Luiseva Sälli kultaa ja kunniaa etsimäsä - 12. luku - Myyntitaijon oppitunti

 12. luku - Myyntitaijon oppitunti

Sälli, Salli, Jaakko ja Kerttu istuvat pöydän ääressä hiljentyneinä. Kaikki miettivät omiaan. 

- Miten mää voisin auttaa? 

- Tuo kuppi on kyllä aika kaunis. 

- Aiku, selekää pakottaa. 

- Se sukka! 

- Oispa jo joulu. 

- Mulla pittää soittaa sille. 

- Entä se Eerik ja Alina?

Hiljaisuus jatkuu. Salli pyörittelee sormeaan ja lopulta uskaltautuu avaamaan suunsa ja samaan aikaan kaikki aloittavat keskustelun. 

- Sälli, millon teillä on... 

- Kerttu, voikko ottaa yht... 

- Kuinka vakav... 

- Sattuuko se sukk...

Kaikki vaikenevat yhtä aikaa.

Kello kilahtaa ja asiakas astuu ovesta sisään. Kerttu pomppaa pöydästä palvelemaan tätä. Muut istuvat hiljaa ja juovat kahvia. Asiakas katselee myymälän etuosan hyllyjä, joissa on kangaspussukoita, servettejä ja tyynyjä. Sitten hän siirtyy peremmälle tutkimaan kahvipöydän vieressä olevia tuotteita. Hän yrittää ylettyä erääseen avaimenperään, mutta hiljaiset kahvittelijat ovat hieman tiellä. Sälli ojentaa tälle ketun muotoisen perän. Asiakas pudistaa päätään, osoittaa toista. Sälli ojentaa siilin muotoisen perän. Asiakas nyökkää kiitokseksi.

Sitten hän kääntyy Kertun puoleen, joka on jotenkin jähmettynyt kassan taakse eikä saa sanaa suustaan. Asiakas ojentaa Siili-avaimenperän hänelle. Kerttu katsoo tarrasta tuotteen hinnan, kirjoittaa sen sekä tuotteen tekijän kuittiin, lyö kassaan ja maksupäätteeseen oikean summan desimaaleineen ja ojentaa maksupäätteen asiakkaalle, joka käyttää korttia lähimaksukohdassa. Laite sylkee ensimmäisen kuitin, jonka Kerttu repäisee irti. Tämä menee kirjanpitoon. Laite sylkee asiakkaan kuitin, jonka Kerttu repäisee irti ja niittaa kuittivihkosta irrotetun käsinkirjoitetun tositteen kulmaan. Sitten hän pakkaa avaimenperän pieneen paperipussiin, sujauttaa mainoskortin ja kuitin mukaan ja ojentaa pussin asiakkaalle. Asiakas nyökkää ja lähtee pois. Kello kilahtaa.

Kerttu lösähtää tuolilleen kahvipöytään ja ajattelee: 

- Mitä mulle tapahtu? Tuo asiakas ei kyllä koskaan ennää pallaa. 

Voin kertoa, että tässä tapahtui niin sanottu jäätyminen. Yleensä sellaista sattuu esiintyville taiteilijoille, mutta kyllä myyjänkin työ voi usein olla varsinaista esiintymistä ja taiteilua. Ja olihan tässä yleisönä asiakkaan lisäksi myös kolme kahvittelijaa sekä te, arvon lukijat, joista en voi tietää, että montako teitä on. Tai moniko kahvittelee juuri nyt? Ehkä juuri tämä epäselvyys yleisön määrässä aiheutti Kertussa tämän hänelle niin epätavallisen käytöshäiriön. Tai voi syynä olla huoli veljestä, jota hän ei uskalla paljastaa veljekseen. 

- Mitä nuo muukki musta aattelee?

Kerttua hävettää ja hän tuijottaa kahvikuppiinsa. Muut pohtivat itsekseen: 

- Kylläpä oli tyylikäs, elegantti ja filimaattinen myyntitilanne, kuin Kaurismäjen leffasta suoraan. 

- Harvemmin saa nuin luontevaa palavelua, ei puske päälle. Kyllä Kerttu ossaa. 

- Voi, kun määki ossaisin olla tuomonen, tosi cool.

Näin eri tavoilla voimme kokea saman tilanteen, tai siis tässä tapauksessa kaikki kahvittelijat ihailivat Kertun toimintaa ja ammattitaitoa, vaikka hän itse koki epäonnistuneensa täydellisesti. Sanoinko kaikki kahvittelijat? Anteeksi, enhän toki voi tietää, mitä te mahdolliset lukijakahvittelijat tästä ajattelitte. Tai ei kahvittelijat. Voitte jakaa palautetta Kässärin facebookin, Kahavihuoneessa, asialliset kommentit julkaistaan.

Ovikello kilahtaa. Sisään astuu toinen asiakas. Kerttu pomppaa pystyyn palvelemaan tätä. Nyt hän näyttää, miten myydään. 

- Päivää. Miten voin polvella teitä? Siis palvella tarkoitan. 

- P-vää,  tul-n  kats-m-n  haj-stkyntt-l-tä. 

- Aa, öö, juu, kyllä meillä löytyy nahjustekyntijöitä, siis hajustekynttilöitä, Kerttu korjaa hädissään.

Asiakas alkaa hekottaa. 

- Nahj-stkynt-jä  o  hausk! 

- Eh, juu, niitä kynttilöitä on siis täälä.

He menevät kynttilähyllyn eteen. 

- Mik  o  p-r-s  haj? 

- Anteeksi? Prs haj? Nyt en ihan saanu selevää. 

- Par-s   h-ju. 

- Ai, parsa haju. Öö, ei taija löyty... 

- Pa-ras   ha-ju. 

- Aa, no se on tietenki katsojasta kiinni, tai siis haistajasta. Kas, täsä, haista ite.

Kerttu ottaa yhden kynttilän ja ojentaa asiakkaalle. Tämä haistaa kynttilää ja yskii. 

- Aha, ei paras. Se oli kaneliriisipuuro. Kokkeillaan tätä.

Kerttu alkaa päästä vauhtiin. Asiakas haistaa useampaa kynttilää. Lopulta tervatynnyrituoksu saa asiakkaan nuuhkimaan hyvillään. 

- T-rv-t-nn-r   o   p-r-s. 

- Juu, se on meijän oululaisten lempijuttu, tervatynnyri on paras.

Yhtäkkiä Sälli ponnahtaa tuolistaan ylös. 

- Mikä sulle tuli? Jaakko kysyy. 

- En tiijä. Joku vieteri poksahti. 

- Kyllä mun veli ossaa sen korijata käjen käänteesä, Kerttu lohduttaa. 

- Mikä veli? 

- Öö, siis tarkoitan, vartija, eiku veljeni vartija, Kerttu takeltelee. - No, hyvä on, se Pätmänni-Arttu. Se on mun veli!

Kaikki katsovat häntä sanattomia, kunnes saavat sanat takaisin suuhuihinsa, osa täydellisesti, osa vähemmän täydellisesti. 

- Ai,  Artt  si-lt  Väär-n  Vänk-r-n  Tuott-st-ko? 

- Mistä? Kerttu ihmettelee. 

- Väärän Vänkyrät Tuotteet oli sen Pätmänni-Artun firma, Jaakko selittää. 

- Ne  o  järk-tt-v-n  loist-via,  ost-n  kaikk.  P-r-s. 

- Aha, oho. Hyvä Arttu. Kai sitten. 

- Vaiht-ko  se  n-meä? 

- Tä? Kuka? 

- Kai? 

- Ei. Kai.

Asiakas ottaa hyllystä seitsemän tervatynnyrin hajuista ja muotoista kynttilää. 

- Ost-n  seits-m-n,  kiit-s. 

- Kiit-s.

Asiakas maksaa, Kerttu pakkaa tavarat, antaa kuitin ja kiittää. Asiakas kiittää ja lähtee. Ovikello kilahtaa. 

- Tuo puh-t-p  tartt, Kerttu sanoo ja istuu jälleen pyöreään pöytään kuulemaan tuomionsa.

Tässä Kertun jälkimmäisessä asiakastapauksessa oli kyse tahattoman tilannekomiikan ymmärtämisestä ja hyväksikäytöstä, senat sakaisin ja sitä rataa. Kanasokeus voi iskeä milloin vain ja se on todellakin tarttuvaa. Mikä kanasokeus? No se, kun sanasokeus-sanakin menee väärin, kääntyy kanaksi. Ei tietenkään minulla ole niin tapahtunut koskaan. No, on siis. Ja useasti. Ja koko ajan! Ei aina tarvitse osata täydellisesti, ja silti voi onnistua täydellisesti. Tai sitten rentoutuu jo niin täydellisesti, että lavertelee kaiken, puhuu niin totta kuin voi ja sitten saakin odotella tuomiota. Mutta Kertulle sitä ei tule, tuomiota siis. 

- Kyllä sää Kerttu oot mahtava ihiminen, tuommosen asiakkaan kansa ossaat olla nuin luontevasti. 

- Vähemmästäkin ois voinu mennä ihan sekasi, niinnää vaa jatkoit ku ei mittää. Ja sun velikin on aikamoinen. 

- Ja ne hajut nää kuvvailit niin ihanasti, että selevä kuva nousi silimien etteen.

Jaakko kyllä hieman toruu. 

- Sulla pittäis kyllä ottaa yhteyttä siihen veljees, asiat pitää selevittää. 

- Juu, yritän, Kerttu sanoo. – Soitan heti kohta. Mutta Jaakko, mulla piti kysyä, että kuinka vakava tilanne sillä Artulla on? 

- Yritän tehä parhaani, mutta vähintään viranommaisen harhauttaminen.

Sälli nousee ja ottaa käteensä yhden tervatynnyrikynttilän, haistaa sitä ja hänen katseeseensa nousee jotain sanoinkuvaamatonta, jotain jo kauan unohduksissa ollutta kuvaa, muistoa. 

- Sukka. Matleenan sukka.

JATKUU KUIN SUKKANA...

Luiseva Sälli kultaa ja kunniaa etsimäsä - 11. luku - Eräski joululahaja

 11. luku - Eräski joululahaja

Sälli ja tulipalot. Sälli ja kultasormusten varkaus. Onko näillä loppujen lopuksi mitään tekemistä toistensa kanssa? Meille selvisi Sällin osuudet näihin historiallisiin tapahtumiin, mutta hänelle itselleen ne ovat jotenkin hämärtyneet. Sällin elämä on erikoista sekoitusta syvää elämänkokemusta, jota hän ei muista sekä lapsenomaista uuden oppimisen innokkuutta ja kokeilunhalua. Kuten Sälli sanoi, kaikki tekevät joskus tyhmyyksiä, mutta tyhmempää olisi olla tekemättä mitään.

Samaa mieltä on Kerttu, kun hän mielessään pohtii entisen vartijansa yllättävää tempausta, josta hän kuuli juuri Jaakolta Kässärin kahvipöydässä. Mitä mies sillä saavutti? Mikä on tämän seuraava päämäärä? Olihan se aikamoisen huvittavaa toisaalta. Kertun täytyy myöntää, ettei hän sittenkään ollut yllättynyt, onhan hän tuntenut sentään ve... vartijansa jo kauan.

Ai, mikä on tämä ve... va… -lipsautus? No hyvä on, hyvä on, paljastetaan nyt teille. Veljensä. Ei siis veljensä vartija, vaan veljensä, vartija. Kertun pikkuveli, Arttu. Hän on pitkään toiminut eri liikkeiden vartijana ja totta kai sisarensa myymälässä myöskin. Mutta yövalvomiset, rutiinihommat ja kiltti pikku kaupunki alkoivat puuduttaa seikkailunhaluista ja kekseliästä miestä ja lopulta hänen mittansa tuli täyteen. Hän erosi tehtävästään ja päätti lähteä etsimään jännittävämpää maailmaa. Ironiaako vai ei, että heti hänen lähdettyään alkoi tapahtua?

Kerttu todellakin luuli Artun lähteneen Helsinkiin. Vaikka hän tiesi Artun kyvyistä ja taidoista sekä tylsistymisestä tavalliseen elämään, ei hän tällaista osannut kuvitellakaan. Jo ihan pikku poikana Arttu oli neuvokas, tarttumassa aina toimeen ja hän keksi uudenlaisia ratkaisuja ongelmaan kuin ongelmaan. Ihan kuin nytkin siellä teatterin katolla. Hieman oudosti käyttäytyvä keksijä-myyntimies, kuten Jaakko häntä kuvaili. Kertulle hän on aina ollut rakas, puolustava pikkuveli.

Kerttu muistaa eräänkin joulun lapsuudestaan, hieman traumaattisen hänelle itselleen, mutta loppujen lopuksi hauskan. Kerttu oli ehkä jotain yhdentoista vanha ja Arttu vasta kolme. Toisten puheensorina kahvipöydässä jää taka-alalle, kun Kerttu uppoutuu muistoihinsa.

On jouluaaton aatto. Kerttu leikkii Artun kanssa tämän hienolla nukella, joka on kuin täydellinen, oikea vauva. Se on nimetty Pikku-Sipuliksi.

Heidän vanhempansa ovat pyytäneet, josko tänä vuonna naapurissa asuva setä tulisi heille joulupukiksi. Aiemmin tämä on ollut joko niin kiireinen pukki, ettei ole ehtinyt tai sitten hän on vain kieltäytynyt kohteliaasti jonkin tekosyyn nojalla. Oikeasti tämä ajatteli, että hän on ehkä liian tuttu ja lapset, Kerttu varsinkin tunnistaisi hänet heti ja joulu olisi sitten pilalla.

Kerttu ojentaa Artulle vauvanvaipan ja sanoo: 

- Nyt on Pikku-Sipulille sattunu vahinko. Sen vaippa pittää vaihtaa. 

- Ai, ai Tipuli. Mitet nyt noin? Arttu kujertaa nukelle.   – Mutta ei hättää, iti vaihtaa vaipan. 

- Muista tukia Sipulin niskaa, kun nostat sitä, Kerttu neuvoo. 

Arttu alkaa vaihtaa vaippaa kolmivuotiaan ronskein ottein. Leikkiminen Artun kanssa on Kertun mielestä ihanan rentouttavaa ja vie ajatukset muualle. Kertulla on nimittäin ollut viime aikoina outoja painajaisia. Hän ei ole kehdannut kertoa niistä edes äidilleen. Unissa Kertulla on isosisko. Ja sellaistahan hänellä ei siis oikeasti ole. Unet ovat olleet hyvin todentuntuisia, ja miksikö ne ovat painajaisia? No, eivät ne aluksi olleetkaan, mutta jossain vaiheessa Kertulla heräsi tunne, että eivät ne voi olla pelkkää untakaan. Ehkä hänellä on sittenkin ollut isosisko!

Painajaiseksi unet alkoivat tosissaan muuttua siinä vaiheessa, kun tuossa unessa Kertun isosisko katoaa. Häntä etsitään kaikkialta, mutta jälkeäkään ei löydy. Kunnes eräänä päivänä Kerttu näkee tutut sukat roskiksessa ja tunnistaa ne isosisko-Martan sukiksi. Nyt siskolla on jo nimikin. Miksi ne sukat siellä ovat? Kerttu kaivelee roskista ja löytää myös Martan kengät. Mitä ihmettä? Ja miksi äiti ja isä eivät reagoineet juurikaan näihin löydöksiin?

Silloin kammottava ajatus herää Kertun mielen syövereissä: ovatko äiti ja isä jostain syystä ... hä-hävittäneet Martan? Nyt tämä epäilys ei pysy enää unen maailmassa vaan se valtaa alaa jo Kertun hereillä ollessaankin. Eikä ihme, onhan tämä nyt ihan hirvittävä tunne. 

Kerttu yrittää kaivella kaiken, mitä hän muistaa isosiskostaan, sillä nyt hän on jo varma, että nämä ovat muistoja, eivätkä unta. Kerttu oli ehkä jopa nuorempi kuin Arttu nyt. Hän muistaa isosiskon äänen, kun tämä vastaili hänen hassuihin kysymyksiinsä. Hän muistaa, kuinka hän konttasi Martan perässä, kun tämä käveli sinisissä farkuissaan ja keltaisessa kukkapuserossaan ympäri olohuonetta. Kerttu esitti varmaankin koiraa ja Martta oli koiran kouluttaja.

Ja hän muistaa tuon tunteen, kun isosiskon vaatteita löytyi roskiksesta. Mitä on voinut tapahtua? Tämä asia vaivaa Kerttua, vaikka välillä hän unohtaa sen leikkiessään Artun kanssa. 

- Huomenna on vihdoin jouluaatto ja joulupukki tuo kilteille lapsille lahajoja, hän sanoo Artulle. 

- Nii, ja minullekki! Ei te tonttu nähänyt, kun mää vitkatin ten kittan lotkiin. 

- Miksi nää niin teit? kysyy Kerttu kauhistuneena. – Ei kissoja roskiin heitetä. 

- Eikä lapsia tai heidän vaatteitaan, Kerttu ajattelee huolestuneena mielessään. 

- Nii, mutta ku te meni ihan likki, Arttu puolustautuu.   – Ten tulkki oli iha liimanen. 

- Aa, nää tarkotat sitä koristekissaa, jonka äiti puotti ikkunalta. Nääkö yritit liimata sen ehijäksi? 

- Nii, mutta te liima vaan leviti ja leviti. Ja maittu makialta. 

- Söikkö nää sitä? Se taiskin olla piparkakkusokeria putkilosta, Kerttu nauraa. – Mutta sehän oli kiltisti tehty. Kyllä pukki varmaan saa tiejon siitä ja tuo sullekin lahajoja. 

- Joko te kohta on jouluaatto? Arttu kysyy iloissaan.

Viimein on tuo kaivattu jouluaattoilta. Kertun ja Artun perhe on jo syönyt, kun yhtäkkiä ovelta kuuluu koputus. Isä avaa oven ja naapurin setä astuu sisään pukeutuneena hyvin syöneeksi Joulupukiksi. Valkoinen parta peittää hänen kalpeat kasvonsa melkein kokonaan. 

- Onko täälä kilttejä aikusia? hän mörisee partansa takaa. 

- EEEEIII! huutaa Arttu. 

- Siinä asiassa saatat olla oikeassa, Kerttu miettii hiljaa, mutta vastaa: 

- Täälä on vaan kilttejä lapsia! 

- Voi, voi, no, ehkä mää tulinki sitten väärään talloon, poro on suunnistanut vikkaan, setä voihkii. – Pukkipa sitte tästä lähteeki. Hyvvää joulua! 

- EEEEIII! huutaa Arttu jo hätäisenä. – Kilteille LAPTILLE tun piti tuua lahajoja! 

- Ai, niinkö se meniki. Pukki on jo niin vanaha, että mennee vähän sekasin. 

- Onko pukki likki? Mää voin liimata. 

- No, ehkä tämä nyt tästä suttaantuu, kun alakuun päästään, Kiitos vaan. 

- No, voin mää pettäkin tut, jot olet likanen. 

- Kylläpä on hyvä palavelu täälä. Mutta kaivetaanpa täältä säkistä, mitä täältä löytyy.

Pukki avaa säkkiä ja nostaa ulos pari ensimmäistä lahjapakettia. 

- Tämä on Artulle ja tämä on Kertulle, Pukki lukee ja jatkaa kaivamista.

Lapset kiljahtelevat innoissaan, kun paketteja ilmestyy enemmänkin, sekä lapsille että vanhemmille, jotka myhäilevät sohvalla. Viimein säkki on melkein tyhjä ja lapsia tuskin näkyy pakettivuorten takaa lattialla. 

- Tämä viimeinen onkin sekä Kertulle että Artulle yhteinen. Jospa alottasitte avvaamisen siitä. 

- Kiitos kiltti Pukki, Kerttu ja Arttu huudahtavat kuorossa ja hyökkäävät joulupaketin kimppuun.

Mutta kun paperin alta pilkistää ensin kenkäpari, sitten siniset farkut ja lopulta keltainen kukkapusero, Kertun kasvot kivettyvät kauhusta. 

- Sehä on MARTTA!

Kertun vanhemmat katsovat toisiaan hämmentyneinä ja hieman syyllisen näköisinä. 

- Oho, nopiastipa nää jo nimesit sen, Pukki ihmettelee.  – Se on erikoislahaja Pukilta, interaktiivinen isosisko-nukke Artun vauvanukelle. Se kävelee ja jutteleeki. Vaikka sulle Kerttu, se on tietenkin pikkusisko. 

- EIKÄ OLE, se on mun Isosisko Martta! Jonka äiti ja isä hävitti roskikseen! Se oli mun isosisko!

    Pukki katsoo itkevää tyttöä: – Voi, ei, nyt mää pilasin joulun, hän ajattelee katuvana. – Miksi mää menin ostamaan tommosen lahajan. 

- Voi, kulta, nääkö muistat sen? Kertun äiti sieppaa Kertun syliinsä. – Näähän olit vaan kaksvuotias. 

- Mää luulin, että te murhasitte mun isosiskon. 

- MITÄ?! nyt äiti ja isä ja Pukki huutavat vuorostaan kuorossa. 

- Niin, nyt mää ymmärrän, että se oli vain nukke, Kerttu nyyhkyttää jo huojentuneena. – Mutta oon nähäny siitä unia, ja ne oli niin oikiantuntusia, että luulin, että mulla oli ollu oikia isosisko. Ja sitten se vaan katosi. Kengät ja sukat löytyi roskiksesta. 

- Voi, pientä. Se nukke putosi mulla kerran ja meni rikki, äiti voihkaisee. – Anteeksi, en voinu ymmärtää, että nää voisit muistaa sitä. 

- Ei se haittaa ennää. Ja voi, kiitos Pukki, että toit tuon nuken, Kerttu sanoo ja kiepsahtaa tämän kaulaan. – Oisin varmaan lopun ikkääni eppäilly äitiä ja issää kauhiasta rikoksesta ja joutunut pahhoille teille itekki ja lopulta päätyny nuorisovankilan kautta jonnekki aikuisten vankilasaarelle ja elämä ois menny ihan pilalle. Sää pelastit tämän joulun ja mun elämän!

Nyt Pukin silmäkulmaan nousee jotain kosteaa, mutta se on varmaankin vain huurretta parrasta. 

- Emmää sittenkään pilannu tätä joulua, hän miettii helpottuneena.

Arttu kiipeää äitinsä syliin. 

- Kyllä tää äiti oot mahoton kömpelyt. Likot kittoja ja Keltun itotitkoja. Mittä mää olin? Kyllä mää olitin ten otannut liimalla koljata, jot olitin tillon ollu täälä.

Kaikki alkavat nauraa. 

- Niin olisit, Kerttu hihkaisee ja halaa pikkuveljeään. – Kyllä sää Arttu, oot paras Isosisko, mitä mulla on ikinä ollu!

Kerttu havahtuu kahvikupin kolinaan ja pyyhkäisee silmäkulmaansa. Sälli kaataa lisää kahvia kaikille.

JATKUU TAASEN...

Luiseva Sälli kultaa ja kunniaa etsimäsä - 10. luku - Muhokselta Apteekkarin talloon

 10. luku - Muhokselta Apteekkarin talloon 

Näin kävi siis Oulussa vuonna 1822. Kuten jo kerroin, vain viisi henkeä menetettiin. Mutta muuten isku oli suuri, monet menettivät kotinsa, omaisuutensa, elinkeinonsa, eikä useimmilla ollut mitään vakuutuksia siihen aikaan. Sällin osuudesta onnettomuuteen voidaan olla montaa mieltä, mutta yksi todiste löytyy, että hän on ainakin ollut paikalla. Jos oikein tarkasti katsoo ”Oulu palaa 1822” -taulua, voi siellä nähdä Sällin tynnyrinsä kanssa. Kyllä taiteen sanaan pitää luottaa.

Sälli, Matleena ja Pikku pääsivät asumaan Onni-oppipojan kotiin, maatilalle Muhokselle. Se oli onni, koska Matleenan omat vanhemmat olivat kuolleet katovuosina eikä hänellä ollut muita sukulaisia. Pape lähti Ruotsiin. Hänen tapauksessaan oli onni, ettei ollut niitä vakuutuksia, näin hän selvisi tuhopolttoepäilyistä syyttömänä.

Matleenaa ja Sälliä ei koskaan kuulusteltu sen enempää, vaikka Matleena olisi halunnut kertoa. Mutta Sälli vakuutti hänelle sen olevan turhaa, sehän oli suuri vahinko ja epäonnisten sattumien summa. Hän ja kissakin olivat yhtä syyllisiä. Toki heidän tekemisistään jäi pyörimään epämääräisiä huhuja, jotka hälvenivät ajan saatossa. 

Näin jatkui Sällin elämä tynnyrinrakentajana. Nopean uudisrakentamisen ansiosta hän palasi pian kaupunkiin ja perusti verstaan, tällä kertaa hieman keskustan ulkopuolelle, Pikisaareen. Sinne keskittyi muutakin kehittyvää teollisuutta, laivanrakennusta, konepajaa, villatehdasta, käsityöläisiä. Sälli jatkoi uuden tynnyrin mallin kehittämistä ja siitä tulikin hyvin suosittu malli.

Matleena ja Onni menivät naimisiin, hoitivat maatilaa ja saivat neljä lasta. Sälli-kummisetä kävi usein vierailuilla ja silloin lapset saivat leikkiä hauskoja leikkejä kuten "Kerää luusi" ja "Anna luuni tänne". 

Aika kului, Matleena sairastui kulkutautiin, ja kuolinvuoteellaan hän sai vihdoin tunnustaa papille osuutensa tuhoisaan paloon. Pappi lohdutti, että vahinkoja sattuu kaikille. Matleena kuoli huojentuneena. Lapset kasvoivat, Onnikin nukkui pois. Sällin muuttumatonta olemusta ei ihme kyllä ihmetelty, kuten ei koskaan aiemminkaan. Tai myöhemminkään. Ikinuoreksi, kovaksi luuksi, häntä kutsuttiin.

Kuusi kymmentä vuotta on kulunut viimeisimmästä suurpalosta. Sälli on kaupungissa käymässä Matleenan nuorimman tyttären, Matildan luona. Matildan polku on ollut hieman erilainen kuin sisarustensa. Vanhin veli on jatkanut kotitilan hoitoa ja toinen veli ja sisar ovat löytäneet omat paikkansa kotipitäjästään ja juurtuneet tiukemmin sinne. Toki Matildakin rakasti kotiaan ja perhettään, arvosti vanhempiensa antamaa tukea ja kasvatusta, mutta hänessä syttyi jo nuorena erilainen tiedon nälkä, halu nähdä ja oppia uutta. Tuohon aikaan oli kuitenkin harvinaista tyttöjen opiskella sen enempää kodin ulkopuolella.

Matildan tie muuttui täydellisesti, kun hän onnellisten sattumien myötä pääsi opiskelemaan Ouluun kirjailijan ja naisten koulutuksen edelläkävijän, Sara Wacklinin tyttökouluun vapaaoppilaana. Ei siis siihen tyttökouluun, joka paloi 1822 eräässä tuntemassamme suurpalossa, vaan siihen, jonka Sara sen jälkeen perusti Franzenin talon itäpäätyyn. Köyhän maatilan tyttärenä tuollainen opiskelu ei muutoin olisi ollut mahdollistakaan. Siellä hän sai kasvaa Saran aikaansa edellä olevien oppien ja ajatusten innoittamana, sai oppia kieliä, matematiikkaa ja kirjanpitoa. Toki myös monenlaisia käsitöitä, vaikka niitä hän oli oppinut jo maatilalla Matleenan ja Onnin ohjauksessa. Taidettakin hän opiskeli. Saipa jopa stipendin Suomen Taideyhdistykseltä, jonka turvin hän kävi ihan Tukholmassa asti maalausopissa.

Mutta elämä johdatti hänet takaisin Ouluun ja tutustumaan erääseen ahkeraan nuoreen mieheen. Tämä mies on nykyään Matildan aviomies, apteekkari Nordfors, joka hoitaa Kirkkokadun ja Pakkahuoneenkadun kulmassa sijaitsevaa Oulun Uutta Apteekkia. Historiantutkijoille sanottakoon, että kyseessä saattoi olla joku ihan toinen apteekkari, jonka kanssa Matilda avioitui, mutta koska historia on aina epävarmaa, niin pysyttäköön varmuudella tässä epätietoisuudessa. Ja kerrottakoon siis eräänlaisena faktana, että Apteekin yhteydessä on myös Matildan ja apteekkari Nordforsin koti, missä he asuvat kahden lapsensa kanssa, 13-vuotiaan Martin ja 6-vuotiaan Miinan.  

Ei Matilda ole täysin jättänyt omaa koulutustaan hyödyntämättä, vaan hän on toiminut välillä apuopettajana ja välillä keskittynyt omaan maalaustaiteeseensa. Haaveena hänellä olisi vielä joskus käydä Italiassa, katsomassa kuuluisaa Sikstuksen kappelia. Perhe on hänelle kuitenkin se tärkein. 

- Lapset, Martti ja Miina! Tulukaapa tänne, Sälli-setä tuli kyllään, Matilda kutsuu lapsia alakertaan. – Mutta rauhallisesti portaisa, ettei isän asiakkaat häiriinny apteekin offiisiin puolella.

Portaista kuuluu hirveä töminä ja sitten muksahdus. Ja itkua. 

- Äiti, mää kaavuin, Miina huutaa. 

- Mitä ihimettä täälä...

Portaikon keskikerroksen tasanteella oleva ovi avautuu ja apteekkari Nordfors kurkkaa raosta vihaisena. Mutta nähdessään jalkaansa pitelevän tyttärensä ja tämän vierellä portaalla istuvan poikansa, hän kysyy: 

- Ookko kunnosa Miina? Menikö nilikka? 

Matilda ja Sälli ryntäävät alakerrasta paikalle. 

- Oi, voi Miina. Määhän sannoin, että tulla rauhasa.

Sälli tervehtii apteekkaria ja lapsia ja kiipeää portaalle Miinan toiselle puolelle. 

- Kävikö pahasti? Mää oon tottunu tutkimmaan luita, saanko kokkeila? 

- No, joo, Miina nyyhkii.

Sälli kokeilee varovasti Miinan jalkaa. 

- Aaai. 

- Kipiä tietenki, mutta tuntuu, ettei oo murtunu. 

- Hieno homma, Sälli, luotan sinuun luuasioissa, apteekkari sanoo huojentuneena. – Mun pittää mennä, valokuvvaaja Sjöman on tulosa. Tulukaa sanomaan, jos tarttette jottain. 

- Kiitos, Albert, kyllä me pärijätään varmasti Sällin kansa, Matilda sanoo ja silittää Miinan päätä. – Haen äitin mallin mukkaan kuotut sukat, ne parantaa. 

Sälli nostaa pienen Miinan syliinsä ja he siirtyvät portaikosta salonkiin. Sälli kiertää ja ihailee Miinan kanssa seinillä olevia Matildan maalaamia vesiväritöitä, maisemakuvia maalta ja kaupungista. Niissä on lumoavan kaunis valo ja hän on saanut vangittua vuorokauden ja vuodenaikojen vaihtuvat tunnelmat. Kaikki istuutuvat sohvapöydän ääreen. Matilda pyytää palvelustyttöä keittämään kahvia ja tuomaan jotain tarjottavaa. 

Sälli ja lapset selostavat kilpaa viime kesäistä leikkiään Toppilansalmen kesähuvilassa. Miinan kipeä jalkakin jo hieman unohtuu. 

- Sitten nää juoksit sieltä aijan takkaa iliman oikiaa kättä... 

- Se roikku sielä koivusa ja me heitettiin pallolla siihe, että se putuais. 

- No niin teitte ja putoshan se, mutta naapurin puolelle pihhaa. Niin ehämmää voinu muuta ku lähtiä hakkeen sitä. 

- Ja me huuettiin, että... 

- Kerrää luusi, Sälli!

Sälli ja lapset kikattavat ja Matildakin nauraa. 

- Mekin leikittiin tuota lapsena Muhoksella. 

- Voi, äitikulta, eikö me voitas nykki? Mennään heti pihalle, mennäänhä? 

- Mutta kahavit... Entä jalaka? 

- Se on jo ihan kunnosa...

Palvelustyttö tulee huoneeseen kantaen tarjotinta, joka notkuu herkullisia leivonnaisia, kahvia ja virvokkeita. Matilda katsoo tarjotinta, vinkkaa salaa Martille ja Sällille ja kääntyy Miinan puoleen. 

- Juu, no, viijään nämä offiisiin, apteekin asiakkaill... 

- Eeei, kyllä voijaan ensin juuaa kahavit, Miina peruuttaa leikkisuunnitelmiaan. - Sällilläki on varmasti jano.

Matilda kaataa hymyillen kahvia kuppeihin, Sittisoodaa laseihin, asettaa lautaset kaikille ja sipaisee leikkisästi Miinan nenänpäätä. Hän selvittää Sällille: 

- Meillä oli eilen Albertin ja hänen velijensä perustaman Oulun Puhelinkeskuksen avajaiset ja näitä Katri Antellin torikojulta ostettuja tarjoomuksia jäi vähä yli. Olokaapa hyvät. 

- Ai, kuulinki siitä. Että ihan oikia puhelin. Ja teijän talosa. En ihan ymmärrä, miten se puhe voi mennä lankaa pitkin.

Sälli leikkaa kaikille palat omenahyvekakkua ja Matilda kaataa vaniljakastiketta päälle. 

- Juu, ei sitä ymmärrä, mutta tuolla se on, sivurakennuksen toimistosa. Ulukokautta pittää mennä, tämä on niin sokkeloisen kummallinen talo. On offiisia, laboratoriota, materiaali- ja valamistushuonetta ja säilytystiloja. Aattele, kellarisa on jopa verijuotikkaita. Voijaan käyvä kattomasa, sitä puhelinta siis. 

- Ehottomasti mennään. Ja sitten leikitään, Sälli vakuuttaa lapsille.

Herkut on syöty ja virvokkeet nautittu. Vaikka Matilda ja Albert ovat molemmat nousseet köyhemmästä väestöstä ylempään yhteiskuntaluokkaan ja tulevat kohtuullisen hyvin toimeen, ei tällaiset herkutteluhetket ole heidänkään perheelle arkipäivää. 

- Kiitän, olipa mahtavia herkkuja! No nyt mennään ensin kattomaan sitä puhelankaihimettä, Sälli sanoo ja nousee pöydästä. 

- Mikä niisä herkuisa pamahti? Miina kysyy vakavana. – Ei mulla mikkään pamahtanu. 

- Häh? 

- Kun nää sannoit, että oli pamahtavia.

Sälli, Matilda ja Martti alkavat nauraa. Miina vähän loukkaantuu. 

- Tyhymä, Martti ilkkuu. – Sälli sano, että oliPA MAhtavia. 

- Ite on tyhymä, joka toista haukkuu, Miina vastaa itkun partaalla, jälleen. 

- Ite oot pölij... 

- Lapset, lapset, Sälli toppuuttelee. – Ei kumpikaan teistä oo tyhymä. Joskus voi tehä jottain tyhymää, tai siis kaikki tekkee joskus jottain tyhymää. Ja Miinahan kuuli tosi hauskasti tuon, ei ois tullu mieleenkään... oli pamahtavaa.

Nyt Miinakin yhtyy nauruun. 

- Meinasin unohtaa, kuttoin sulleki Sälli, tuommoset sukat, Matilda muistaa ja hakee paketin. 

- Oo, kiitos. Onpa hienot. 

- Onneksi ei pamahtavat, Miina lisää. 

Seurue on päässyt sisäpihalle ja on juuri nousemassa ulkokautta kulkeviin portaisiin yläkerran toimistohuoneeseen, kun apteekkioppilas ja juoksupoika juoksevat kellarista ulos kauhuissaan. 

- Apua, se sytty... Mää olin täyttämäsä vaan bensiiniastiaa, mutta siitä valu lattialle... Lyhty vieresä...

Kellarista alkaa kuulua pamahduksia. Sälli käskee poikia hakemaan sammutusvälineitä. 

- Matilda, lapset, te lähette heti Pakkahuoneenkatua rantaan päin, varottakkaa naapureita, hälyyttäkkää apua. 

- Albert! Matilda sanoo hätääntyneenä. 

- Mää etin sen. Menkää nopiasti.

Tuli iskee jo kellarin ovesta ulos. Matilda ja lapset lähtevät juoksemaan pois talolta ja Sälli juoksee takaisin asunnon portaikkoon. 

- Tuli on irti! Tuli on irti! Albert! 

- Mitä?

Apteekkari Nordfors ja hänen vieraansa valokuvaaja Sjöman ryntäävät portaikkoon. 

- Tuli on irti! 

- Matilda, lapset? 

- Lähetin heijät pakkoon rantaan päin. Ja pojat hakkee sammutuskalustoa. 

- Hyvä. Sjöman, haekko sisäkön ja palavelustytön turvaan. Puhelin!

Sälli ja Albert juoksevat ulos kellarin oven luo, missä pojat yrittävät tähdätä vähäisiä vesiä roihuaviin lieskoihin. 

- Ei pojat, ei kannata. Vesi ei riitä. Juoskaa hakemaan apua. 

- Sälli, tule. Puhelin!

He kiipeävät ulkoportaita pitkin Puhelinkeskuksen toimistoon. Keskuksen hoitaja on juuri tulossa vastaan. 

- Soitin polliisikonttoriin. 

- Hienoa. Juokse pakkoon pian, Albert määrää.

Itse hän jatkaa kiipeämistä pieneen toimistohuoneeseen Sälli perässään. Seinän vierellä on puhelinkeskuspöytä, jossa on paljon nappuloita ja johtoja. Albert repii johtoja irti ja osoittaa Sälliä tarttumaan pöydän toisesta päästä kiinni. Yhdessä he kantavat pöydän portaita pitkin alas, onneksi juuri viime hetkessä ennen kuin koko rakennus on ilmiliekeissä. Valokuvaaja Sjöman ja palvelusväki pääsevät myös ajoissa ulos ja he kaikki pakenevat muiden kauhun vallassa olevien kaupunkilaisten tavoin rantaa kohti, Sälli ja Albert kantaen puhelinpöytää. Palovaunujen kellojen kilkatus lähestyy etäällä, naapurirakennukset syttyvät ja rakenteet paukahtelevat.

Albert näkee jo kaukaa Matildan ja lapset rannassa. Hän pudottaa irti pöydästä, juoksee heidän luokseen ja kaappaa heidät tiukkaan syleilyynsä. 

- Oi, Albert!

- Isä, isä. Se kamala oli pamahtava.

Matilda painaa suukon Miinan otsalle.

Joku pienen pojan kanssa kulkeva mies auttaa Sälliä kantamaan pöydän rantaan asti. 

- Kiitos. 

- Eipä kestä. Tuuhan, Hemmu, kato, äiti on tuolla.

Poika juoksee naisen syliin. Ranta alkaa täyttyä pelokkaista, huojentuneista ja väsyneistä ihmisistä sekä pelastetuista huonekaluista ja muusta omaisuudesta. Sjöman ikuistaa kamerallaan katastrofia, josta jää jälkeen vain savuavia raunioita. Tässäkin palossa menetettiin paljon, mutta ei onneksi ihmishenkiä. Ja nyt oltiin varauduttu hieman paremmin palovakuutuksin kuin kuusikymmentä vuotta aiemmin. 

Mutta eihän Oulun palot tai muutkaan murhenäytelmät siihen päättyneet. Ei tiennyt tuo pieni poika, että jo muutaman vuoden päästä hän menettäisi isänsä. Eivätkä tienneet Miina ja Marttikaan, että samoin kävisi heille jo parin vuoden päästä. 

Nyt tuo heidän tarmokas isänsä järjestelee jo turvapaikkoja ja yösijoja ihmisille, muutaman päivän päästä hän perustaa väliaikaisen apteekin ja koska puhelinkeskuspöytä saatiin pelastettua, he pystyvät veljensä kanssa piakkoin jatkamaan puhelinkeskustoimintaa uudessa paikassa.

Onni on, että tulevaa ei tiedä, mutta muistot sen sijaan voivat jäädä vahvoina mieleen. Tuo pieni Hemmu-poika oli se sama, joka nuorukaisena maalasi muistostaan taulun, ”Oulun palo 1882”. Ja jos oikein tarkasti sitä katsomme, voimme nähdä tuon pelastetun puhelinkeskuspöydän. Sen, jota Sälli oli pelastamassa.

JATKUU VIELÄKIN, KAIKESTA HUOLIMATTA...