleen. Unissa Kertulla on isosisko. Ja sellaistahan hänellä ei siis oikeasti ole. Unet ovat olleet hyvin todentuntuisia, ja miksikö ne ovat painajaisia? No, eivät ne aluksi olleetkaan, mutta jossain vaiheessa Kertulla heräsi tunne, että eivät ne voi olla pelkkää unta. Ehkä hänellä on sittenkin ollut isosisko!

Painajaiseksi unet alkoivat tosissaan muuttua siinä vaiheessa, kun Kertun isosisko katoaa unessa. Häntä etsitään kaikkialta, mutta jälkeäkään ei löydy. Kunnes eräänä päivänä Kerttu näkee tutut sukat roskiksessa ja tunnistaa ne isosisko-Martan sukiksi. Miksi ne siellä ovat? Kerttu kaivelee roskista ja löytää myös Martan kengät. Mitä ihmettä? Ja miksi äiti ja isä eivät reagoineet juurikaan näihin löydöksiin?

Silloin kammottava ajatus herää Kertun mielen syövereissä: ovatko äiti ja isä jostain syystä ... hä-hävittäneet Martan? Nyt tämä epäilys ei pysy enää unen maailmassa vaan se valtaa alaa jo Kertun hereillä ollessaankin. Eikä ihme, onhan tämä nyt ihan hirvittävä tunne.

Kerttu yrittää kaivella kaiken, mitä hän muistaa isosiskostaan, sillä nyt hän on jo varma, että nämä ovat muistoja, eivätkä unta. Kerttu oli ehkä jopa nuorempi kuin Arttu nyt. Hän muistaa isosiskon äänen, kun tämä vastaili hänen hassuihin kysymyksiinsä. Hän muistaa, kuinka hän konttasi Martan perässä, kun tämä käveli sinisissä farkuissaan ja keltaisessa kukkapuserossaan ympäri olohuonetta. Kerttu esitti varmaankin koiraa ja Martta oli koiran kouluttaja.

Mitä on voinut tapahtua? Tämä asia vaivaa Kerttua, vaikka välillä hän unohtaa sen leikkiessään Artun kanssa.
-          Huomenna on vihdoin jouluaatto ja joulupukki tuo kilteille lapsille lahjoja, hän sanoo Artulle.
-          Nii, ja minullekin, Arttu huudahtaa. – Ei te tonttu nähnyt, kun minä vitkatin ten kittan lotkiin.
-          Miksi sinä niin teit? kysyy Kerttu kauhistuneena. – Ei kissoja roskiin heitetä.

Eikä lapsia tai heidän vaatteitaan, Kerttu ajattelee huolestuneena mielessään.

-          Nii, mutta ku ko te meni ihan likki, Arttu puolustautuu. – Ten tulkki oli ihan liimainen.
-          Aa, sinä tarkoitat sitä koristekissaa, jonka äiti pudotti ikkunalta. – Sinäkö yritit liimata sen ehjäksi?
-          Nii, mutta te liima vain leviti ja leviti. Ja maittui makealta.
-          Se taisikin olla piparkakkusokeria putkilosta, Kerttu nauraa. – Mutta sehän oli kiltisti tehty. Kyllä pukki varmaan saa tiedon siitä ja tuo sinullekin lahjoja.
-          Joko te kohta on jouluaatto? Arttu kysyy iloissaan.

Viimein on tuo kaivattu jouluaattoilta. Kertun ja Artun perhe on jo syönyt, kun yhtäkkiä ovelta kuuluu koputus. Isä avaa oven ja Sälli astuu sisään pukeutuneena hyvin syöneeksi Joulupukiksi. Valkoinen parta peittää Sällin kalpeat kasvot melkein kokonaan.
-          Onko täällä kilttejä aikuisia? Sälli mörisee partansa takaa.
-          EEEEIII! huutaa Arttu.

Siinä asiassa saatat olla oikeassa, Kerttu miettii hiljaa, mutta vastaa: - Täällä on vain kilttejä lapsia!

-          Voi, voi, no, ehkä tulinkin sitten väärään taloon, poro on suunnistanut vikaan, Sälli voihkii. - Pukkipa sitten tästä lähteekin. Hyvää joulua!
-          EEEEIII! huutaa Arttu jo hätäisenä. – Kilteille LAPTILLE tinun piti tuoda lahjoja!
-          Ai, niinkö se menikin, Sälli vastaa naurahtaen, - Pukki on jo niin vanha, että menee vähän sekaisin.
-          Onko pukki likki? Arttu kysyy. – Minä voin liimata.
-          No, ehkä tämä nyt tästä suttaantuu, kun alkuun päästään, Pukki vastaa. – Kiitos vain.
-          No, voin minä pettäkin tinut, jot olet likainen, Arttu kommentoi asiallisesti.
-          Kylläpä on hyvä palvelu täällä, Sälli ihastelee. – Mutta, kaivetaanpa täältä säkistä, mitä täältä löytyy.

Sälli avaa säkkiä ja nostaa ulos pari ensimmäistä lahjapakettia.
-          Tämä on Artulle ja tämä on Kertulle, Pukki lukee ja jatkaa kaivamista.

Lapset kiljahtelevat innoissaan, kun paketteja ilmestyy enemmänkin, sekä lapsille että vanhemmille, jotka myhäilevät sohvalla. Viimein säkki on melkein tyhjä ja lapsia tuskin näkyy pakettivuorten takaa lattialla.

-          Tämä viimeinen onkin sekä Kertulle että Artulle yhteinen, Sälli sanoo. – Jospa aloittaisitte avaamisen siitä.

-          Kiitos kiltti Pukki, Kerttu ja Arttu huudahtavat kuorossa ja hyökkäävät joulupaketin kimppuun.


Mutta kun paperi alta pilkistää ensin kenkäpari, sitten siniset farkut ja lopulta keltainen kukkapusero, Kertun kasvot kivettyvät kauhusta.
-          Sehän on MARTTA! hän huutaa.

Kertun vanhemmat katsovat toisiaan hämmentyneinä ja hieman syyllisen näköisinä.

-          Ai, sinä jo nimesit sen, Pukki ihmettelee. – Se on erikoislahja Pukilta, interaktiivinen isosisko-nukke Artun Baby Born -vauvalle. Se kävelee ja jutteleekin sinulle. Vaikka sinulle Kerttu, se on tietenkin pikkusisko.
-          EIKÄ OLE, se on minun Isosiskoni Martta! Kerttu melkein itkee. – Jonka äiti ja isä hävittivät roskikseen! Se oli minun isosiskoni!

Voi, ei, nyt minä pilasin joulun, Sälli ajattelee katuvana. Miksi minä menin kaivamaan tällaisia lahjoja.

-          Voi, kulta, sinäkö muistat sen? Kertun äiti sieppaa Kertun syliinsä. – Sinä olit vain kaksivuotias.
-          Minä luulin, että te murhasitte minun isosiskoni, Kerttu nyyhkii.

-          MITÄ?! nyt äiti ja isä ja Sälli huutavat vuorostaan kuorossa.

-          Niin, nyt ymmärrän, että se oli vain nukke, Kerttu selittää jo huojentuneena. - Mutta olen nähnyt siitä unia, ja ne olivat niin oikeantuntuisia, että luulin, että minulla oli ollut oikea isosisko. Ja sitten hän vain katosi. Kengät ja sukat vain löytyivät roskiksesta.
-          Voi, pientä. Se nukke putosi minulla ja meni rikki, äiti voihkaisee. – Anteeksi, en voinut ymmärtää, että sinä voisit muistaa sitä.
-          Ei se haittaa enää. Ja voi, kiitos Sälli, eiku Pukki, että toit tuon nuken, Kerttu sanoo ja kiepsahtaa Sällin kaulaan. – Olisin varmaan lopun ikääni epäillyt vanhempiani kauheasta rikoksesta ja joutunut pahoille teille itsekin ja lopulta päätynyt nuorisovankilan kautta jonnekin aikuisten vankilasaarelle ja elämä olisi ollut ihan pilalla. Sinä pelastit tämän joulun ja elämäni.

Nyt Sällin silmäkulmaan nousee jotain kosteaa, mutta se on varmaankin vain huurretta parrasta. En sittenkään pilannut tätä joulua, Sälli ajattelee helpottuneena.

-          Kyllä tinä äiti olet mahdoton kömpelyt, kiljaisee pitkään hiljaan ollut Arttu. – Likot kittoja ja nukkeja. Kyllä minä olitin ten liimalla korjannut, jot olitin tilloin ollut täällä.

Kaikki alkavat nauraa.

-          Niin olisit, Kerttu hihkaisee ja halaa pikkuveljeään. – Kyllä sinä Arttu, olet paras Isosisko, mitä minulla on ikinä ollut!

lauantai 26. marraskuuta 2016

Sällillä on noita messuja

-          Hiirimatot, kalenterit, taulut, kupit, kupinaluset, lamput, jatkojohdot, akkupora, laturi, ruuvit, pukkijalat, pöytälevyt, pöytäliina, seinätelineet, teipit, kyltit…, Sälli Luiseva luettelee muistiostaan.

Hän istuu tavarakaaoksen keskellä ja pakkaa. Sälli on lähdössä messuille myymään valmistamiaan Sälli-tuotteita. Häntä jännittää hieman, koska ei ole pitkään aikaan ollut messuilla.
-          Eiköhän tämä onnistu vanhalla rutiinilla. Onhan noita messuja kierretty ennenkin, hän mutisee.

Vihdoin auto on täynnä ja Sälli valmis matkaan.


Sälli seisoo tyylikkäänä värikkään messuosastonsa keskellä. Pystytys edellisenä päivänä meni yllättävän kivuttomasti, jos nyt ei lasketa otsalautojen kylttiteippien kiinnityksessä sattunutta melkein tapaturmaa. Sälli kiikkui tikkailla ja astui harhaan. Onneksi pöydän pukkijalat sattuivat olemaan käytävällä jo koottuina, joten hän taiteili pukkijalkoja pitkin hallitusti alas kuin trapetsitaitelija, ikään kuin tarkoituksella. Toki hän vilkuili häpeillen ympärilleen, ettei kukaan vaan huomannut. Mutta yllätyksekseen hän saikin vain ihailevia katseita niiltä, jotka sattuivat näkemään.


Messut ovat täydessä käynnissä. Ihmisvirtaa kulkee messuosaston ohi ja Sälli esittelee kiinnostuneille asiakkaille taulujaan ja niistä tehtyjä tuotteita. Hän selostaa tarinaansa, kuinka hän vieraili Kekkosen kanssa Egyptissä, kuinka hän teki erilaisia suunnittelutöitä esimerkiksi Pariisissa ja Pisassa, joskus paremmalla, joskus huonommalla menestyksellä. Kaikenlaista kommellusta hänelle on sattunut elämässään. Jotkut asiakkaat poistuvat paikalta hieman hämmentyneinä ja vilkuillen mennessään Sällin riisuttua olemusta, mutta jotkut jäävät nauraa rätkättämään kuville ja tuotteiden lausahduksille. ”Älä mölyä, kerää itsesi ja rentoudu.” lukee kupissa, jonka kuvassa Sälli lukee lehteä kaikessa rauhassa maan alaisessa tyrmässään, kun maan päällä myrskyää ja salamoi. Mikäs hätä hänellä on siellä ollessaan.


Eräs nuoripari pysähtyy Sällin osastolle ja alkaa nauraa. Sälli hymyilee ymmärtäväisesti.
-          Onpas sattuvia nämä Luisevan Sällin tuotteet, mies selittää. - Minun sukunimeni on Sälli.
-          Aah, jopas tosiaan sattui, Sälli naurahtaa. – Ajatteles, jos me menisimme naimisiin, niin minusta tulisi Sälli Sälli. Niin, en siis tarkoita, että me siis menisimme naimisiin, mutta siis, öö, jos, niin silloin…äää, Sälli sekoaa sanoissaan.
Onneksi nuoripari nauraa vain enemmän ja kauppojakin syntyy. Täytyyhän Sällillä olla Sälli-kuppi.

Messuilla ehtii välillä tutustua naapurinäytteilleasettajiin. Sälli juttelee aina hiljaisina hetkinä Darian kanssa, joka on suunnitellut ja toteuttanut sisarensa kanssa todella upeita kortteja ja seinäkalentereita. Kuvista kumpuaa heidän karjalainen perimänsä luonnon moninaisina muotoina ja väreinä. Välillä keskustelut koskevat suunnittelua ja tuotteita, välillä ne hipovat pilviä ja kaiken maailman muita asioita, ja välillä ne kääntyvät ihan käytännön kysymyksiin.
-          Nyt olisi kyllä jo vähän nälkä, Sälli sanoo.
-          Onneksi kohta tulee kahvikärry, Daria kertoo.
-          Aah, täälläkö on sellainen, Sälli huoahtaa. - Onpa hyvä systeemi. Se on aina vähän vaikeaa lähteä käymään missään, kun on osastolla ihan yksin. Ja eväät unohtui. Ja jalatkin ovat ihan puuroa.
-          No, puuroahan on hyvä syödä sitten välipalaksi, nauraa Daria.
-          Juu, ja jos ei välitä puurosta, niin sukkamehua ainakin riittää, hekottaa Sälli.

Nyt jutut alkavat olla aika väsyneitä, joten onneksi pian virvokekärry ilmestyy käytävää pitkin. Sälli ja Daria tilaavat kahvit, mehut ja sämpylät.

Hetken päästä käytävältä kuuluu taas renkaiden natinaa.
-          No, mikäs sieltä nyt tulee? Sälli ihmettelee.
-          Se on Bajamaja-kärry, Daria vastaa, pysäyttää kärryntyöntäjän ja kiipeää kärryn kyydissä olevaan siirrettävään käymälään.
-          Voi hyvä tavaton, onpa tämä systeemi kehittynyt aiemmista ajoista, Sälli ihailee.

Daria sulkee Bajamajan oven ja vieno musiikki alkaa soida katolla olevasta pienestä kaiuttimesta.
-          Ja tämäkin vielä, ei pienet äänet pääse häiritsemään asiakkaita, Sälli jatkaa ihasteluaan. – Muistan kerrankin, kun eräässä kahvilassa johtaja pisti sihteerinsä kopsuttelemaan kengillään koko vessa-asiointinsa ajan, koska vessa oli niin lähellä kahvilatilaa.

Kun Daria astuu ulos vessasta helpottuneena, on Sällin vuoro päästä messu-Bajamajan ihmeelliseen maailmaan. Sälli saa väännettyä oven lukkoon ja vieno musiikki alkaa jälleen ja valaistus himmenee rauhoittavaksi.
-          Hieman ahdashan tämä on, mutta onhan minulla kyynärpäät ennenkin kolisseet seiniin, Sälli ajattelee. – Vaikka minä en varsinaisesti tarvitse vessaa, mutta pakkohan tätä on kokeilla.
Sälli istuutuu siis muodon vuoksi wc-istuimelle. Sitten hän huomaa napin, jossa on lehden kuva. Sälli painaa sitä. Seinästä pyörähtää esiin tabletti, jossa on avoinna Hesarin näköislehti. Sälli selailee sitä jonkin aikaa.

-          Huups, Sälli havahtuu yhtäkkiä. – Kauankohan minä olen täällä ollut? Pitänee siirtyä takaisin asiakkaiden pariin.
Sälli puistelee sämpylämuruset päältään vessanpönttöön, painaa huuhtelunappia ja palaa ulos kirkkaaseen messuhallin valoon silmiään siristellen. Onneksi kärryntyöntäjä on hoitanut sillä aikaa hommaansa ja myynyt aikamoisen määrän Sällin hiirimattoja ja muutaman kupinkin.
-          Kiitän suuresti, Sälli sanoo kunnioittavasti. – Tämä oli todellinen palvelukokemus. Kerron kyllä hyvää palautetta messujen tyytyväisyyskyselyssänne.
Kärrymies kumartaa ja jatkaa matkaansa. Käytävältä kuuluu vienoa musiikkia vielä pitkään.

Suurten messujen hyvä puoli on se, että siellä on yhteen koottuna mahtava määrä aina vain hienompia ja kekseliäämpiä tuotteita. Suurten messujen huono puoli on siinä, että siellä on yhteen koottuna hirvittävä määrä aina vain hienompia ja kekseliäämpiä tuotteita. Jossain vaiheessa ihmiset väsähtävät niin suureen tarjontaan. Kaikkea ihasteltavaa on niin paljon, että lopulta he vain laahustavat eteenpäin tuijottaen käytävän keskikohtaa katsomatta sivuilleen.

Tässä vaiheessa Sällille iskee omituinen ulkopuolinen, elokuvamainen tunne. Hän katsoo kuin jotain tosi-tv-ohjelmaa, jossa ihmisvirta liukuu hänen editseen. On niin monen näköistä ja mallista ihmistä, että heitä ei voi olla tuijottamatta. Välillä jokin käsi työntyy interaktiivisesti ruudusta kohti esittelypöydän tuotteita säikäyttäen Sällin pahanpäiväisesti. Yleensä tämmöinen säikähdys herättää näytteilleasettajan, ja hän muistaa, missä on ja kuka on. Mutta Sällissä tämä herätys aiheuttaa kauhistuneen karjahduksen, joka pysäyttää koko käytävällä valuvan ihmismassan. Ruudun takaa työntynyt käsi vetäytyy nopeasti takaisin omaan todellisuuteensa ja häipyy seuraavalle käytävälle. Vasta nyt Sälli palaa tähän hetkeen ja vetäytyy nolostuneena nurkkaansa.

-          Siinä meni mahdollinen ostava asiakas, olen minä pölijä, Sälli huokaa. – Ja ehkä kaikki tulevatkin.
-          Elähän nyt, semmoista sattuu näillä messuilla, Daria naapuriosastolta lohduttaa. – Onhan noita messuja edessäkin päin!
-          Noitamessuja! Juu, eiköhän jo varata seuraavat palvontasessiot! Sälli piristyy ja aloittaa reippaana uuden esittelytarinan viimeisille uhreille, ei kun siis urheille messuvieraille.

lauantai 5. marraskuuta 2016

Sälli parisuhdeopissa

Sälli haluaisi tutustua erääseen puolituttuun ihastuttavaan neitoseen, mutta ei ole uskaltanut oikein suoraan lähestyä tätä, saati sitten pyytää tätä treffeille. Ehkä netin kautta se olisi helpompaa. Sälli on ostanut ihka uuden tabletin. Siis sellaisen kädessä näperreltävän tietokoneen, joka putoilee lattialle milloin sylistä, milloin sohvan käsinojalta. Tässä mallissa on mukana kätevästi näyttöön liitettävä näppäimistökin. Sälli ajatteli, että sellainen olisi ehkä soveltuvampi hänen luisille näpeillensä kuin pelkkä kosketusnäyttö. Muutaman kännykän Sälli on jo saanut tuhottua yrittäessään tökkiä pienen ruudun kuvakkeita ja linkkejä. Sälli ei ole nähtävästi kuullutkaan näyttökynästä, jonka pehmeällä kumipäällä näppäily sujuisi keveämmin.

Nyt kone on ladattu ja Sälli on valmis sukeltamaan tämän laitteen syvimpiin saloihin. Hänellä on siis ollut jo aiemminkin tietokone, sähköposteja ja erilaisia tilejä ja facebookkikin, ettei hän ihan ole ulkona tästäkään maailmasta. Kone avautuu ja kehottaa Sälliä odottamaan hetken. Ja sitten kirjautumaan omalle tililleen. Sälli muistelee tunnuksien ja salasanojen yhdistelmiä. Jopas sattui, neljäs yritys osuu oikeaan. Taas pitää odottaa hetki, nyt hänen sovelluksiaan määritellään.

-         ’Ja vielä pari asiaa’, ilmoittaa kone.

-          No niin, jokos kohta pääsen viesteilemään, mistä ja milloin vain, Sälli odottaa innokkaana.


Lopulta näyttöön avautuu tuttu pöytätietokoneen aloitusvalikko. Ja kaikki näyttää toimivan moitteettomasti, ihme kyllä.

Sälli Luiseva











-          Pitäisiköhän minun vaihtaa tuo profiilikuva, on jo aika Aatamin aikuinen, Sälli miettii.

Asetusten säätäminen jatkuu. Neidon nimi on tiedossa, Salli Kääpiäinen, ja hän on jo Sällin facebook-ystäväkin, sen verran Sälli on jo toiminut salapoliisina. Mutta tässä kohtaa Sälli hieman sekoittaa asioita. Hän alkaa perustaa omalle tabletilleen Sallia käyttäjäksi, luullen tallentavansa vain tavallisia viestiasetuksia. Ja konehan antaa tehdä, mitä koneen on annettava tehdä. Eli se alkaa kysellä:

-          ’Haluatko lisätä perheenjäsenen?’
-          Apua! Näinkö helppoa se on? Sälli hämmästyy. - No haluan.
-          ’Lisätäänkö lapsi vai aikuinen?’
-          Täh? Pitääkö sekin jo tässä päättää? Sälli säikähtää. - Yksinhuoltajaksi en ala nappia painamalla!
-          Ai, se tarkoittaakin, että laitetaanko lapsen vai aikuisen valtuudet, Sälli huojentuu. - Mikä ero?
-          ’Lapset ovat paremmin turvassa verkossa, kun heillä on omat tilinsä.’
-          Turvaverkot ovat kyllä hyviä, mutta onkohan tuo nyt ihan tätä aikaa, että pidetään lapset sidottuna johonkin verkkoon, Sälli pohtii. - No, annetaan nyt Sallille toki aikuisen valtuudet, tasa-arvon aikaahan nykyään eletään.
-          ’Aikuiset hallitsevat pyyntöjä ja pystyvät muuttamaan lasten asetuksia.’
-          Aha. Joo, näinhän sen pitäisi olla, että keskustelutaidot kehittyvät iän myötä. Ja aikuisen esimerkki muuttaa lasten asenteita, Sälli keskustelee koneen kanssa. - Olet sinä viisas.

Sälli kirjoittaa uuden käyttäjän tietoja järjestelmään, Salli Kääpiäinen.

-          Arvataanpa sähköposti: salli.kaa  piainen miukumauku geemail piste com, Sälli tavaa naputellen.

Kone raksuttaa. Onnistuu.

-          ’Määritellään sovelluksia…’
-          Nyt se taitaa määritellä uuden perheenjäsenen soveltuvuuksia, Sälli tarkkailee ruudun sanomia.
-          On tämä kätevää. Enpä olisi itse osannut tällaisia asioita ottaa huomioonkaan.
-          ’ Vielä pari asiaa…’
-          Ja parisuhdeasioitakin käsitellään jo, Sälli ihastelee. - Ei tarvitse itse tehdä mitään. On tämä mahtava laite.

Nyt ruudulle ilmestyy vahvistuspyyntö. Sälli vahvistaa.

-          ’Olet lähettänyt kutsun Salli Kääpiäiselle.’
-          Jippii, kiitos. Helppoa kuin hännän veto. Nyt vain odotan hänen vastaustaan.

* * *

Toisaalla eräässä vaatekaupassa myyjänä työskentelevä Salli Kääpiäinen vilkaisee kännykkäänsä tulleita ilmoituksia.

-          Täh, mikä tämä on? Kutsu perheenjäseneksi! Salli huudahtaa ääneen työtovereilleen. - Sälli Luiseva kutsuu minut perheenjäsenekseen.
-          Kuka? Mitä? työtoverit ihmettelevät. - Kuka?
-          En minä tunne! Salli vastaa. - Katsokaa, ha haa, kumpikohan se noista profiilikuvan hyypiöistä on?
-          Ai, nyt muistan, se on se yksi sälli, joka on käynyt täällä muutaman kerran, Salli tirskahtaa. - Se oli jonkun tuttu. Vaatteita se katsoi, kravaatteja. Taitaa se olla nykyään mun facebook-kaverikin. Niin, sen nimi oli siis Sälli!
-          Salli ja Sälli passais kyllä aika hyvin yhteen.
-          Älkää nyt viittikö, Salli hämmentyy. - Mitä mä teen?
-          No, et kyllä vastaa tuommoselle mitään, työtoveri neuvoo. - Ties mikä olio se on.

Salli nyökkää, mutta puolustaa hiljaa mielessään:

-          Mutta on tää silti aika hyvin keksitty.

* * * 

Illemmalla kotona Salli istahtaa sohvalle ja alkaa näpytellä. Ja pian eräällä toisella sohvalla kaupungin toisella laidalla toinen Salli, mutta äänpisteillä alkaa näpytellä vastausta.

Hei, Sälli. Yllätyin aikamoisesti kutsustasi perheenjäseneksesi. Eipä ole moista ennen tullut vastaan. En nyt ehkä ihan suoraan siihen osaa vielä vastata, mutta voitaishan sitä tavata. Muistelen, että kävit meidän kaupassamme muutaman kerran. Muistanko väärin?



Hei, Salli. Minäkin hieman hämmästyin näiden älylaitteiden mahdollisuuksia. Mutta juu, olen käynyt kaupassasi vaateostoksilla ja eka kerralla taisin hieman säikäyttää sinut, kun olit juuri järjestelemässä vaatteita ja avasin sovituskopin oven. Tulin vain sovittamaan kravattia. Pahoittelen. Onneksi sait hälytyskellot nopeasti hiljenemään ja vartijat uskomaan, ettei ollut hätää. Kiitän siitä. Mutta olisin todellakin iloinen, jos lähtisit kanssani joskus vaikka syömään. Vaihdoin profiilikuvaakin, jos sattuisi niin, ettei aiemmasta enää tunnistaisi, että kumpi niistä olin minä. Tässä kuvassa minä siis en ole tuo harmaa, vakava hahmo.


Voi, se hälytysruljanssi oli kyllä minun ylireagointiani. Mutta vartiointikameramme sai tästä tilanteesta aika hauskan kuvan tallennettua. Säilytin sen jostain syystä. Laitan sen tähän mukaan.

Lähdetään vaan syömään. Sopisiko jo huomenna klo 18 töiden jälkeen?


Hei, mahtavaa. Tulen kaupallenne silloin. Yritän etsiä sopivan kravatin valmiiksi. Tai voisinhan minä sinulta uudenkin ostaakin. Asiasta tuhannenteen, mitäs mieltä olet…




* * *

Näin tämä ilta venyy vielä useamman viestin pituiseksi, mutta jättäkäämme heidät näpyttelemään juttujaan rauhassa. Se, että jatkuuko juttu edelleen seuraavan illan jälkeen, onkin ihan toinen juttu, mutta kerrotaan siitä joskus ihan toisessa tarinassa. Oppikaamme vain tästä, että tekniikka voi joskus toimia yllättävänä parisuhdeopettajana.

sunnuntai 8. toukokuuta 2016

Täydellinen lahja


Sälli on kaupassa. Hän etsii lahjaa 7-vuotiaalle kummipojalleen, Anterolle. Juhlat ovat tänään viideltä eikä Sälli ole keksinyt yhtään hyvää lahjaideaa. Mitäs Antero nyt harrastikaan? Palapelejä. Ei, varmastikin jotain tietokoneella pelaamista. Mutta mikä aihe? Mikä taso? Mikä kone? Eeeeii, ei pysty. Kaksi tuntia aikaa.



Anteron kotona äiti puuhaa juhlaruokia kovaa vauhtia ja isä raivaa eteisessä tilaa vieraiden päällysvaatteille. Antero itse on laitettu pyyhkimään pölyjä.

-          Tämä on minun syntymäpäiväni, miksi minä joudun siivoamaan? hän ajattelee nyreissään.
-          Minä kuulen sinun ajatuksesi, äiti huutaa keittiöstä. - Nyt kyllä vain jynssäät sitä pöytää tai itket ja jynssäät.
-          Mutta legopöytääni en kerää pois, Antero mumisee itsekseen.
-          Ja muistat ne legot kans, äiti huikkaa vielä ovelta.


Sälli katselee leluhyllyjä. Barbeja, bratzejä, monstereita, schleicheja, roboraptoreja, ninja turtleseja, star warseja, transformerseja, generations devastatorseja, voyagerseja, titan heroeseja. Hjälp! Mikä maa? Mikä valuutta? Seuraava kauppa.


Antero jynssää raivokkaasti olohuoneen pöytää. Sitten hän jynssää pikkupöydän. Television. Lampun. Pianon päällisen. Pianon koskettimet. Sohvalla makaava Kati-kissa säikähtää omituista paukuttavaa pimputusta ja säntää keittiöön. Äiti on juuri nostamassa kahvinkeittimen suodatinta paikoilleen, kun vauhkoontunut kissa hyppää suoraan pöydälle. Suodatin lentää kahveineen päivineen äidin kädestä hellan päälle. Levy on vielä tulikuuma lihapullien paiston jälkeen ja suodatin sulaa salamannopeasti pilalle.

-          Eiii, millä minä nyt kahvit keitän? Äiti parkaisee.
-          En minä juo kahvia, Antero ajattelee vahingoniloisesti olohuoneessa.
-          Mutta Sälli ja muut vieraat juovat, äiti vastaa taas Anteron ajatuksiin.
-          Niin, no se on kyllä oikeasti harmi, Antero miettii. - On aina yhtä hauskaa nähdä, kuinka Sälli-sedän kahvi valuu hänen kylkiluidensa väleistä lattialle. Ja äiti käyttäytyy kuin ei huomaisi mitään erikoista, ja yrittää salaa pyyhkiä rätillä ohi mennessään.


Sälli on siirtynyt vaatekauppaan. Joku kiva paita. Mutta mikä väri? Mikä malli? Ja mikä koko? Apua. Tämä ei voi olla näin monimutkaista. Rusetti? Seitsemän vuotiaalle? Miksi? Miksi ei? Nyt kyllä sekoan. Olen vain yksinkertainen luuranko.


Anteron isä on vienyt takkeja takavarastoon ja järjestelee nyt tyhjiä hengareita tangolla äidin määräysten mukaisesti saman malliset ja väriset vierekkäin. Mutta juuri, kun hän on sulkemassa kaapin ovea, huomaa hän, että takaseinä on melkein irtoamispisteessä.

-          Halpislastulevykaappi, ja ohut takalevy oli vain pikkuhakasilla kiinni, isä sadattelee mielessään. - Takkien paino oli työntänyt levyä irti. Sen siitä saa, kun ostaa halpaa. Ei auta.

Isä alkaa siirtää kaappia siten, että pääsisi hakkaamaan levyn takaisin kiinni. Mutta kaappi ei kestäkään siirtoa ja koko takalevy rösähtää seinää vasten. Kaapin sivut alkavat huojua ja poratappiliitokset pettää, kun takaseinä ei ole enää tukena.

-          Help! isä huutaa.

Äiti ja Antero syöksyvät paikalle ja näkevät huojuvan kaapin ja kalisevien hengareiden takana isän pitelemässä sivuja pystyssä naama irvessä.


Sälli marssii rautakauppaan. Nyt minä ostan vain jotain. Tämä vatulointi saa luvan loppua nyt. Piste.


Sälli saapuu juhlatalolle kahdeksaa minuuttia ennen viittä kantaen isoa kirkasta muovilaatikkoa. Hän koputtaa oveen. Ovi avautuu heti ja säikähtynyt Antero vain tuijottaa Sälliä.

-          Hyvää syntymäpäi… Mutta mikä hätänä? Sällikin säikähtää.

Sitten Sälli näkee eteiseen, missä Anteron isä ja äiti yrittävät saada kaapin takalevyä nostettua paikoilleen samalla kun pitelevät raskaita sivuja oikeassa asennossa. Sälli laskee laatikkonsa lattialle ja ryntää apuun. Näin he saavatkin levyn paikoilleen, mutta kaikki hakaset ovat vääntyneet kelvottomiksi eikä levyä voi enää kiinnittää niillä.

-          Hei, minulla onkin juuri oikeaa tavaraa tähän hätään! Sälli riemastuu. - Antero hei, hyvää syntymäpäivää ja avaapas tuo sininen paketti nopeasti.

Antero kaivaa laatikosta sinisen paketin ja repii paperin pois. Sisältä paljastuu pikkuruuveja sekä kätevä akkuruuvinväännin, jossa on pyörivä lokero, jonka koloihin voi ladata kuusi eri kärkeä samoin kuin revolverissa luoteja. Ja päältä työntämällä kärki tulee näkyviin. Käden käänteessä takalevy on tukevasti kiinni ja huojuva kaappi historiaa. Katastrofi vältetty.

Sälli nostaa laatikkonsa kainaloon ja he siirtyvät eteisestä olohuoneeseen.

-          Vau, kiitoksia! Onpa mahtava laite, Antero kokeilee ruuvinväännintä, pyörittelee ja lataa siitä eri kärkiä näkyviin ja alkaa leikkiä revolverisankaria.
-          Ai, niin! Toinen katastrofi! äiti huudahtaa. - Kahvinsuodattimeni suli. Emme saa kahvia.
-          Jaa, saisimmekohan tästä muokattua jonkinlaisen vastineen, Sälli tirskahtaa ja kaivaa laatikostaan tavallisen suppilon. – En enää ehtinyt paketoida näitä, kun ostin paljon vähän kaikenlaista.
-          Jee, äiti sieppaa suppilon ja vilahtaa keittiöön. – Toimii!

Vieraita alkaa saapua ja olohuone täyttyy puheen ja naurun sorinasta. Antero avaa lahjojaan ja äiti hyörii paikasta toiseen tarjoten lisää kahvia. Yhtäkkiä hän huomaa sohvan sivupöydän.

-          Antero, et sitten siivonnut noita legoja pois, hän katsoo Anteroa moittivasti. - Vieraat tarvitsevat pöytätilaa kupeille ja lautasille. Vie ne heti pois.
-          Noin hieno rakennelma, sehän taitaa olla itse Repunpää, Frodo Reppulin koti, Sälli ihailee. – Ei tuota kannata pois viedä. Odottakaahan hetki.

Sälli hakee ostamansa kirkkaan muovilaatikon, tyhjentää loput tavarat Anteron huoneeseen ja kääntää laatikon nurin rakennelman päälle.

-          Kas näin. Nyt on laskutilaa ja rakennelma on kuin näyttelyvitriinissä, Sälli esittelee ja siemaisee kahvia kupistaan.
-          Hahaa, ihan täydellinen lahja, Antero nauraa ja seuraa kahvivanan etenemistä.

Äitikin naurahtaa ja huomaamattomasti sipaisee rätillä lattiaa ihan Sällin varpaiden vierestä.