Luiseva Sälli kultaa ja kunniaa etsimäsä - 15. luku - Kattava kierroski päättyy johonki

15. luku -  Kattava kierroski päättyy johonki

Jaakon luvalla pieni seurue jatkaa pientä matkaansa pienellä junalla. Tällä kertaa rauhallisesti, vaikka puikoissa on nyt Sälli. He ajavat juuri Toivoniemeen menevää siltaa pitkin, kun tuttu mummo käpyttelee rollaattorin kanssa tien reunaa. He ohittavat tämän todella varovasti, mutta mummo heiluttaa silti käsilaukkuaan heille. Kaikki vilkuttavat iloisesti hänelle takaisin.

- Se tais olla joku Heiluvien Ikäneitojen edustaja, Sälli naurahtaa. – Ei hypänny ennää ilimahyppyjä, mutta kyllä ne aina pärijää.

Matka jatkuu Hietasaaren vanhojen ruskan värittämien huvilaidyllien ohitse Nallikariin, meren aaltojen pieksemälle hiekkarannalle. Syksyn tuuli pureutuu junan puoliavoimista ikkunoista kyytiläisten ytimiin, eikä iltapäivän aurinko enää anna paljon lämpöä paistaessaan alhaalta taivaan rannasta. Matkalaiset hytisevät ja sulkeutuvat tiukemmin takkiensa suojaan, ainakin he joilla on takit. 

- Hei, kaikki, piti vaan sanua, Arttu aloittaa. – Niin, mää tahtosin pyytää anteeksi kaikilta, etenkin Jaakko ja Sälli teiltä. Kertulleki tuotin huolta. Ja Aliina ja Eerik. Pahotteluna mää voisin kustantaa teille kihilajaiset. 

- No, öö, kyllä kai se käy, Eerik sanoo ja katsoo Aliinaa. – Ei ihan noin pitkälle vielä olla päästy. 

- Eikä olla paikkaa vielä keksitty.

Sälli käännähtää kuskin paikalla ja huikkaa taakse. 

- Hei, mulla on hyvä paikka tiejosa, yksi PPPM:n juhulatalo, sitä pittää vaan vähän vielä korjailla. Mutta Eerik ja Aliina, te voisitteki vähän auttaa. Ja Salli ja Kerttuki. 

- Juu, voijaan auttaa.

Salli kääntyy Aliinan puoleen. 

- En mää ihan tätä kaikkia sukujuttua ymmärrä, ekkä varmaan sääkään. Mutta eiköhän me ehitä selevittää yhesä. Semmosta kysysin, että mahtaako sulla olla tiejosa, että mikä mun nimi oli? Ja mitä mää tein? Ei mittään muistikuvvaa. 

- Öö, juu, mun äitin nimi oli Melina, mummun nimi Selina ja sen äitin nimi oli Salina. Se oot siis sinä, kai. Selina oli sun tytär ja Melina tyttären tytär. Sun äitin nimi oli Elina ja Miina nähtävästi sun mummu. 

- No, huh, pyörryttää. Ai Salina? No Sallihan on sitten ihan hyvä. Pysytään siinä. 

- Niin, mun muistaakseni sää olit kirijanpitäjänä jossain puusepäntehtaasa, nyt en oo ihan varma. 

- Oulun Puusepänteollisuus! Viuhuvia hihinoja, jokka jako voimaa konneille. 

- Aha, sieltähän se varmistus alakaa tulleen. Hienoa!

Paluumatkalla Pikisaaren läpi ajaessaan, seurue pysähtyy tarkastamaan, että onko se Linnansaaresta lentänyt kivenmurikka edelleen siellä. On se, ihan laatan kera, nostettu kellarista nyt jo puretun rakennuksen eteen. Kyllä sekin murikka voisi tarinoita kertoa, mutta jätetään ne tällä kertaa väliin. Tai no, kertokoon sen verran, että lentäessään kyseisen asuintalon kellariin se lävisti katon ja lattian kehdossa nukkuvan vauvan vierestä. Vauva selvisi hengissä. Viuh, mikä tuuri.

Piuuuuh, puuuh, puuh. Juna jatkaa viimeistä siltaa pitkin Kauppatorille, takaisin Rotuaarille ja erikoinen turistikierros on päättynyt. 

- Aika kattava kierros, Sälli sanoo pysäyttäen junan Poliisiaseman viereen. 

- Ai, tuolla Kässärisä on vessa, Aliina vinkkaa. 

- Häh? 

- Sannoit, että ”Ai, kakattava kierros”.

Kaikki pärskähtävät nauruun. Mutta vakavoituvat, kun Jaakko ja Arttu nousevat ja alkavat hyvästellä porukkaa. 

- Elekää muistelko mua kovin pahalla, Arttu sanoo kaikille yhteisesti. 

- No, et nää tästä telekien taakse jouvu, Jaakko rauhoittelee. – Mutta kyllä mää ihimettelen… Mun täytyy nyt myöntää, että varmaankaan niijen sormusten kohtalo ei koskaan seleviä meille.

Kerttu yskähtää, kaivaa käsilaukkuaan ja ottaa esille kaksi paperikääröä. Hän avaa ne ja sieltä paljastuu salmiakkiruuduilla ja luikertelevalla viivalla kuvioidut kultasormukset. Hän ojentaa ne Jaakolle. 

- Öö, kyllä seleviää. Mää ne vein. Ja rikkoin ikkunan. Ja laitoin äänilukon. Ja...

Taas porukan leuat loksahtavat ja kysymysmerkit ilmestyvät kasvoille. 

- No kun, halusin antaa Artulle jottain houkutetta, että se tuliski takasi, Kerttu selittää ja kääntyy Arttuun päin. – Niinku, että heti varkaat iskee, kun nää lopetit. Tai että saisit kunniaa, kun ottasit varkaan kiinni. 

- Hölömö Kerttu, Arttu hymyilee. – Ehän mää nyt kunniaa vois polliisilta varastaa. Mitä isosiskoki tästä nyt sannois? 

- Nii, olihan se vähän pölijää, Kerttu vastaa. 

- Ei tullu kultaa eikä kunniaa kellekkään, Jaakko hörähtää ja katsoo Kerttua. – Tai miten sen nyt ottaa. 

- Eikä auta itku torilla, lähetään molemmat Artun kanssa Jaakon kuulusteluihin, Kerttu hymyilee. ­ Vähintään mää tuhulasin viranommaisten resursseja. Ja Aliina, nää saat varmaan korut ihan pian takasi. 

- Näähä jo maksoit ne, ne on sun.

Jaakko avaa poliisiaseman oven. 

- Ja Sälli, pallauta juna ja sen avvaimet matkatoimistolle, Arttu huutaa viimeiseksi heidän mennessään ovesta sisään.

Näin selvisi sormusten varkaus. Kultaa ja kunniatonta menoa, ei suuria johtolankoja, ei suuria päättelyketjuja eikä oikeaan osuneita syytöksiä. Jos ei lasketa niitä, jotka osuivat oikeaan. Enemmän saimme suoria tunnustuksia ja risteileviä muistelmia tapahtumista ja niihin osallistumisista. No, selvisi kuitenkin, se lienee pääasia. Mutta pysyykö muistissa? Sekin lienee pääasia.

JATKUU VIIMEISEN KERRAN...

Luiseva Sälli kultaa ja kunniaa etsimäsä - 14. luku - Seleviääkö kaikki?

 14. luku - Seleviääkö kaikki?

Jaakko nousee paikaltaan, kiipeää edessä istuvien välistä selkänojien yli ja lähtee huojuen etenemään kohti junan veturia. Juna lähestyy Linnansaaressa sijaitsevia Oulun linnan raunioita ja Tähtitornin kahvilaa.

- Vanha Oulun linna tuhoutui vuonna 1793, kun salama iski ruutitynnyreihin. Yksi kivi lensi Pikisaareen asti ja siellä se on vieläkin. Se oli Oulun Pammaus. Ruutikellarin raunioiden päälle rakennettiin merikoulun tähtitorni, joka on toiminut kahvilana jo yli sata vuotta. Toki myöhemminkin on Oulussa pamahtanut, kun Typpitehdas räjähti, se oli Typen Pammaus.

Vasta nyt kuski huomaa peilistään valtavan harmaan toripolliisin hahmon tunkeutuvan vaarallisen näköisesti keskimmäisen vaunun avoimesta pienestä etuikkunasta ensimmäiseen vaunuun. Kuski kiihdyttää vauhtia ja alkaa mutkitella. Jaakko meinaa keikahtaa selälleen käytävällä. Pelästyneet pyöräilijät väistelevät villiintynyttä PotnaPekkaa. Jaakko tiukentaa otettaan penkeistä, ottaa viimeisiä askeleita ja saavuttaa veturivaunun. 

- Mitä peliä tämä on, Arttu? hän huutaa kaahaajalle. – Elä nyt pahki aja! Pysähy lain nimesä!

Vanha mummo on ylittämässä rollaattorin kanssa pyörätien risteystä ja Arttu jarruttaa täysillä. Jaakko paiskautuu vasten vaunun ikkunan pieliä, kyytiläiset heilahtavat edessä olevien penkkien takamuksiin ja Artun hattu lentää tuulilasiin. Arttu itse roikkuu turvavyön turvin istuimessaan. Juna pysähtyy ihan mummon eteen. Mummo heiluttaa mustaa käsilaukkuaan vihaisesti ilmassa ja jatkaa sitten hidasta mätänemistään, anteeksi etenemistään tarkoitin.

Kerttu juoksee nopeasti ensimmäisenä ulos veturin ovelle Jaakko perässään. 

- Nyt riittää Arttu!

Sälli ja muut ryntäävät ympärille. 

- Nääkö se olit Arttu? Sälli syyttää tätä pettyneenä. – Mitä mää oon sulle teheny? 

- Mitä se on teheny? Mitä nää oot teheny? Mistä täsä on kyse?

Sälli selvittää asiaa. 

- Arttu kiristi mua, että tuon teijät tälle kierrokselle, joka on näköjään aika hengenvaarallinen kierros. 

- Kiristi millä? 

- No sillä, että se palijastaa kaikille, että mää muka aiheutin ne Oulun palot, tai ainakin kaks niistä, Sälli huokaa. – Ehkä enemmänki, en nyt muista.

Kaikki tasaannuttavat hengitystään. Arttu on istunut hiljaa. 

- Arttu, määhän olin teijän Joulupukkikin joskus. Miksi nää teet tämmöstä? 

- Sälli! Joulupukki! Nyt muistan, Kerttu huudahtaa. – Tunnistinhan mää sut jo sillo lapsena, mutta olin unohtanu sen. 

- Ja mää unohin, että mää olin se pukki, mutta hoksasin sen itekki just äsken, Sälli sanoo.

Arttu nousee äkkiä tuolistaan ja yrittää livistää ovesta, mutta Jaakko estää vartalollaan tämän ulospääsyn. Vikkelästi Arttu kiipeääkin kapeasta ikkunasta ja lähtee juoksemaan kohti linnan muurin edessä olevaa pensasrykelmää. Jaakko seuraa ja kumman nopeasti hänkin osaa juosta. Nimittäin hän saa Artun selkämyksestä kiinni ja yhdessä he kierivät pensaan alle, suoraan muurissa olevaan mustaan aukkoon. Onneksi ei kovin syvälle. 

- Ahaa, nääkö sitten löysit sen Linnansaaren ja kauppatorin välisen salakäytävän! Ja sitä kautta katosit torilta niin nopiasti.

Ehkei se ollut se salakäytävä, ehkä se oli. Jaakko ei jää sitä nyt tutkimaan, kun pyristelee itsensä ulos pitäen Arttua rautaisessa otteessaan. Hän on jo ottamassa käsiraudat esiin, kun perässä juossut Kerttu pysäyttää tämän käden. 

- Tiijän, että Arttu on nyt teheny tyhymyyksiä… ja joutuu vastaamaan niistä. Mutta voitaisko me kaikki istahtaa tuonne vaunuun ensin vähän juttelemmaan? Kerttu katsoo kaikkia pyytävästi.

Muut nyökkäävät varovaisesti. Jaakko tarttuu rauhoittunutta Arttua käsivarresta ja ohjaa tämän vaunuun. Kaikki astuvat sisään. Arttu istuutuu keskelle, luovuttaneen, mutta vielä vihaisen näköisenä. Sitten hän alkaa puhua. 

- Kerttu ei oo sitten syypää mihinkään. Vartijana ollessa, me ei koskaan sanottu, että me oltais ees sukua, pijettiin työ-ja perheasiat erillään.

Kerttu näyttää vähän vaivaantuneelta. Arttu jatkaa. 

- Sälli, sää aiheutit mulle melekosia epätojellisuustiloja, kun tutustuit Kerttuun kuin uuteen tuttavuuteen. Sää et tainnu tunnistaa meistä kumpaakaan ennää aikuisena. Vaikka niin palijo lapsena sun kanssa leikittiin. Mää luulin tunnistavani sut vanahaksi lapsuuven naapuriksi ja Joulupukiksikki. Mutta kumpikaan teistä ei sanonu mittään. 

- Voi Arttu, mun muisti on omituisen pätkivä ja epäpätevä, Sälli pahoittelee. – Se on mulla paha ongelma. 

- Nii, en määkään tuntenut tosiaan, nuoremmalla on parempi muisti, Kerttu huokaa.

Arttu näyttää kärsivältä. 

- Liiankin hyvä. Viime vuosina mää alakoin muistaa asioita, joita en missään nimesä oo voinu kokia, tervatynnyreitä, koskia ja Oulun paloja. Ja käsitin yhtäkkiä, että ei ne olleet mun muistoja. Ne oli sun muistoja.

Sälli tuijottaa Arttua ällistyneenä. 

- Juu, se tervatynnyrikynttilä herätti mun muistot. Uskokaa tai elekää, mää oon joskus ollu tynnyrintekijä. 

- Häh? 

- Juu, niin on ollu, Arttu todistaa. – Mää muistan sen kans. 

- No hyvä on! Sälli ähkäisee. – Minä se olin. Mää olin paikalla niitten palojen syntyhetkillä! 

- Hä?

Sälli alkaa jopa hieman helpottuneena kertomaan tarinaansa niin kuin hän nyt muistaa sen, ei ihan täydellisesti, paloja sieltä, paloja täältä, Oulun palo 1822 ja Oulun palo 1882. Kaikki kuuntelevat ihmeissään. 

- Sälli, nehän oli vahinkoja, Kerttu vakuuttaa lopulta Sällin päättäessä muistelonsa. – Ja jäläkimmäisesä tuhosa, näähän olit suorastaan sankari, kunniamerkin ansaittisit. 

- Aika kysseenalasta kunniaa. 

- Oulun ensimmäinen puhelinkeskus? Jaakko kysyy kiinnostuneena. 

- Juu, semmonen pöytä me sieltä ehittiin pelastammaan. Eivät vielä sillon tajunneet vettää linijaa paloasemalle, että olis voinu tehä nopian hälytyksen, mutta korjas ne sen puutteen myöhemmin. 

- Onneksi polliisitoimistoon kuitenkin. 

- Eikä ne kovin kauan sitä puhelinkeskusta pitäneet, kun Albert tosiaan kuoli nuorena ja veli oli Turussa. Joku osti sitten toiminnan ja jatko isommasti.

Kaikki pureskelevat kummissaan kuulemiansa historian kappaleita. 

- Miten kummasa Arttu voi nämä muistaa? 

- Ei hajuakaan. 

- Ehkä se tervatynnyrikynttilä vaikutti Arttuunki. 

- Entä se sukka? 

Sälli kuvailee ensin Sallin kutomaa sukkaa ja täsmälleen samanlaista omaa sukkapariaan, jonka hän nyt tajuaa saaneensa Matildalta, aikoja sitten.

Salli katsoo Sälliä kuin ensimmäistä kertaa. 

- Muistan. Määki muistan nyt jottain... Mummu kuto jottain. Miina. 

- Oliko Miina... oliko se sun isoäiti! 

- Nii kai sitten. 

- Muistakko nää muuta? 

- En nyt saa päähän. 

Nyt Aliina katsoo vuorostaan Sälliä kuin ensimmäistä kertaa. Tänäänhän he oikeasti tapasivat vasta ensimmäistä kertaa, mutta molemmista tuntuu kuin he olisivat tunteneet toisensa jo kauan. Ihmetys paistaa hänen kasvoiltaan. 

- Mitä? Sälli katsoo takaisin Aliinaa. 

- Pammaus. Pamahtavaa. Mun mummu... ruukasi sanua, että OLI pa-mahtavaa! Ja nauro päälle. Sano, että sen äiti ja mummu ruukasivat sanua aina niin. Just niinku kerroit äsken. Ja me leikittiin serkkujen kanssa "Anna luuni tänne" - leikkiä.

Nyt kaikki tuijottavat Aliinaa ja Sallia. 

- Tuota, ei voi olla, tai siis, mitä, häh?

Sälli pyörittelee asiaa kuin monimutkaista laskutoimitusta ja pääsee lopulta vuosilukujen pohjalta lopputulokseen. 

- Aliina saanko esitellä, Salli, oletettu isoisoäitisi. Ja Salli, täsä Aliina, oletettu lapsenlapsenlapsesi.

Nyt pyörryttää jo minuakin. Käsillä on mitä ihanin jälleen tapaaminen, tai tarkemmin sanottuna tutustumisen aloitus, mutta mitä erikoisimmassa aikajanassa. Liiat kysymykset kannattaa taas nielaista vaan ja nauttia hetkestä.

Mutta vain hetken. Artun musta mieli ei ole vielä helpottanut, vaikka Sällin suhteen tilanne helpottui. Hän jatkaa purkamistaan. 

- Jaakko, mun täytyy tunnustaa, että mää halusin sulle vaikeuksia. Vartijana kuulin susta kaikilta torin kävijöiltä ja yrittäjiltä vaan ylistäviä sanoja. Jaakko sitä ja Toripolliiisi tätä. Nää olit mun pahin kilipailija. Katteus alako kalavamaan ja se paino ylypeyttä. 

- Ai, siksikö nää keksit sen ihimenäytöksen ja niitä kaikenlaisia vempaimia? Ehän mää semmosia ossais keksiä ees unissani. 

- Ja siksikö murtauvuit sitten Kertun myymälään ja varastit ne kaks sormusta? Sälli kysyy.

Artulla suu loksahtaa auki. 

- Ei, sitä mää en sentään teheny.

Nyt kaikilla suu loksahtaa auki. 

- Kuka ne sitten vei? 

- En tiijä. Mutta sen tiijän, miksi mää lopulta lopetin vartijan työt ja lähin pois. Se oli sun syy, Eerik!

Onneksi kaikilla on vielä suut loksahtaneina auki, koska muutoin ne olisivat loksahtaneet auki jälleen. Vältimme näin turhaa leukanivelien kulumaa. 

- Mitä? Minähän vain… Eerik puolustautuu. 

- Sinä se sattuit viime aikoina yllättäen aina paikalle, ku mulla oli vartiointikierros. Vähän missä vain ja milloin vain. Se alako jo hieman ihimetyttää. 

- No, ei se… 

- Anna ku mää jatkan, vaikken ejes haluais muistella sitä. Mutta nää siis aina ilimestyit jostain ja alakoit juttelemmaan. Eihä siinä mittään vikkaa. Mutta se meni lopulta jopa semmoseksi, mitä ne sannoo, ehotteluksi. Tiijättehän. Semmosta häirintää. Eli se oli mulle kyllä se viiminen pisara!

Eerik katsoo Arttua vakavana. 

- Anteeksi, Arttu. Tuo on täysin totta. Mutta tein sen vain äitini takia. Se oli kuullut sinusta vain hyvää, kekseliäs, voimakas ja fiksu. Ja ajatteli, että siinäpä olisi Eerik-pojalle sopiva ihminen. Hän ei päässyt ajatuksesta mitenkään eroon ja… 

- Ja Eerikin äiti on tosi huonosa kunnosa, niin Eerik ei uskaltanut muuta ku totella, Aliina puuttuu keskusteluun. – Mutta nyt on asiat toisin. 

- Ai nii, Aliina, teillähän oli jottain uutisia? Kerttu muistaa. 

- Nii, me ollaan kihiloisa!

Aliina ja Eerik näyttävät ylpeinä vasempia käsiään, joiden nimettömissä hohtavat kauniin vihreät jadesormukset. 

- Voi, onnea, ihanaa. 

- Onpa hienoja. 

- Onnitteluja. 

- Kiitos, kiitos kaikille.

Nähtävästi Aliina on käynyt keskustelun ainakin Eerikin kanssa ja saanut mieleisensä lopputuloksen, onneksi molempien mielestä mieleisen. 

- Ette sitten valinneet sun tekemiä kultasormuksia, Kerttu ihmettelee. 

- Eiku, mulla oli yks suvun jadesormus, joka sopi Eerikille ja oon aina halunnu jadesormuksen itekki.

Arttu näyttää huojentuneelta kuultuaan Eerikin vähintäänkin häiritsevän käytöksen perimmäisen syyn ja asioiden nykytilan. 

- Ok, Jaakko, oon valamis, hän sanoo. – Lähetäänkö asemalle? 

- Voitaisko me mennä tämä kierros loppuun kuitenki, kun Arttu tämän on kai maksanukki? Sälli kysyy. – Ja polliisiasemallehan takasi tämä reitti mennee kuitenkin. Saanko mää ajjaa? 

- Mutta kuka ne sormukset varasti?

JATKUU VIELÄKIN EPÄTIETOISUUDESSA...

Luiseva Sälli kultaa ja kunniaa etsimäsä - 13. luku - Iliman lippuja junnaan

 13. luku - Iliman lippuja junnaan

Sällin ajatuksiin alkaa ilmestyä häivähdyksiä, ensin tynnyreistä ja koskenlaskusta, sitten jotain langoista ja kissoista. Yhtäkkiä valtava liekkimeri valtaa Sällin mielen ja hän muistaa. Matleena, Pikku, Matilda, Miina. Ja ne sukat, punakeltainen pystyraitarivi, syvän vihreä varsi. 

- Salli, sun täytyy olla sukua niille, se oli suvun perinnesukka ja... 

- Sukua kelle? 

- Mikä sukka? Haiseeko se kynttilä niin pahalta?

Ennen kuin Sälli ehtii vastaamaan näihin kysymyksiin, hänen puhelimensa soi: 

- Sälli puhelimesa. 

- …

- No terve. 

- … 

- Ei, ihan hyväsä paikasa. 

- … 

- Mikä kierros? Ei, en oo tilannu... Mikä? 

- … 

Sälli jähmettyy kuuntelemaan. Muut yrittävät vieressä selvittää, kuka soittaa. 

- Juu. 

- … 

- Juu. 

- … 

- Jaa. 

- … 

- Ookoo, nähhään.

Sälli sulkee puhelimen vakavana. Muut odottavat. 

- Kuka, mitä... 

- Meijän pittää kaikkien lähtiä ny kiireesti, meille on varattu erikois-PotnaPekka-kierros. 

- Kuka, mitä? 

- Niin, siis, nyt vaan mennään, tai itketään ja mennään, Sälli sanoo melkein vihaisesti.

Kerrottakoon lukijoille, että potnapekka eli koskikorento on keväisin jään alta nouseva ötökkä. Mutta Sälli tarkoitti nyt varmaankin PotnaPekkaa, Oulussa kesäaikaan kevyen liikenteen teitä pitkin kulkevaa minijunaa, jonka kyydissä pääsee kiertoajelulle keskustasta Nallikarin hiekkarannoille ja takaisin. Nähtävästi sitä voi tilata ryhmille vielä näin syksyisinkin, jos tiet ovat vielä kulkukelpoisia. Mutta ymmärtääksemme Sälli ei sitä ole tilannut, vaan ihan joku muu.

Juuri, kun Sälli, Salli, Kerttu ja Jaakko ovat astumassa ovesta ulos, tulevat Aliina ja Eerik vastaan. Kaikki tervehtivät toisiaan iloisesti. Vain Sälli näyttää kiemurtelevan paikoillaan ja vain Salli näyttää tajuavan tämän omituisen käyttäytymisen. 

- Nii, meilä ois vähä uutisia, Aliina aloittaa, mutta huomaakin Sallin. – Ai, kukas sää oot? 

- Salli, Sällin ystäviä, tämä vastaa. 

- Oi, kun hauska tutustua, mää oon Aliina ja täsä on Eerik...

Sällin kärsivällisyys katkeaa. 

- Hei, nyt ei ehitä juttelemmaan enempää, Sälli kiirehtii. – Aliina ja Eerik, te tuutte myös mukkaan. 

- Mitä, minne? 

- Ei oo aikaa, mennään.

Koko poppoo siirtyy Sällin johdolla Rotuaarilta kaupungintalon eteen. Siellä heitä odottaa jo iloisen keltainen minijuna, jonka veturissa istuu siniseen asuun pukeutunut kuljettaja. Tämän kasvoja ei näy lakin alta, mutta hän nostaa kätensä tervehdykseen, kun tulijat nousevat vaunuun. 

- Hei, me päästään turistikierrokselle, kivvaa!

Hermostuneelta vaikuttava Sälli istuttaa kaikki omille paikoilleen pienen junan penkkeihin, Jaakko ja Kerttu takariviin, Aliina ja Eerik keskelle ja itse hän istuutuu Sallin viereen vaunun ensimmäiseen riviin. Junaan ei tule muita, tämä kyyti on vain heille, ensimmäinen ja viimeinen vaunu ovat täysin tyhjillään.

Plingplong. Juna nytkähtää liikkeelle. Vauhti ei ole kova, mutta mukulakivikadulla meno on aika heilahtelevaa ja rytkyvää. Kyytiläiset istuvat pidellen penkeistä kiinni ja kuskin ääni kuuluu kaiuttimista. 

- Hyvät matkustajat. Lähdimme kaupungintalolta Rotuaarin kautta kohti Kauppatoria. Matkamme määränpää on Nallikarin uimaranta, josta palaamme Pikisaaren kautta takaisin. Pyydämme, älkää nousko vaunussa seisomaan, kun juna on liikkeellä. Olette tervetulleita kiertoajelulle.

Juna ohittaa nykyisen Keskustan Poliisiaseman, entisen Sampo-Pankin rakennuksen. Kuski jatkaa turistioppaan työtään. 

- Tällä paikalla oli muinoin Uuden Apteekin rakennus, joka paloi maan tasalle 1882 suurpalossa. 

- On se harmi, ku Oulu on palanut niin ussein ja mahtavia rakennuksia hävis, Kerttu kommentoi. – Ja nyt on tämmösiä rumiluksia tilalla. No, onneksi joitain vanahoja on säästyny. 

- Oulussa on riehunut suurpaloja kymmenen kertaa, kuulutus kaikuu.  

Juna ohittaa Kaarlenholvi-ravintolan ja selostus kertoo, että se on toiminut muun muassa kenttäsairaalana, merimieskotina ja Suomalaisen Klubin alkutyyssijana. 

- Tämän 1700-luvun lopulta peräisin olevan rakennuksen puuosat paloivat 1822 suurpalossa, kivijalka jäi. Korjattu, uusi rakennus sen sijaan säästyi 1882 palolta. Mainittakoon, että kansallisrunoilijamme Johan Ludvig Runeberg asui rakennuksessa setänsä luona kouluvuosinaan ennen näitä paloja.

- Jatkamme matkaamme kohti Kauppatoria, jonka rannasta päin on kuvattu, maalattu, tallennettu useita Oulun suurpaloja, kuten osa matkustajistamme erittäin hyvin tietää.

Sälli ei voi katsella nähtävyyksiä. Muistot alkavat polttaa hänen mieltään entistä selvempinä. 

- Sälli, mikä sulla on hätänä? Salli kuiskaa. – Sää puhhuit siitä sukasta ja jostain suvust… 

- Emmää nyt voikaan…

Opastus keskeyttää Sällin. 

- Kanssamatkustajat. Saavumme Kauppatorille ja torin rantaan. Täällä on toiminut vilkkaan tervakaupungin satama-, kauppa- ja varastoalue. Myös toripoliisin toiminta keskittyi tälle alueelle. Matkustajat, jotka tietävät tai muistavat enemmän, teillä on mahdollisuus nyt avautua ja jakaa kokemuksianne toisille.

Kaikki paitsi Sälli vilkuilevat salaa toisiaan ja piinapenkissään hikoilevaa Sälliä. 

- Sälli, mitä tämä oikeen on? Jaakko kysyy. – Miksi me ollaan täällä?

Tulipas sieltä iso, filosofinen kysymys, mutta kuunnellaan, mitä Sälli vastaa. 

- No hyvä on, Matleenan sukka. 

- Kenen? Kerttu ihmettelee. – Mikä ihime siinä sukassa on? Oot alottanut siitä puhumisen jo usiasti, ainakin pari kertaa.

Juna kaartaa kauppahallin edestä ja kulkee ravintola- ja myymäläkäyttöön kunnostettujen ranta-aittojen, kaksikerroksisten makasiinien ja torin myyntikojujen vierestä kohti rantaa, kevyen liikenteen väylälle. 

- Jatkamme tästä Linnansaaren, Raatinsaaren ja Toivoniemen kautta Tuiran puolelle asti. Sitä ennen kehotan kaikkia matkustajia tutkimaan syvintä sisintään. 

- Täh? Onko tämä joku Idän Pikajuna? Aliina säikähtää. – Kohta Poirotti ilimestyy jostain ja me ollaan kaikki syyllisiä. 

- No ei tämä kyllä mikään pika ole, lähinnä etana, Eerik rauhoittelee, mutta mielessään häntäkin jo vähän hermostuttaa.

Vasemmalle jää kaupunginteatteri (Pätmännin teatteri) ja kirjasto, edessä oikealla kohoaa hotelli Radisson Blu, (entinen Vaakuna) ja juna kulkee näiden välistä siroa pikkusiltaa pitkin Linnansaareen. 

- Nymmää älyän, Jaakko älähtää. – Sillä on jottain tuttua äänesä! 

- Kellä? 

- Tuolla kuskilla. Se on Pätmänni.

JATKUU, MUTTA MITEN...

Luiseva Sälli kultaa ja kunniaa etsimäsä - 12. luku - Myyntitaijon oppitunti

 12. luku - Myyntitaijon oppitunti

Sälli, Salli, Jaakko ja Kerttu istuvat pöydän ääressä hiljentyneinä. Kaikki miettivät omiaan. 

- Miten mää voisin auttaa? 

- Tuo kuppi on kyllä aika kaunis. 

- Aiku, selekää pakottaa. 

- Se sukka! 

- Oispa jo joulu. 

- Mulla pittää soittaa sille. 

- Entä se Eerik ja Alina?

Hiljaisuus jatkuu. Salli pyörittelee sormeaan ja lopulta uskaltautuu avaamaan suunsa ja samaan aikaan kaikki aloittavat keskustelun. 

- Sälli, millon teillä on... 

- Kerttu, voikko ottaa yht... 

- Kuinka vakav... 

- Sattuuko se sukk...

Kaikki vaikenevat yhtä aikaa.

Kello kilahtaa ja asiakas astuu ovesta sisään. Kerttu pomppaa pöydästä palvelemaan tätä. Muut istuvat hiljaa ja juovat kahvia. Asiakas katselee myymälän etuosan hyllyjä, joissa on kangaspussukoita, servettejä ja tyynyjä. Sitten hän siirtyy peremmälle tutkimaan kahvipöydän vieressä olevia tuotteita. Hän yrittää ylettyä erääseen avaimenperään, mutta hiljaiset kahvittelijat ovat hieman tiellä. Sälli ojentaa tälle ketun muotoisen perän. Asiakas pudistaa päätään, osoittaa toista. Sälli ojentaa siilin muotoisen perän. Asiakas nyökkää kiitokseksi.

Sitten hän kääntyy Kertun puoleen, joka on jotenkin jähmettynyt kassan taakse eikä saa sanaa suustaan. Asiakas ojentaa Siili-avaimenperän hänelle. Kerttu katsoo tarrasta tuotteen hinnan, kirjoittaa sen sekä tuotteen tekijän kuittiin, lyö kassaan ja maksupäätteeseen oikean summan desimaaleineen ja ojentaa maksupäätteen asiakkaalle, joka käyttää korttia lähimaksukohdassa. Laite sylkee ensimmäisen kuitin, jonka Kerttu repäisee irti. Tämä menee kirjanpitoon. Laite sylkee asiakkaan kuitin, jonka Kerttu repäisee irti ja niittaa kuittivihkosta irrotetun käsinkirjoitetun tositteen kulmaan. Sitten hän pakkaa avaimenperän pieneen paperipussiin, sujauttaa mainoskortin ja kuitin mukaan ja ojentaa pussin asiakkaalle. Asiakas nyökkää ja lähtee pois. Kello kilahtaa.

Kerttu lösähtää tuolilleen kahvipöytään ja ajattelee: 

- Mitä mulle tapahtu? Tuo asiakas ei kyllä koskaan ennää pallaa. 

Voin kertoa, että tässä tapahtui niin sanottu jäätyminen. Yleensä sellaista sattuu esiintyville taiteilijoille, mutta kyllä myyjänkin työ voi usein olla varsinaista esiintymistä ja taiteilua. Ja olihan tässä yleisönä asiakkaan lisäksi myös kolme kahvittelijaa sekä te, arvon lukijat, joista en voi tietää, että montako teitä on. Tai moniko kahvittelee juuri nyt? Ehkä juuri tämä epäselvyys yleisön määrässä aiheutti Kertussa tämän hänelle niin epätavallisen käytöshäiriön. Tai voi syynä olla huoli veljestä, jota hän ei uskalla paljastaa veljekseen. 

- Mitä nuo muukki musta aattelee?

Kerttua hävettää ja hän tuijottaa kahvikuppiinsa. Muut pohtivat itsekseen: 

- Kylläpä oli tyylikäs, elegantti ja filimaattinen myyntitilanne, kuin Kaurismäjen leffasta suoraan. 

- Harvemmin saa nuin luontevaa palavelua, ei puske päälle. Kyllä Kerttu ossaa. 

- Voi, kun määki ossaisin olla tuomonen, tosi cool.

Näin eri tavoilla voimme kokea saman tilanteen, tai siis tässä tapauksessa kaikki kahvittelijat ihailivat Kertun toimintaa ja ammattitaitoa, vaikka hän itse koki epäonnistuneensa täydellisesti. Sanoinko kaikki kahvittelijat? Anteeksi, enhän toki voi tietää, mitä te mahdolliset lukijakahvittelijat tästä ajattelitte. Tai ei kahvittelijat. Voitte jakaa palautetta Kässärin facebookin, Kahavihuoneessa, asialliset kommentit julkaistaan.

Ovikello kilahtaa. Sisään astuu toinen asiakas. Kerttu pomppaa pystyyn palvelemaan tätä. Nyt hän näyttää, miten myydään. 

- Päivää. Miten voin polvella teitä? Siis palvella tarkoitan. 

- P-vää,  tul-n  kats-m-n  haj-stkyntt-l-tä. 

- Aa, öö, juu, kyllä meillä löytyy nahjustekyntijöitä, siis hajustekynttilöitä, Kerttu korjaa hädissään.

Asiakas alkaa hekottaa. 

- Nahj-stkynt-jä  o  hausk! 

- Eh, juu, niitä kynttilöitä on siis täälä.

He menevät kynttilähyllyn eteen. 

- Mik  o  p-r-s  haj? 

- Anteeksi? Prs haj? Nyt en ihan saanu selevää. 

- Par-s   h-ju. 

- Ai, parsa haju. Öö, ei taija löyty... 

- Pa-ras   ha-ju. 

- Aa, no se on tietenki katsojasta kiinni, tai siis haistajasta. Kas, täsä, haista ite.

Kerttu ottaa yhden kynttilän ja ojentaa asiakkaalle. Tämä haistaa kynttilää ja yskii. 

- Aha, ei paras. Se oli kaneliriisipuuro. Kokkeillaan tätä.

Kerttu alkaa päästä vauhtiin. Asiakas haistaa useampaa kynttilää. Lopulta tervatynnyrituoksu saa asiakkaan nuuhkimaan hyvillään. 

- T-rv-t-nn-r   o   p-r-s. 

- Juu, se on meijän oululaisten lempijuttu, tervatynnyri on paras.

Yhtäkkiä Sälli ponnahtaa tuolistaan ylös. 

- Mikä sulle tuli? Jaakko kysyy. 

- En tiijä. Joku vieteri poksahti. 

- Kyllä mun veli ossaa sen korijata käjen käänteesä, Kerttu lohduttaa. 

- Mikä veli? 

- Öö, siis tarkoitan, vartija, eiku veljeni vartija, Kerttu takeltelee. - No, hyvä on, se Pätmänni-Arttu. Se on mun veli!

Kaikki katsovat häntä sanattomia, kunnes saavat sanat takaisin suuhuihinsa, osa täydellisesti, osa vähemmän täydellisesti. 

- Ai,  Artt  si-lt  Väär-n  Vänk-r-n  Tuott-st-ko? 

- Mistä? Kerttu ihmettelee. 

- Väärän Vänkyrät Tuotteet oli sen Pätmänni-Artun firma, Jaakko selittää. 

- Ne  o  järk-tt-v-n  loist-via,  ost-n  kaikk.  P-r-s. 

- Aha, oho. Hyvä Arttu. Kai sitten. 

- Vaiht-ko  se  n-meä? 

- Tä? Kuka? 

- Kai? 

- Ei. Kai.

Asiakas ottaa hyllystä seitsemän tervatynnyrin hajuista ja muotoista kynttilää. 

- Ost-n  seits-m-n,  kiit-s. 

- Kiit-s.

Asiakas maksaa, Kerttu pakkaa tavarat, antaa kuitin ja kiittää. Asiakas kiittää ja lähtee. Ovikello kilahtaa. 

- Tuo puh-t-p  tartt, Kerttu sanoo ja istuu jälleen pyöreään pöytään kuulemaan tuomionsa.

Tässä Kertun jälkimmäisessä asiakastapauksessa oli kyse tahattoman tilannekomiikan ymmärtämisestä ja hyväksikäytöstä, senat sakaisin ja sitä rataa. Kanasokeus voi iskeä milloin vain ja se on todellakin tarttuvaa. Mikä kanasokeus? No se, kun sanasokeus-sanakin menee väärin, kääntyy kanaksi. Ei tietenkään minulla ole niin tapahtunut koskaan. No, on siis. Ja useasti. Ja koko ajan! Ei aina tarvitse osata täydellisesti, ja silti voi onnistua täydellisesti. Tai sitten rentoutuu jo niin täydellisesti, että lavertelee kaiken, puhuu niin totta kuin voi ja sitten saakin odotella tuomiota. Mutta Kertulle sitä ei tule, tuomiota siis. 

- Kyllä sää Kerttu oot mahtava ihiminen, tuommosen asiakkaan kansa ossaat olla nuin luontevasti. 

- Vähemmästäkin ois voinu mennä ihan sekasi, niinnää vaa jatkoit ku ei mittää. Ja sun velikin on aikamoinen. 

- Ja ne hajut nää kuvvailit niin ihanasti, että selevä kuva nousi silimien etteen.

Jaakko kyllä hieman toruu. 

- Sulla pittäis kyllä ottaa yhteyttä siihen veljees, asiat pitää selevittää. 

- Juu, yritän, Kerttu sanoo. – Soitan heti kohta. Mutta Jaakko, mulla piti kysyä, että kuinka vakava tilanne sillä Artulla on? 

- Yritän tehä parhaani, mutta vähintään viranommaisen harhauttaminen.

Sälli nousee ja ottaa käteensä yhden tervatynnyrikynttilän, haistaa sitä ja hänen katseeseensa nousee jotain sanoinkuvaamatonta, jotain jo kauan unohduksissa ollutta kuvaa, muistoa. 

- Sukka. Matleenan sukka.

JATKUU KUIN SUKKANA...