Luiseva Sälli kultaa ja kunniaa etsimäsä - 11. luku - Eräski joululahaja

 11. luku - Eräski joululahaja

Sälli ja tulipalot. Sälli ja kultasormusten varkaus. Onko näillä loppujen lopuksi mitään tekemistä toistensa kanssa? Meille selvisi Sällin osuudet näihin historiallisiin tapahtumiin, mutta hänelle itselleen ne ovat jotenkin hämärtyneet. Sällin elämä on erikoista sekoitusta syvää elämänkokemusta, jota hän ei muista sekä lapsenomaista uuden oppimisen innokkuutta ja kokeilunhalua. Kuten Sälli sanoi, kaikki tekevät joskus tyhmyyksiä, mutta tyhmempää olisi olla tekemättä mitään.

Samaa mieltä on Kerttu, kun hän mielessään pohtii entisen vartijansa yllättävää tempausta, josta hän kuuli juuri Jaakolta Kässärin kahvipöydässä. Mitä mies sillä saavutti? Mikä on tämän seuraava päämäärä? Olihan se aikamoisen huvittavaa toisaalta. Kertun täytyy myöntää, ettei hän sittenkään ollut yllättynyt, onhan hän tuntenut sentään ve... vartijansa jo kauan.

Ai, mikä on tämä ve... va… -lipsautus? No hyvä on, hyvä on, paljastetaan nyt teille. Veljensä. Ei siis veljensä vartija, vaan veljensä, vartija. Kertun pikkuveli, Arttu. Hän on pitkään toiminut eri liikkeiden vartijana ja totta kai sisarensa myymälässä myöskin. Mutta yövalvomiset, rutiinihommat ja kiltti pikku kaupunki alkoivat puuduttaa seikkailunhaluista ja kekseliästä miestä ja lopulta hänen mittansa tuli täyteen. Hän erosi tehtävästään ja päätti lähteä etsimään jännittävämpää maailmaa. Ironiaako vai ei, että heti hänen lähdettyään alkoi tapahtua?

Kerttu todellakin luuli Artun lähteneen Helsinkiin. Vaikka hän tiesi Artun kyvyistä ja taidoista sekä tylsistymisestä tavalliseen elämään, ei hän tällaista osannut kuvitellakaan. Jo ihan pikku poikana Arttu oli neuvokas, tarttumassa aina toimeen ja hän keksi uudenlaisia ratkaisuja ongelmaan kuin ongelmaan. Ihan kuin nytkin siellä teatterin katolla. Hieman oudosti käyttäytyvä keksijä-myyntimies, kuten Jaakko häntä kuvaili. Kertulle hän on aina ollut rakas, puolustava pikkuveli.

Kerttu muistaa eräänkin joulun lapsuudestaan, hieman traumaattisen hänelle itselleen, mutta loppujen lopuksi hauskan. Kerttu oli ehkä jotain yhdentoista vanha ja Arttu vasta kolme. Toisten puheensorina kahvipöydässä jää taka-alalle, kun Kerttu uppoutuu muistoihinsa.

On jouluaaton aatto. Kerttu leikkii Artun kanssa tämän hienolla nukella, joka on kuin täydellinen, oikea vauva. Se on nimetty Pikku-Sipuliksi.

Heidän vanhempansa ovat pyytäneet, josko tänä vuonna naapurissa asuva setä tulisi heille joulupukiksi. Aiemmin tämä on ollut joko niin kiireinen pukki, ettei ole ehtinyt tai sitten hän on vain kieltäytynyt kohteliaasti jonkin tekosyyn nojalla. Oikeasti tämä ajatteli, että hän on ehkä liian tuttu ja lapset, Kerttu varsinkin tunnistaisi hänet heti ja joulu olisi sitten pilalla.

Kerttu ojentaa Artulle vauvanvaipan ja sanoo: 

- Nyt on Pikku-Sipulille sattunu vahinko. Sen vaippa pittää vaihtaa. 

- Ai, ai Tipuli. Mitet nyt noin? Arttu kujertaa nukelle.   – Mutta ei hättää, iti vaihtaa vaipan. 

- Muista tukia Sipulin niskaa, kun nostat sitä, Kerttu neuvoo. 

Arttu alkaa vaihtaa vaippaa kolmivuotiaan ronskein ottein. Leikkiminen Artun kanssa on Kertun mielestä ihanan rentouttavaa ja vie ajatukset muualle. Kertulla on nimittäin ollut viime aikoina outoja painajaisia. Hän ei ole kehdannut kertoa niistä edes äidilleen. Unissa Kertulla on isosisko. Ja sellaistahan hänellä ei siis oikeasti ole. Unet ovat olleet hyvin todentuntuisia, ja miksikö ne ovat painajaisia? No, eivät ne aluksi olleetkaan, mutta jossain vaiheessa Kertulla heräsi tunne, että eivät ne voi olla pelkkää untakaan. Ehkä hänellä on sittenkin ollut isosisko!

Painajaiseksi unet alkoivat tosissaan muuttua siinä vaiheessa, kun tuossa unessa Kertun isosisko katoaa. Häntä etsitään kaikkialta, mutta jälkeäkään ei löydy. Kunnes eräänä päivänä Kerttu näkee tutut sukat roskiksessa ja tunnistaa ne isosisko-Martan sukiksi. Nyt siskolla on jo nimikin. Miksi ne sukat siellä ovat? Kerttu kaivelee roskista ja löytää myös Martan kengät. Mitä ihmettä? Ja miksi äiti ja isä eivät reagoineet juurikaan näihin löydöksiin?

Silloin kammottava ajatus herää Kertun mielen syövereissä: ovatko äiti ja isä jostain syystä ... hä-hävittäneet Martan? Nyt tämä epäilys ei pysy enää unen maailmassa vaan se valtaa alaa jo Kertun hereillä ollessaankin. Eikä ihme, onhan tämä nyt ihan hirvittävä tunne. 

Kerttu yrittää kaivella kaiken, mitä hän muistaa isosiskostaan, sillä nyt hän on jo varma, että nämä ovat muistoja, eivätkä unta. Kerttu oli ehkä jopa nuorempi kuin Arttu nyt. Hän muistaa isosiskon äänen, kun tämä vastaili hänen hassuihin kysymyksiinsä. Hän muistaa, kuinka hän konttasi Martan perässä, kun tämä käveli sinisissä farkuissaan ja keltaisessa kukkapuserossaan ympäri olohuonetta. Kerttu esitti varmaankin koiraa ja Martta oli koiran kouluttaja.

Ja hän muistaa tuon tunteen, kun isosiskon vaatteita löytyi roskiksesta. Mitä on voinut tapahtua? Tämä asia vaivaa Kerttua, vaikka välillä hän unohtaa sen leikkiessään Artun kanssa. 

- Huomenna on vihdoin jouluaatto ja joulupukki tuo kilteille lapsille lahajoja, hän sanoo Artulle. 

- Nii, ja minullekki! Ei te tonttu nähänyt, kun mää vitkatin ten kittan lotkiin. 

- Miksi nää niin teit? kysyy Kerttu kauhistuneena. – Ei kissoja roskiin heitetä. 

- Eikä lapsia tai heidän vaatteitaan, Kerttu ajattelee huolestuneena mielessään. 

- Nii, mutta ku te meni ihan likki, Arttu puolustautuu.   – Ten tulkki oli iha liimanen. 

- Aa, nää tarkotat sitä koristekissaa, jonka äiti puotti ikkunalta. Nääkö yritit liimata sen ehijäksi? 

- Nii, mutta te liima vaan leviti ja leviti. Ja maittu makialta. 

- Söikkö nää sitä? Se taiskin olla piparkakkusokeria putkilosta, Kerttu nauraa. – Mutta sehän oli kiltisti tehty. Kyllä pukki varmaan saa tiejon siitä ja tuo sullekin lahajoja. 

- Joko te kohta on jouluaatto? Arttu kysyy iloissaan.

Viimein on tuo kaivattu jouluaattoilta. Kertun ja Artun perhe on jo syönyt, kun yhtäkkiä ovelta kuuluu koputus. Isä avaa oven ja naapurin setä astuu sisään pukeutuneena hyvin syöneeksi Joulupukiksi. Valkoinen parta peittää hänen kalpeat kasvonsa melkein kokonaan. 

- Onko täälä kilttejä aikusia? hän mörisee partansa takaa. 

- EEEEIII! huutaa Arttu. 

- Siinä asiassa saatat olla oikeassa, Kerttu miettii hiljaa, mutta vastaa: 

- Täälä on vaan kilttejä lapsia! 

- Voi, voi, no, ehkä mää tulinki sitten väärään talloon, poro on suunnistanut vikkaan, setä voihkii. – Pukkipa sitte tästä lähteeki. Hyvvää joulua! 

- EEEEIII! huutaa Arttu jo hätäisenä. – Kilteille LAPTILLE tun piti tuua lahajoja! 

- Ai, niinkö se meniki. Pukki on jo niin vanaha, että mennee vähän sekasin. 

- Onko pukki likki? Mää voin liimata. 

- No, ehkä tämä nyt tästä suttaantuu, kun alakuun päästään, Kiitos vaan. 

- No, voin mää pettäkin tut, jot olet likanen. 

- Kylläpä on hyvä palavelu täälä. Mutta kaivetaanpa täältä säkistä, mitä täältä löytyy.

Pukki avaa säkkiä ja nostaa ulos pari ensimmäistä lahjapakettia. 

- Tämä on Artulle ja tämä on Kertulle, Pukki lukee ja jatkaa kaivamista.

Lapset kiljahtelevat innoissaan, kun paketteja ilmestyy enemmänkin, sekä lapsille että vanhemmille, jotka myhäilevät sohvalla. Viimein säkki on melkein tyhjä ja lapsia tuskin näkyy pakettivuorten takaa lattialla. 

- Tämä viimeinen onkin sekä Kertulle että Artulle yhteinen. Jospa alottasitte avvaamisen siitä. 

- Kiitos kiltti Pukki, Kerttu ja Arttu huudahtavat kuorossa ja hyökkäävät joulupaketin kimppuun.

Mutta kun paperin alta pilkistää ensin kenkäpari, sitten siniset farkut ja lopulta keltainen kukkapusero, Kertun kasvot kivettyvät kauhusta. 

- Sehä on MARTTA!

Kertun vanhemmat katsovat toisiaan hämmentyneinä ja hieman syyllisen näköisinä. 

- Oho, nopiastipa nää jo nimesit sen, Pukki ihmettelee.  – Se on erikoislahaja Pukilta, interaktiivinen isosisko-nukke Artun vauvanukelle. Se kävelee ja jutteleeki. Vaikka sulle Kerttu, se on tietenkin pikkusisko. 

- EIKÄ OLE, se on mun Isosisko Martta! Jonka äiti ja isä hävitti roskikseen! Se oli mun isosisko!

    Pukki katsoo itkevää tyttöä: – Voi, ei, nyt mää pilasin joulun, hän ajattelee katuvana. – Miksi mää menin ostamaan tommosen lahajan. 

- Voi, kulta, nääkö muistat sen? Kertun äiti sieppaa Kertun syliinsä. – Näähän olit vaan kaksvuotias. 

- Mää luulin, että te murhasitte mun isosiskon. 

- MITÄ?! nyt äiti ja isä ja Pukki huutavat vuorostaan kuorossa. 

- Niin, nyt mää ymmärrän, että se oli vain nukke, Kerttu nyyhkyttää jo huojentuneena. – Mutta oon nähäny siitä unia, ja ne oli niin oikiantuntusia, että luulin, että mulla oli ollu oikia isosisko. Ja sitten se vaan katosi. Kengät ja sukat löytyi roskiksesta. 

- Voi, pientä. Se nukke putosi mulla kerran ja meni rikki, äiti voihkaisee. – Anteeksi, en voinu ymmärtää, että nää voisit muistaa sitä. 

- Ei se haittaa ennää. Ja voi, kiitos Pukki, että toit tuon nuken, Kerttu sanoo ja kiepsahtaa tämän kaulaan. – Oisin varmaan lopun ikkääni eppäilly äitiä ja issää kauhiasta rikoksesta ja joutunut pahhoille teille itekki ja lopulta päätyny nuorisovankilan kautta jonnekki aikuisten vankilasaarelle ja elämä ois menny ihan pilalle. Sää pelastit tämän joulun ja mun elämän!

Nyt Pukin silmäkulmaan nousee jotain kosteaa, mutta se on varmaankin vain huurretta parrasta. 

- Emmää sittenkään pilannu tätä joulua, hän miettii helpottuneena.

Arttu kiipeää äitinsä syliin. 

- Kyllä tää äiti oot mahoton kömpelyt. Likot kittoja ja Keltun itotitkoja. Mittä mää olin? Kyllä mää olitin ten otannut liimalla koljata, jot olitin tillon ollu täälä.

Kaikki alkavat nauraa. 

- Niin olisit, Kerttu hihkaisee ja halaa pikkuveljeään. – Kyllä sää Arttu, oot paras Isosisko, mitä mulla on ikinä ollu!

Kerttu havahtuu kahvikupin kolinaan ja pyyhkäisee silmäkulmaansa. Sälli kaataa lisää kahvia kaikille.

JATKUU TAASEN...

Luiseva Sälli kultaa ja kunniaa etsimäsä - 10. luku - Muhokselta Apteekkarin talloon

 10. luku - Muhokselta Apteekkarin talloon 

Näin kävi siis Oulussa vuonna 1822. Kuten jo kerroin, vain viisi henkeä menetettiin. Mutta muuten isku oli suuri, monet menettivät kotinsa, omaisuutensa, elinkeinonsa, eikä useimmilla ollut mitään vakuutuksia siihen aikaan. Sällin osuudesta onnettomuuteen voidaan olla montaa mieltä, mutta yksi todiste löytyy, että hän on ainakin ollut paikalla. Jos oikein tarkasti katsoo ”Oulu palaa 1822” -taulua, voi siellä nähdä Sällin tynnyrinsä kanssa. Kyllä taiteen sanaan pitää luottaa.

Sälli, Matleena ja Pikku pääsivät asumaan Onni-oppipojan kotiin, maatilalle Muhokselle. Se oli onni, koska Matleenan omat vanhemmat olivat kuolleet katovuosina eikä hänellä ollut muita sukulaisia. Pape lähti Ruotsiin. Hänen tapauksessaan oli onni, ettei ollut niitä vakuutuksia, näin hän selvisi tuhopolttoepäilyistä syyttömänä.

Matleenaa ja Sälliä ei koskaan kuulusteltu sen enempää, vaikka Matleena olisi halunnut kertoa. Mutta Sälli vakuutti hänelle sen olevan turhaa, sehän oli suuri vahinko ja epäonnisten sattumien summa. Hän ja kissakin olivat yhtä syyllisiä. Toki heidän tekemisistään jäi pyörimään epämääräisiä huhuja, jotka hälvenivät ajan saatossa. 

Näin jatkui Sällin elämä tynnyrinrakentajana. Nopean uudisrakentamisen ansiosta hän palasi pian kaupunkiin ja perusti verstaan, tällä kertaa hieman keskustan ulkopuolelle, Pikisaareen. Sinne keskittyi muutakin kehittyvää teollisuutta, laivanrakennusta, konepajaa, villatehdasta, käsityöläisiä. Sälli jatkoi uuden tynnyrin mallin kehittämistä ja siitä tulikin hyvin suosittu malli.

Matleena ja Onni menivät naimisiin, hoitivat maatilaa ja saivat neljä lasta. Sälli-kummisetä kävi usein vierailuilla ja silloin lapset saivat leikkiä hauskoja leikkejä kuten "Kerää luusi" ja "Anna luuni tänne". 

Aika kului, Matleena sairastui kulkutautiin, ja kuolinvuoteellaan hän sai vihdoin tunnustaa papille osuutensa tuhoisaan paloon. Pappi lohdutti, että vahinkoja sattuu kaikille. Matleena kuoli huojentuneena. Lapset kasvoivat, Onnikin nukkui pois. Sällin muuttumatonta olemusta ei ihme kyllä ihmetelty, kuten ei koskaan aiemminkaan. Tai myöhemminkään. Ikinuoreksi, kovaksi luuksi, häntä kutsuttiin.

Kuusi kymmentä vuotta on kulunut viimeisimmästä suurpalosta. Sälli on kaupungissa käymässä Matleenan nuorimman tyttären, Matildan luona. Matildan polku on ollut hieman erilainen kuin sisarustensa. Vanhin veli on jatkanut kotitilan hoitoa ja toinen veli ja sisar ovat löytäneet omat paikkansa kotipitäjästään ja juurtuneet tiukemmin sinne. Toki Matildakin rakasti kotiaan ja perhettään, arvosti vanhempiensa antamaa tukea ja kasvatusta, mutta hänessä syttyi jo nuorena erilainen tiedon nälkä, halu nähdä ja oppia uutta. Tuohon aikaan oli kuitenkin harvinaista tyttöjen opiskella sen enempää kodin ulkopuolella.

Matildan tie muuttui täydellisesti, kun hän onnellisten sattumien myötä pääsi opiskelemaan Ouluun kirjailijan ja naisten koulutuksen edelläkävijän, Sara Wacklinin tyttökouluun vapaaoppilaana. Ei siis siihen tyttökouluun, joka paloi 1822 eräässä tuntemassamme suurpalossa, vaan siihen, jonka Sara sen jälkeen perusti Franzenin talon itäpäätyyn. Köyhän maatilan tyttärenä tuollainen opiskelu ei muutoin olisi ollut mahdollistakaan. Siellä hän sai kasvaa Saran aikaansa edellä olevien oppien ja ajatusten innoittamana, sai oppia kieliä, matematiikkaa ja kirjanpitoa. Toki myös monenlaisia käsitöitä, vaikka niitä hän oli oppinut jo maatilalla Matleenan ja Onnin ohjauksessa. Taidettakin hän opiskeli. Saipa jopa stipendin Suomen Taideyhdistykseltä, jonka turvin hän kävi ihan Tukholmassa asti maalausopissa.

Mutta elämä johdatti hänet takaisin Ouluun ja tutustumaan erääseen ahkeraan nuoreen mieheen. Tämä mies on nykyään Matildan aviomies, apteekkari Nordfors, joka hoitaa Kirkkokadun ja Pakkahuoneenkadun kulmassa sijaitsevaa Oulun Uutta Apteekkia. Historiantutkijoille sanottakoon, että kyseessä saattoi olla joku ihan toinen apteekkari, jonka kanssa Matilda avioitui, mutta koska historia on aina epävarmaa, niin pysyttäköön varmuudella tässä epätietoisuudessa. Ja kerrottakoon siis eräänlaisena faktana, että Apteekin yhteydessä on myös Matildan ja apteekkari Nordforsin koti, missä he asuvat kahden lapsensa kanssa, 13-vuotiaan Martin ja 6-vuotiaan Miinan.  

Ei Matilda ole täysin jättänyt omaa koulutustaan hyödyntämättä, vaan hän on toiminut välillä apuopettajana ja välillä keskittynyt omaan maalaustaiteeseensa. Haaveena hänellä olisi vielä joskus käydä Italiassa, katsomassa kuuluisaa Sikstuksen kappelia. Perhe on hänelle kuitenkin se tärkein. 

- Lapset, Martti ja Miina! Tulukaapa tänne, Sälli-setä tuli kyllään, Matilda kutsuu lapsia alakertaan. – Mutta rauhallisesti portaisa, ettei isän asiakkaat häiriinny apteekin offiisiin puolella.

Portaista kuuluu hirveä töminä ja sitten muksahdus. Ja itkua. 

- Äiti, mää kaavuin, Miina huutaa. 

- Mitä ihimettä täälä...

Portaikon keskikerroksen tasanteella oleva ovi avautuu ja apteekkari Nordfors kurkkaa raosta vihaisena. Mutta nähdessään jalkaansa pitelevän tyttärensä ja tämän vierellä portaalla istuvan poikansa, hän kysyy: 

- Ookko kunnosa Miina? Menikö nilikka? 

Matilda ja Sälli ryntäävät alakerrasta paikalle. 

- Oi, voi Miina. Määhän sannoin, että tulla rauhasa.

Sälli tervehtii apteekkaria ja lapsia ja kiipeää portaalle Miinan toiselle puolelle. 

- Kävikö pahasti? Mää oon tottunu tutkimmaan luita, saanko kokkeila? 

- No, joo, Miina nyyhkii.

Sälli kokeilee varovasti Miinan jalkaa. 

- Aaai. 

- Kipiä tietenki, mutta tuntuu, ettei oo murtunu. 

- Hieno homma, Sälli, luotan sinuun luuasioissa, apteekkari sanoo huojentuneena. – Mun pittää mennä, valokuvvaaja Sjöman on tulosa. Tulukaa sanomaan, jos tarttette jottain. 

- Kiitos, Albert, kyllä me pärijätään varmasti Sällin kansa, Matilda sanoo ja silittää Miinan päätä. – Haen äitin mallin mukkaan kuotut sukat, ne parantaa. 

Sälli nostaa pienen Miinan syliinsä ja he siirtyvät portaikosta salonkiin. Sälli kiertää ja ihailee Miinan kanssa seinillä olevia Matildan maalaamia vesiväritöitä, maisemakuvia maalta ja kaupungista. Niissä on lumoavan kaunis valo ja hän on saanut vangittua vuorokauden ja vuodenaikojen vaihtuvat tunnelmat. Kaikki istuutuvat sohvapöydän ääreen. Matilda pyytää palvelustyttöä keittämään kahvia ja tuomaan jotain tarjottavaa. 

Sälli ja lapset selostavat kilpaa viime kesäistä leikkiään Toppilansalmen kesähuvilassa. Miinan kipeä jalkakin jo hieman unohtuu. 

- Sitten nää juoksit sieltä aijan takkaa iliman oikiaa kättä... 

- Se roikku sielä koivusa ja me heitettiin pallolla siihe, että se putuais. 

- No niin teitte ja putoshan se, mutta naapurin puolelle pihhaa. Niin ehämmää voinu muuta ku lähtiä hakkeen sitä. 

- Ja me huuettiin, että... 

- Kerrää luusi, Sälli!

Sälli ja lapset kikattavat ja Matildakin nauraa. 

- Mekin leikittiin tuota lapsena Muhoksella. 

- Voi, äitikulta, eikö me voitas nykki? Mennään heti pihalle, mennäänhä? 

- Mutta kahavit... Entä jalaka? 

- Se on jo ihan kunnosa...

Palvelustyttö tulee huoneeseen kantaen tarjotinta, joka notkuu herkullisia leivonnaisia, kahvia ja virvokkeita. Matilda katsoo tarjotinta, vinkkaa salaa Martille ja Sällille ja kääntyy Miinan puoleen. 

- Juu, no, viijään nämä offiisiin, apteekin asiakkaill... 

- Eeei, kyllä voijaan ensin juuaa kahavit, Miina peruuttaa leikkisuunnitelmiaan. - Sällilläki on varmasti jano.

Matilda kaataa hymyillen kahvia kuppeihin, Sittisoodaa laseihin, asettaa lautaset kaikille ja sipaisee leikkisästi Miinan nenänpäätä. Hän selvittää Sällille: 

- Meillä oli eilen Albertin ja hänen velijensä perustaman Oulun Puhelinkeskuksen avajaiset ja näitä Katri Antellin torikojulta ostettuja tarjoomuksia jäi vähä yli. Olokaapa hyvät. 

- Ai, kuulinki siitä. Että ihan oikia puhelin. Ja teijän talosa. En ihan ymmärrä, miten se puhe voi mennä lankaa pitkin.

Sälli leikkaa kaikille palat omenahyvekakkua ja Matilda kaataa vaniljakastiketta päälle. 

- Juu, ei sitä ymmärrä, mutta tuolla se on, sivurakennuksen toimistosa. Ulukokautta pittää mennä, tämä on niin sokkeloisen kummallinen talo. On offiisia, laboratoriota, materiaali- ja valamistushuonetta ja säilytystiloja. Aattele, kellarisa on jopa verijuotikkaita. Voijaan käyvä kattomasa, sitä puhelinta siis. 

- Ehottomasti mennään. Ja sitten leikitään, Sälli vakuuttaa lapsille.

Herkut on syöty ja virvokkeet nautittu. Vaikka Matilda ja Albert ovat molemmat nousseet köyhemmästä väestöstä ylempään yhteiskuntaluokkaan ja tulevat kohtuullisen hyvin toimeen, ei tällaiset herkutteluhetket ole heidänkään perheelle arkipäivää. 

- Kiitän, olipa mahtavia herkkuja! No nyt mennään ensin kattomaan sitä puhelankaihimettä, Sälli sanoo ja nousee pöydästä. 

- Mikä niisä herkuisa pamahti? Miina kysyy vakavana. – Ei mulla mikkään pamahtanu. 

- Häh? 

- Kun nää sannoit, että oli pamahtavia.

Sälli, Matilda ja Martti alkavat nauraa. Miina vähän loukkaantuu. 

- Tyhymä, Martti ilkkuu. – Sälli sano, että oliPA MAhtavia. 

- Ite on tyhymä, joka toista haukkuu, Miina vastaa itkun partaalla, jälleen. 

- Ite oot pölij... 

- Lapset, lapset, Sälli toppuuttelee. – Ei kumpikaan teistä oo tyhymä. Joskus voi tehä jottain tyhymää, tai siis kaikki tekkee joskus jottain tyhymää. Ja Miinahan kuuli tosi hauskasti tuon, ei ois tullu mieleenkään... oli pamahtavaa.

Nyt Miinakin yhtyy nauruun. 

- Meinasin unohtaa, kuttoin sulleki Sälli, tuommoset sukat, Matilda muistaa ja hakee paketin. 

- Oo, kiitos. Onpa hienot. 

- Onneksi ei pamahtavat, Miina lisää. 

Seurue on päässyt sisäpihalle ja on juuri nousemassa ulkokautta kulkeviin portaisiin yläkerran toimistohuoneeseen, kun apteekkioppilas ja juoksupoika juoksevat kellarista ulos kauhuissaan. 

- Apua, se sytty... Mää olin täyttämäsä vaan bensiiniastiaa, mutta siitä valu lattialle... Lyhty vieresä...

Kellarista alkaa kuulua pamahduksia. Sälli käskee poikia hakemaan sammutusvälineitä. 

- Matilda, lapset, te lähette heti Pakkahuoneenkatua rantaan päin, varottakkaa naapureita, hälyyttäkkää apua. 

- Albert! Matilda sanoo hätääntyneenä. 

- Mää etin sen. Menkää nopiasti.

Tuli iskee jo kellarin ovesta ulos. Matilda ja lapset lähtevät juoksemaan pois talolta ja Sälli juoksee takaisin asunnon portaikkoon. 

- Tuli on irti! Tuli on irti! Albert! 

- Mitä?

Apteekkari Nordfors ja hänen vieraansa valokuvaaja Sjöman ryntäävät portaikkoon. 

- Tuli on irti! 

- Matilda, lapset? 

- Lähetin heijät pakkoon rantaan päin. Ja pojat hakkee sammutuskalustoa. 

- Hyvä. Sjöman, haekko sisäkön ja palavelustytön turvaan. Puhelin!

Sälli ja Albert juoksevat ulos kellarin oven luo, missä pojat yrittävät tähdätä vähäisiä vesiä roihuaviin lieskoihin. 

- Ei pojat, ei kannata. Vesi ei riitä. Juoskaa hakemaan apua. 

- Sälli, tule. Puhelin!

He kiipeävät ulkoportaita pitkin Puhelinkeskuksen toimistoon. Keskuksen hoitaja on juuri tulossa vastaan. 

- Soitin polliisikonttoriin. 

- Hienoa. Juokse pakkoon pian, Albert määrää.

Itse hän jatkaa kiipeämistä pieneen toimistohuoneeseen Sälli perässään. Seinän vierellä on puhelinkeskuspöytä, jossa on paljon nappuloita ja johtoja. Albert repii johtoja irti ja osoittaa Sälliä tarttumaan pöydän toisesta päästä kiinni. Yhdessä he kantavat pöydän portaita pitkin alas, onneksi juuri viime hetkessä ennen kuin koko rakennus on ilmiliekeissä. Valokuvaaja Sjöman ja palvelusväki pääsevät myös ajoissa ulos ja he kaikki pakenevat muiden kauhun vallassa olevien kaupunkilaisten tavoin rantaa kohti, Sälli ja Albert kantaen puhelinpöytää. Palovaunujen kellojen kilkatus lähestyy etäällä, naapurirakennukset syttyvät ja rakenteet paukahtelevat.

Albert näkee jo kaukaa Matildan ja lapset rannassa. Hän pudottaa irti pöydästä, juoksee heidän luokseen ja kaappaa heidät tiukkaan syleilyynsä. 

- Oi, Albert!

- Isä, isä. Se kamala oli pamahtava.

Matilda painaa suukon Miinan otsalle.

Joku pienen pojan kanssa kulkeva mies auttaa Sälliä kantamaan pöydän rantaan asti. 

- Kiitos. 

- Eipä kestä. Tuuhan, Hemmu, kato, äiti on tuolla.

Poika juoksee naisen syliin. Ranta alkaa täyttyä pelokkaista, huojentuneista ja väsyneistä ihmisistä sekä pelastetuista huonekaluista ja muusta omaisuudesta. Sjöman ikuistaa kamerallaan katastrofia, josta jää jälkeen vain savuavia raunioita. Tässäkin palossa menetettiin paljon, mutta ei onneksi ihmishenkiä. Ja nyt oltiin varauduttu hieman paremmin palovakuutuksin kuin kuusikymmentä vuotta aiemmin. 

Mutta eihän Oulun palot tai muutkaan murhenäytelmät siihen päättyneet. Ei tiennyt tuo pieni poika, että jo muutaman vuoden päästä hän menettäisi isänsä. Eivätkä tienneet Miina ja Marttikaan, että samoin kävisi heille jo parin vuoden päästä. 

Nyt tuo heidän tarmokas isänsä järjestelee jo turvapaikkoja ja yösijoja ihmisille, muutaman päivän päästä hän perustaa väliaikaisen apteekin ja koska puhelinkeskuspöytä saatiin pelastettua, he pystyvät veljensä kanssa piakkoin jatkamaan puhelinkeskustoimintaa uudessa paikassa.

Onni on, että tulevaa ei tiedä, mutta muistot sen sijaan voivat jäädä vahvoina mieleen. Tuo pieni Hemmu-poika oli se sama, joka nuorukaisena maalasi muistostaan taulun, ”Oulun palo 1882”. Ja jos oikein tarkasti sitä katsomme, voimme nähdä tuon pelastetun puhelinkeskuspöydän. Sen, jota Sälli oli pelastamassa.

JATKUU VIELÄKIN, KAIKESTA HUOLIMATTA...

Luiseva Sälli kultaa ja kunniaa etsimäsä - 9. luku - Tynnyristä värjärin talloon

 9.  luku - Tynnyristä värjärin talloon

Onneksi epäilyt Sällin suuntaan hälvenivät niin nopeasti. Vai hälvenivätkö? Nyt on minun vuoroni tunnustaa, että on olemassa jotain tietoa Sällin historiasta, vaikka se onkin perin omituista ja selittämätöntä. Ei sitä kovin moni tiedä, vaikka tuo tieto löytyy Pohjois-Pohjanmaan museosta. Eikä Sälli itsekään muista niin vanhoja juttuja. Se liittyy Oulun suurpaloon vuonna 1822. Ja suurpaloon vuonna 1882. No, siis Oulussa on palanut usein, kymmeniä kertoja, tahattomasti tai tahallisesti, kuka tietää. Varsinkaan mahdollisista rakennusyhtiöiden aiheuttamista ”vahinkopaloista” ei voi tietää, mutta ei niistä nyt sen enempää.  

Kerrataanpa lyhyesti historiaa Wikipediasta. Eletään autonomian aikaa, Suomi on Venäjän suurruhtinaskunta. Vilkkaan satama- ja tervakaupunki Oulun asukkaita koetteli vuonna 1822 suuri onnettomuus, jossa suurin osa kaupungin tiheään rakennetuista puutaloista tuhoutui tulipalossa. Kuin ihmeen kaupalla ihmishenkiä menetettiin vain viisi. Palon syy ei koskaan selvinnyt, vaikkakin sen alkulähteeksi paikannettiin värjärimestari Ernst Papen verstas. Sieltä nähtiin tulevan savua öin ja päivin ja tiedettiin piippujen rakenteiden olevan jo vähän huonossa kunnossa.

Papea epäiltiin aluksi myös teon tahalliseksi sytyttäjäksi, koska tämä oli ollut lähdössä Ruotsiin vaimonsa luokse. Pape kuitenkin kiisti syytökset. Omaisuuttaan hän ei ollut koskaan vakuuttanutkaan Oulussa, joten lopulta syytteistä luovuttiin. Toinen tutkintalinja syntyi, kun eräs muhoslainen Matleena tunnusti papille kuolinvuoteellaan, että hän se sytytti Papen pihalla olleen halkopinon, josta palo lähti leviämään.

Tämän palon jälkeen Ehrenström ja Engel laativat Ouluun entistä laajemman ruutukaavan, jonka piti ehkäistä herkästi leviäviä tulipaloja. Seuraava suurpalo sattui kuitenkin jo vuonna 1882 ja 27 taloa tuhoutui. Tällöin palo lähti Kirkkokadun ja Pakkahuoneenkadun kulmassa sijainneen apteekin kellarista, jossa säilytettiin bensiiniä ja muita palonarkoja aineita.

Pohjois-Pohjanmaan museossa on esillä ”Oulun palo 1822” -maalaus, jonka tekijä on Jacob Wallin sekä ”Oulun palo 1882” -maalaus, jonka maalasi Herman Kesti. Palataan näihin myöhemmin.  

Mitenkö nämä tapahtumat liittyvät Sälliin? Toivoisin,   etteivät mitenkään, mutta pahoin pelkään, että oli hänellä osuutensa molempiin. Vuonna 1822 Sälli oli jo nykyisenlaisensa, luuranko siis. Hän työskenteli talviaikoina tynnyrintekijänä. Oulu oli vilkas satamakaupunki ja kaupankäynnin vapautuessa ulkomaille tarvittiin erilaisia säilytys- ja kuljetusastioita entistä enemmän. Puu toimi näissä tarkoituksissa paremmin kuin esimerkiksi savi tai lasi. Se oli kestävämpää ja helpommin käsiteltävää. Tynnyrin muoto oli toimiva, niitä pystyi siirtämään vierittämällä, pinoamaan päällekkäin ja joissain tapauksissa niitä käytettiin itse kuljetusvälineen pyörinä.

Sälli oli tuona talvena kehitellyt tervan kuljetukseen omanlaista tynnyrimalliaan, jossa olisi entistä ohuempi pohja. Näin tynnyri olisi kevyempi ja sen tilavuus entistä suurempi. Sen aikaiset viranomaiset, kruunaajat tarkastivat kaikki tynnyrimallit sekä myös merkitsivät polttomerkillä jokaisen hyväksytyn tynnyrin, jotta kallisarvoiset sisällöt saapuivat vastaanottajille ehjinä ja turmeltumattomina.

Sällin kehittämää mallia ei oltu vielä tarkastettu. Hän haluaa itse testata koekappaleita ensin. Mallin täytyy tervan säilyttämisen lisäksi kestää tervan painoa, päällekkäin kasaamista, kuljetusta, pyöritystä, iskuja, vettä ja täyttää monta muuta kriteeriä.

Tuona kohtalokkaana toukokuisena iltapäivänä ennen seuraavana yönä syttyvää suurpaloa, Sälli on saanut valmiiksi seitsemännen mallikappaleen, joka on hänen mielestään valmis lopulliseen koekäyttöön. Testin hän aikoo suorittaa heittämällä tynnyrin Merikoskeen, joka on kaupungin läpi virtaavan Oulujoen viimeinen koski ennen Perämerta. Antaa kosken kuohujen testata tynnyrin kestävyyttä. Siihen aikaan ei siis vielä ollut voimalaitoksia valjastamassa joen voimaa.

Sälli on saapunut sopivaan kohtaan kosken yläjuoksulle. Jäät ovat jo lähteneet, mutta veden jäisen hohkan tuntee vielä nahassaan, tai jos ei ole nahkaa niin luissaan rannalla seistessä. 

- Tästä mää laitan sen menemään, Sälli ajattelee ja on jo työntämässä tynnyriä veteen. 

- Mutta mihinkä se tarkalleen päätyy? Täsä tuulesa? Torille? Pikisaareen? Hietasaareen? Miten ihimeesä mää sen ikinä löyvän?

Sälli tuijottaa tyrskyävää kylmää koskea. 

- Ei auta, mun on pakko mennä mukkaan, hän päättää ja ahtautuu tynnyriin, sulkee kannen tiiviisti yläpuolellaan ja tönäisee itsensä ja tynnyrin liikkeelle.

Tynnyri pyörii rantatörmää alas ja molskahtaa veteen. Tynnyristä kumisee jatkuva selostus. 

- Eihän mulla koskaan päätä palele. Ja lissäähän tämä ainaki painuarvua tälle testile. Tilavuus testattu, hyvin mahtuu!

Ja siitä alkaa Sällin hullu koskenlasku. Tynnyri hyppii ja pomppii aalloilla, välillä ilmassa, välillä uppeluksissa pinnan alla. Alkuun Sälliä pyörryttää moinen pyöritys, ja vähän huolettaa myös mäntylautojen nitinä ja natina. Mutta kimpitekniikalla valmistetut laudat ja ympäri kiertävät kuusennärevanteet pitävät saumat tiukasti kiinni, mistään ei tihku vettä eikä pilkistä valoa. Tiiviys testattu. Vähitellen Sälli antautuu virran vietäväksi ja alkaa nauttia matkasta.

Hurja vauhti hidastuu suvantokohdissa helläksi keinunnaksi. Mutta vain vähäksi aikaa, kunnes uusi kurimus ottaa tynnyrin ja Sällin käsittelyynsä. Lopulta tynnyri saapuu viimeiseen, pahimpaan kivikkokohtaan, johon joki syöksyy koko voimallaan. Nyt testataan iskunkestävyys. Pam. Tynnyrin sivu osuu kiveen ja kyyryssä kyhjöttävä Sälli liimaantuu tynnyrin sisäpintaan, sitten tynnyri lennähtää toiseen suuntaan ja Sälli heilahtaa toiselle puolelle. Luiden kolina ei kuulu kosken pauhussa, mutta alkaa jo tuntua luiden ytimissä. Räiskis. Uusi osuma kiepsauttaa Sällin ylösalaisin. Römpsis. Mäntylaudat ottavat iskut vastaan joustaen, mutta kestäen sekä suojaten tynnyrin arvokasta sisältöä. Viimeinen vaimea kolahdus. Tynnyri on selvinnyt testistä.

Se ajautuu pehmeästi rantakaislikkoon. Sälli avaa varovasti kannen. Ryöpytys on irrottanut muutamia luita Sällistä, mutta se johtuu vain Sällin omintakeisesta rakenteesta, ei tynnyrin virheistä. Ja kuten tiedämme, Sälli on jo tuolloin oppinut kasaamaan itsensä kiperissäkin tilanteissa. Sen hän nyt tekee ja nousee pian ulos tynnyristä entistä ehompana. 

- Huh, olipaha lasku! Mutta selevittiin, minä ja mun tynnyri. Misä mää oikeen oon? Aa, värjäämön piipun savua, oon siis kaupungin puolela. Lyhy matka kottiin.

Kysytte jo varmaan, että mikä se Sällin osuus suurpaloon on? Kerron, kerron, vaikka itsekin hieman ihmettelen, mihin tämä johtaa. Selvinnee pikku hiljaa. 

Sälli lähtee astelemaan kohti kotiaan pyörittäen puunoksalla tynnyriä edellään. Hänen kotinsa sijaitsee tuolloin Kajaanintullissa, joka on lähinnä käsityöläisten asuttama kaupunginosa. Kapean hiekkaisen kadun varrella on tiheässä yksikerroksisia puutaloja. Korkea aita ja portti rajaavat taloille omat sisäpihat, joiden suojassa sijaitsee muita tarpeellisia talousrakennuksia, heinäsuojia, ulkohuusseja ja verstaitakin.

Erään talon portti on auki. Sisäpihalta kuuluu hiljainen nyyhkytys. Jo silloin kyyneleet vaikuttivat Sälliin. Hän pysäyttää tynnyrin aidan viereen ja kurkistaa portista. 

- No mutta Matleena, mikä sulla on hätänä?

Nyyhkytys katkeaa ja jakkaralla istuva nuori tyttö katsoo Sälliä suurilla silmillään. Hän on Matleena, värjäri Papen apulainen. 

- Oo... oon hukannu langat ja... ja mestari on hirmu vihane...

Matleena puhkeaa jälleen itkuun. Sälli näkee tyhjän korin Matleenan sylissä. 

- Miten ne hukku? Oliko niitä palijonki? 

- Ei ollut ku muutama vyyhti, mutta ne oli erikoisen hienoa laatua, aluna-viinikivi-esipuretettua vil.. villalankaa. Jätin ne tähän jakkaralle, kun kävin huusisa. Ja ku tulin takasin, nii kori oli maasa ja langat poisa! Ne oli menosa erikoisvärijäykseen. Niistä piti tulla tuliaislankoja Papen vaimolle Ruottiin. 

- Purettuja? Purtuja? Mitä? 

- Puretettuja, esikäsiteltyjä alunalla ja viinikivellä. Silleen väriaineet tarttuu ja pyssyy paremmin, Matleena selittää itkuisena. 

- Hyvin oot oppinu. 

- Oppipoika Onni on opettanu mua sallaa. Tännään sain luvan auttaa näijen värijäyksessä, ku Onni joutu menneen kottiisa. Ja näin sitte käv... 

- Oisko joku voinu varastaa ne langat tästä? 

Sälli juoksee kadulle ja kurkkii kumpaankin suuntaa. Ketään ei näy, vain yksi kissanhäntä vilahtaa pensaan suojaan. Sälli palaa pihalle. Värjäämörakennuksen edustalla porisee yksinäinen rautapata täynnä sinisiä kukkia, odottaen turhaan lankoja. 

- Mestari oli niin vihane, ku nuo kalliit idänsinililijan kukat mennee nyt iha hukkaan. Se lähti hakkeen, jos se ehtis vielä saaha keheräämön johtajalta uuet langat tähän hättään. 

- Johto. Lanka. Kissa.

Sälli juoksee uudestaan kadulle. 

- Kissi kissi kiss kis ksss! 

- Miu!

Pensaan alta työntyy pieni mustavalkea pää, jonka ympärille on kiertynyt, mitäpäs muuta kuin villalankaa. Sälli kumartuu nappaamaan kissanpennun syliinsä ja vetää lankaa pensaan alta. Matleena on seurannut perässä ja huudahtaa ilahtuneena. 

- Pikku! Nääkö se olit? Senki lankavaras. Miten nää oot sotkenu ittes tähän ilikiään lankaan?

Matleena ottaa kissan ja Sälli alkaa pyörittää lankaa pois kissan ympäriltä. Lanka johtaa pensaan alle ja kerä Sällin käsissä kasvaa. Mukaan tulee valitettavasti myös hiekkaa, lehtiä ja oksia. Kaksi kerää kerättyään Sälli palaa pihalle, missä Matleena leikkii Pikkun kanssa.

Yhtäkkiä portilta kuuluu kauhea röminä ja ärjyntä. 

- Mikä hemskatt...

Värjäri Pape on saapunut kotiin uusi lankakori kädessään, mutta kompastuu tynnyriin ja kaatuu rähmälleen sen päälle. Samalla langat lentävät korista kaaressa suoraan portaiden vieressä olevaan... laskisankoon, tottakai. Tynnyri ja ilmaa potkiva Pape jatkavat matkaa yhdessä hetken, kunnes törmäävät hölmistyneen Sällin jalkoihin. 

- Kuka pirskatti on jättäny tynnyrin keskelle tietä? Pape karjuu kömpiessään ylös Sällin edessä. 

- Anteeksi, mää se olin, Sälli vingahtaa vihasta vapisevalle miehelle. – Se... se on uusi malli ja unohtu tuoho... 

- Jaa, Sälli. No niinpä onki uusi malli. Kestävä on. Tarttenki lissää tynnyreitä huomiseen matkaan. Muutan Ruottiin rouvan luo. Mutta nämä pihteisen langat ei nyt kyllä ehi tällä menola. Ensin tuo turskatin flikka hukkaa... 

- Ei se Matleena ollu, vaan katti varast... 

- Mikä katti?

Sälli ojentaa kahta lankakerää ja osoittaa Matleenan taakse piiloutuvaa kissanpentua. 

- Jaa, tuo. 

- Ainakin nää langat on nyt hyvin purtu, eiku purettu, Sälli sanoo varovasti. 

- Puretettu, Matleena korjaa heti. 

- No, ne on nyt niin likasia, sammoin nuo uuvet, että koko yö mennee, Pape katsoo lankoja epätoivoisena. – Justko sen Onnin äitin nyt piti sairastua. Matleena, nää saat vahtia tulta ja pattaa. Mulla on aikanen lähtö. Sälli, saanko pittää tämän tynnyrin? Laittasin siihen värjätyt langat aamulla, ku ne on vielä liian märkiä. 

- Juu, ole hyvä Pape. Kruunaajan merkki vaan puuttuu, ku testasin tätä vasta. 

- Se on nyt hyväksytty, sano mun sanoneen. Kiitos ja hyvästi Sälli.

Yöllä kotonaan Sälli ei saa unta. Hän lähtee kävelylle. Papen verstaalta tulee savua. 

- Sielä se Matleena-rukka uurastaa.

Sälli huomaa kuun valossa langan pään pilkistävän pensaan alta. 

- Ahhaa, lankaa löytyy lissää.

Sälli saa kasaan kerällisen ja lähtee viemään sen Matleenalle. Portti on lukossa. Tietenkin, onhan yö. Koputus herättäisi Papen ja hänellä on se aikainen lähtö. Koputus ei tule kysymykseenkään. Sälli nousee kivelle, kiepsauttaa toisen jalkansa aidan yli ja hivuttautuu pikku hiljaa itsensä aidalle. Siinä hän keikkuu hetken, kunnes putoaa kolisten pihan puolelle. 

- Miu, maaauu! 

- Pikku hilijaa! Sälli kuiskaa niin lujaa kuin uskaltaa.

Lankakerä irtosi römäkässä Sällin kädestä ja pyörii nyt pihan poikki. Kissa säntää innoissaan sen perään. 

- Miu, ihana päivä ollut tänään, se ajattelee. – Kyllä takaa-ajo on parasta, mitä voi tietää. Jos ei laiskottelua lasketa. Ja nyt saan yölläkin yllättäen jatkaa metsästystä. Mukava setä toi lisää noita pyöriviä pitkiä juttuja. Katsokaa, tuonne tuokin vipeltää. Mutta et sinä pakoon pääse, kyllä minä sinut kiinni saan! Mau!

Se ryntää kerän perässä kohti padan ääressä nuokkuvaa Matleenaa ja hyökkää saaliin kimppuun. Matleena säikähtää jalkoihinsa iskevää, sähisevää kissanpentua, horjahtaa taakse päin ja kaataa koko halkopinon. Pahaksi onneksi halkoja lentää ympäriinsä, myöskin padan alla olevaan avoimeen tulipesään, joka on hiilloksella. Kuivat puut syttyvät silmänräpäyksessä ja tuli tarttuu kalikasta toiseen sytyttäen pian koko halkokasan roihuun. 

- Apua! Tuli on irti! Sälli huutaa.

Pian palaa myös lankakerä, joka johtaa tulen lankaa pitkin pihan poikki ja levittää mennessään kuivaan ruohikkoon kytevän kulovalkean.

Sälli nappaa kissanpennun kiinni, sulkee sen tuttuun tynnyriin, kaappaa tynnyrin kainaloonsa ja tarttuu Matleenan käteen toisella kädellään. Yhdessä he ryntäävät portille. Matleena avaa portin ja soittaa portin pielessä olevaa hälytyskelloa. Rikki paukahtelevista matalista ikkunoista he näkevät Papen heräävän talossaan ja syöksyvän ulos kohti sivuporttia. Sälli sulkee ison portin ja he lähtevät juoksemaan kohti rantaa.

Tähän hetkeen pysäytän ja tarkennan hiukan. ”Sälli sulkee portin.” Portissa on yksinkertainen lukkojärjestelmä, joka lukitsee portin, kun se suljetaan ja avaamiseen tarvitaan avain. Tämä on se Sällin pahin osuus paloon, ajatusvirhe. Hän ajattelee sulkemisen estävän tulen leviämistä. Mutta juuri tämän takia kohta hätään tuleva palokunta ei pääse portista sisään eikä siis ehdi ajoissa sammuttamaan paloa. Ja juuri tämän takia palo leviää nopeasti kuivassa, tuulisessa, tiheään rakennetussa puutalokaupungissa. Mutta saman virheen teki Papekin shokissa, sulki portin pakoon juostessaan, eikä jäänyt edes auttamaan palokuntaa, vaikka hänellä olisi ollut avain. Yhtä syyllinen, jos tässä syyllisyydestä voi puhua. Yhteinen vahinko.

Sälli ja Matleena jatkavat omaa juoksuaan monien muiden ihmisten ja eläinten tavoin. He kuulevat palokunnan hevosvankkureiden kellojen kilinän. He kuulevat kirkonkellojen soiton, joka päättyy kumeaan ääneen kellojen pudottua palavasta, sortuvasta tornista. Päästyään rantaan, he kääntyvät katsomaan kaupunkia. Se on ilmiliekeissä valaisten puoli taivasta ja ärjyvä tulimeri lähestyy heitä. Ihmiset huutavat kauhuissaan, juoksevat pakoon, pelastautuvat veneisiin, joita rannassa on. Sälli työntää Matleenan yhteen veneeseen ja palaa hakemaan kissan kuljetustynnyriä. Sillä välin vene onkin jo ehtinyt lähteä. Sälli avaa nopeasti tynnyrinsä kannen, ottaa pohjalta Pikkun syliinsä, vetää tynnyrin veteen ja hyppää sen kyytiin.

Venekunnat lipuvat navakassa tuulessa etäämmälle rannasta ja jäävät hiljaisina katsomaan pauhaavaa, palavaa kaupunkiaan. Sälli ajelehtii tynnyrissään kohti venettä, jossa Matleena istuu. Pian tynnyri keinuu aalloilla Matleenan vieressä ja Sälli ottaa häntä kädestä kiinni. 

- Järkyttävää, Matleena kuiskaa. 

- Järkytävää, Pikku miukaisee. 

- Järäkyttävvää.

JATKUU TOIVOTTAVASTI ...