Luiseva Sälli kultaa ja kunniaa etsimäsä - 6. luku - Imuroimalla etteenpäin

6. luku - Imuroimalla etteenpäin 

Seuraavana päivänä Sälli ja Jaakko ovat sopineet tapaamisesta Toivoniemessä, Tuiran eteläpuolella sijaitsevassa tekosaaressa, kultaseppä Aliina Lehtosen asunnon luona. He aikovat mennä yhdessä juttelemaan varastettujen sormusten tapauksesta. Toivoniemestä täytyy tässä välissä kertoa sen verran, että ennen koskien valjastamista se oli Oulujokeen työntyvä niemeke, joka muuttui Merikosken voimalaitoksen kaivuutöiden yhteydessä saareksi. Sinne rakennettiin yhdeksän kerroksisia kerrostaloja, yleissuunnitelman alueelle teki itse Alvar Aalto. Nyt siis tiedätte tämän.

Eilinen myrsky on tyyntynyt ja kirpeä syysaurinko yhdistää värikkäät talot, puut, maahan lentäneet lehdet, virtaavan joen ja kirkkaan sinisen taivaan yhdeksi värikollaasiksi. Aliina asuu keltaisen talon B-rapussa, kuudennessa kerroksessa. Jaakko soittaa ovikelloa. Askeleet kuuluvat ja oven avaa nuori tyttö. Hänellä on tummat silmälasit, ruskeat saparot, musta t-paita ja kuluneet, siniset farkut. 

- Hei Aliina, oothan Aliina? Jaakko tervehtii. – Kerttu varmaankin ilimotti sulle, että tultais juttelemmaan sun kansa siitä varkauesta. Mää oon Jaakko Tikkula, toripolliisi ja täsä on Sälli Luiseva, öö… 

- Salapolliisi Shärlokki Luiseva, Sälli jatkaa nopeasti. – Sälli vaan. 

- Hei Jaakko ja Sälli, Aliina vastaa reippaasti. – Juu, tervetulua peremmälle. Anteeksi, täälon aika sotkusta. 

He astuvat sisälle pieneen eteiseen, josta he siirtyvät suoraan olohuoneeseen. Isot ikkunat antavat valoa ja pieni huoneisto tuntuu isommalta kuin se onkaan. Ikkunoista avautuu näkymä joesta pystysuorana purskuvien suihkulähteiden ja joessa rentona lepäävien pikkusaarten yli keskustaan. Olohuoneen oikealla puolella on keittiöalkovi ja vasemmalla nähtävästi makuualkovi salmiakkiruutuisen verhon takana. Huoneen keskellä on erikoisen näköinen puinen pöytä, jonka etureunassa on kaareva syvennyskolo, kolon keskellä pöytään kiinnitetty metallituki ja pöydän alapinnassa roikkuva nahkainen suojus. Se on kultasepän pöytä. Pöydän alla lattialla on suojana pyöreä muovinen matto ja pöydän päällä paljon erilaisia työkaluja, viiloja, sahoja, vasaroita, teriä, pihtejä, kyniä, luuppeja, harppeja ja vaikka mitä omituisen näköisiä laitteita sekä materiaalirasioita. 

- Aa, mahtava pöytä. Tämä siis toimii sun työpajana myös, Sälli ihailee teon alla olevaa sormusaihiota. – Määki oon joskus jottain teheny käsillä, mutten nuin hienoa. 

- Joo, kotiverstas, ei mulla oo varraa oikiaan verstaaseen, Aliina selittää. – Pelekät materiaalikki maksaa älyttömästi. Toivottavasti joskus. Ohan tämä vähä epäkäytännöllistä, ku pittää varua, ettei kullanmurusia karkaa ruokaan ja ettei ruuanmurusia lennä taas kullan sekkaan sulatusmuotteihin. 

- Eikös sitä kultaa käytetä joissaki ruokaresepteisäki, kakkuisa tai jossain, Jaakko mutisee.

Sitten hän selvittää ääntään viralliseen kuulusteluun. 

- Niin, siis, sulta varastettiin kaks sormusta. 

- Juu, näin kai siinä sitten kävi. Tuskinpa niitä koskaan löyetään, tai ainakaan ne ekat polliisit ei olleet kovin luottavaisia sen suhteen. Kerttu lupasi kyllä mulle ne korvata. 

Sällin on pakko aloittaa jälleen lausunta: 

- ”Yksi sormus löytää heidät, se yksi heitä hallitsee…” 

- ”Se yksi heidät yöhön syöksee ja pimeyteen kahlitsee”, Aliina jatkaa kohtalokkaalla äänellä. – Jee, sääki ossaat Sormusten herrasi ulukua. 

- ”Maassa Mordorin, joka varjojen saartama on”, molemmat jatkavat siteerauksen loppuun. 

Jaakko tuijottaa noita sormusten ystäviä hölmistyneenä. Kultasepän pöydän takana on pieni ruokapöytä ja kaksi nojatuolia. Aliina pyytää heitä istuutumaan, asettaa mehukannun, keksilautasen ja lasit pöydälle ja istahtaa itse satulatuolityöjakkaralleen. Jaakko ja Sälli ottavat mehua ja keksiä. 

- Kiitos. Tiesikkö nää, että se vitriinin lukko toimi äänellä? Jaakko kysyy saatuaan keksin nielaistua. 

- Täh, en tienny. Mulla oli kyllä vaan ihan tavallinen avvain siihen. Miksi, mikä se semmonen äänilukko ees on? 

- Niin, sitähän meki kaikki ihimeteltiin, Sälli jatkaa huomattuaan Jaakon hörppäävän juuri mehua. – Kerttu sen huomasi, ja ymmärsi heti, mistä on kyse. 

- No, mistä? Aliina kysyy kiinnostuneena. 

- Varas halusi avata sen lukon isolla pammauksella, Ja ikkunan särkemisestä tuli riittävän iso pammaus. 

Jaakko katsoo hämmästyneenä Sälliin ja pohtii mielessään: – No niinpä tietysti, niihän siinä kävi ja sitte vitriini avvautu riittävän nopiasti ennen ku polliisi ehti paikalle. Mutta miten Sälli tuon hoksas? Ei kai sillä oo jottain sisäpiiritietoa? No, ooppas Jaakko nyt vaiti, ei nyt Sällillä sentään semmosta. 

- Se ikkuna siis pamahti säpäleiksi ja paineaalto hyökkäs joka paikkaan ja sekotti koko kaupan hujan hajan, Sälli jatkaa selostustaan. – Näin!

Sälli levittää käsivartensa nopeasti sivuille. Samalla hänen kädessään oleva puoliksi syöty keksi lipeää hänen otteestaan, lentää kaaressa Jaakon ja Aliinan välistä suoraan kohti kultasepänpöytää ja totta kai tömähtää suoraan rasiaan, johon Aliina on kerännyt tarkasti talteen kaikki lattialle ja nahkasuojukselle pudonneet kultahippuset. Nyt koko rasia pompahtaa pöydän reunan yli ja kultahiukkaset lentelevät keksinmurusten kanssa iloisesti ympäri lattiaa. 

- Ääääh, kylä mää oon pölijä, Sälli huudahtaa ja ryntää hakemaan nurkassa nököttävää akkuimuria ja on jo alkamassa imuroimaan kullanarvoisia hippuja koneen syövereihin. 

- Eeeii, Aliina ryntää perään ja pysäyttää Sällin viime tipassa.

Tästä tulikin mieleeni eräs kerta, kun olin itse aloittamassa imuroimisen, mutta intouduin sitten miettimään itse imuroinnin syvintä olemusta. Kerronpa sen pohdinnan tässä välissä, kun Aliina kerää pienellä harjalla ja kihvelillä varovaisesti kultaa takaisin rasiaan. Näin se meni.

Otin imurin kaapista. Enhän ottanut, koska minun imurini ei ollut kaapissa. Minulla imuri seisoo aina näkyvissä omassa nurkassaan, kuin odottaen, että joku innokas voi ottaa sen helposti käyttöönsä ja sipaista paikat puhtaaksi. Pahoittelen, imuriseni, mutta se on toiveajattelua. Näkösältä ottaminen ei ole yhtään sen helpompaa kuin piilostakaan ottaminen. Oikeastaan sen toivominenkin on sinulta häpeällistä, koska aiheutat tavalliselle ihmiselle omantunnon pistoksia muistuttamalla kaikista tekemättömistä töistä. Onneksi seisotkin jo nurkassa häpeämässä.

Otin imurin nurkasta. Enhän ottanut, koska tajusin, että suunnitelma puuttui. Suunniteltu työhän on jo puoliksi tehty, kuten sanotaan. Suunnitellaan siis: ensin kerään kaikki pienet esineet lattialta, kuten legopalikat, kuminauhat, kolikot, sukat, vaatteet, kengät, nenäliinat ja pehmolelut. Mistä näitä legoja ja pehmoleluja tulee? Lapsikin on muuttanut omilleen jo aikapäiviä sitten! Jossain on se mysteerihenkilö, joka ripottelee tavaroita ympäriinsä. Jatkan valmistelevia töitä sulkemalla ilmalämpöpumpun ja avaamalla sen etusuojan. Seuraavaksi vedän imurin koko johdon ulos, irrotan imurin tasoharjaosan, etsin hyllystä pikkuharjan, jolla tulen käymään läpi ilmalämpöpumpun ritilät sekä sohvan ja nojatuolien sisukset.

Sitten voisin aloittaa itse imuroimisen. Enpä voisikaan, koska töpseli pitää vielä yhdistää pistorasiaan. Ei itsestään selvyyksiäkään saa unohtaa suunnitelmasta. No niin, imurin letku kiertää ergonomisesti selkäni takaa siten, että vasemmalla kädellä pidän letkusta kiinni ja oikealla putken yläpäästä. Ja tietenkin kävelen eri paikkoihin, liikutan jalkojani, käsiäni ja päätäni. Koska itsestään selvyyksiä ei saanut unohtaa. Ai niin, ja hengitän ja hikoilen. Kyllä tämä suunnitteleminen on raskasta. Seuraavaksi voisin jatkaa lattioiden imuroimisella. Enhän voinut, koska ensin pitää vaihtaa pikkuharja normaaliin tasoharjaan kliksauttamalla. Olisikohan suunnitelma nyt valmis? Sovitaan näin.

Aloitin lopultakin todellisen imuroinnin olohuoneen etäisimmästä nurkasta. Kovilla lattioilla harjan pehmeät osat säädetään ulos, mattoja imuroidessa ne säädetään sisemmäksi. Joskus joutuu avaamaan putken ilma-aukon, jottei matto liimautuisi kokonaan kiinni harjaan. Matot imuroidaan nukkien suuntaisesti pitäen jaloilla mattoa paikoillaan. Huomaatteko, aikamuotoni on vaivihkaa muuttunut passiiviksi. Vaikka aloitin varsinaisen tekemisen, irtaudun itse siitä, tekeminen tapahtuu ihan ilman minuakin. Ihanaa! Ei, vaan toiveajattelua taas.

Olisin voinut jatkaa imurointia keittiössä. Enhän olisi. Alkuvalmisteluihini ei yleensä kuulu tuolien nosto pöydälle, vaikka se olisikin järkevää. Eikä suunnitelmissani ollut muuttaa tätä huonoa suunnitelmaani. Joten yritin vain siirrellä ensimmäisiä tuoleja, potkia seuraavia tuoleja sivuun ja vimmalla työntää imurin putkella toisen puolen tuoleja kauemmas saadakseni takimmaisenkin nurkan imuroitua. Keittiön sekä eteisen lattiat ovat itseasiassa aika nautinnollisia imuroitavia; ruoan murusista ja kiven sirusista kuuluu rytmikäs rapina, kun ne sinkoutuvat putkien sisäpintoja pitkin imurin uumeniin.

Nyt olisin voinut lopettaa imuroinnin. Enhän voinut, koska käytävä ja vessa unohtuivat vielä, ja makuuhuonekin! Olivatko nämä huoneet lisääntyneet? Voisiko suunnitelmissa ottaa jo huomioon, mitä vahingossa unohdetaan? Totta kai, juuri suunnitelmissa pitääkin ottaa huomioon kaikki uhat, riskitekijät ja kompastuskivet. Imuriin voi konkreettisesti kompastua tai sen johto voi sotkeutua jalkalamppuun, joka kaatuessaan sinkoaa kipinän verhoon, joka syttyy tuleen ja silloin imurointi on valitettavasti keskeytettävä. Näin ei tietenkään toivota tapahtuvan.

Nyt voisin lopettaa kertomisen imuroinnista. Enhän voi, koska suunnitelmasta puuttuu imuroinnin lopettaminen, joka siihen ehdottomasti kuuluu. Imurointia ei koskaan lopeteta noin vain. Paitsi, jos verhot syttyvät tuleen. Ensin pitää imuroida harjaosat puhtaaksi. Sitten irrotetaan töpseli, imaistaan johto sisään, kiinnitetään letku ja putki sivuun sekä asetetaan koko komeus omalle paikalleen, nurkkaan, odottamaan seuraavaa iloista tapaamista. Ja lopuksi voidaan katsoa ympärille ja huomata, että imurointi oli oikeastaan aika puhdistava kokemus. Mutta hiki siinä tuli, jo suunnitellessa.

No, tämä nyt oli vain tällainen välikertomus, pahoittelen. Mutta onneksi Aliina on saanut hommansa valmiiksi ja asettaa kultarasian nyt varmempaan paikkaa pöydän laatikkoon. Sälli istuu nolona tuolillaan kätevä akkuimuri kädessään. 

- Anteeksi tuhannesti, Aliina, Sälli pyytelee anteeksi.    – Se oli joku outo refleksi. 

- Ei hättää, Sälli, Aliina rauhoittelee.

Hän ottaa imurin Sälliltä ja asettaa sen paikoilleen nurkkaan odottamaan seuraavaa iloista tapaamista. Siis laittaa imurin nurkkaan, ei Sälliä. Vaikka ehkä aihetta olisi. 

- Sattuuhan näitä, ja ku tämä on just niin ahas paikka, niin tämmöisiä onnettomuuksia mulla sattuu itelläki joskus. Mulla ois pitänyt laittaa tuo rasia laatikkoon jo aikasemmin. Kyllä se verstas olis kiva joskus saaha.

Jaakko kumartuu ottamaan pienen keksinmurun Sällin tuolin alta. 

- Tämä taitaa olla nyt semmonen kultareseptin mukkaan valamistettu keksi, hän sanoo ja ojentaa murun Aliinalle, joka noukkii pienillä pihdeillä keksin pinnalle tarttuneen kultahiukkasen talteen.

Samalla Jaakon taskusta putosi lattialle kultainen käyntikortti. Aliina nostaa sen hämmentyneenä. 

- Miksi sulla on Eerikin käyntikortti? Tiesittekö, että tämä on aitua lehtikultaa? Mää kultasin tämän sille. 

- Oho! Oliko niitä kortteja vaan yksi? Ite se tämän mulle anto. 

- Ei, on niitä jonkin verran sentään, ei oo ihan ainua kappale. Mutta aika arvokas kuitenki.

Sälli muistaa yhtäkkiä alkuperäisen epäilyksensä Eerikkiä kohtaa. Hän nousee ja kysyy: 

- Anteeksi, voinko käyvä vessasa? 

- Juu, tottakai. Se on tuon oikian oven takana, Aliina osoittaa eteiseen.

Sälli menee vessaan. Ei hän varsinaisesti vessaa tarvitse, mutta tämä kultashow ja Eerikin käyntikortti synnyttää Sällissä ajatuksen. Pitää etsiä johtolankoja, joko epäilyttäviä tai sitten vapauttavia. Hän avaa vesihanan ja alkaa tutkia pientä vessatilaa. Pöntön vieressä on pesukone, seinällä vedettävä kuivausteline, lavuaarin yllä peilikaappi. Sälli avaa sen. Purkkeja, tuubeja, pulloja. Alimmalla hyllyllä on kaksi kuppia, joissa on molemmissa hammasharjat. Toinen harja herättää Sällin mielenkiinnon. Se on kullanvärinen, ja jostain syystä sen varressa lukee teksti: ”ISÄÄ! PESE PÄÄSI!” 

- Sehä on palindromi. Taidehammasharja? Sen täytyy olla Eerikin. Onko Aliina se Eerikin salanen tyttöystävä?

JATKUU JÄLLEEN TUONNEMPANA...

Luiseva Sälli kultaa ja kunniaa etsimäsä - 5. luku - Etsivätoimistosta Egyptiin

5. luku - Etsivätoimistosta Egyptiin

Sälli löhöilee sohvalla tuijottaen kattoa ja kuuntelee rauhoittavaa ääntä. Salli istuu nojatuolissa yrittäen kutoa. Toisiinsa kilisevät puikot tahtovat välillä pudota hänen luisesta otteestaan, mutta hän ei anna periksi ja syvän vihreää sukanvartta on syntynyt jo kymmenisen senttiä.

Heidän ensitapaamisestaan on kulunut muutama päivä ja Salli on kotiutunut aika hyvin uuteen olomuotoonsa. Mutta ulos hän ei ole vielä uskaltautunut, ei ulkona raivoavan myrskypuhurin takia, vaan uuden ja tuntemattoman maailman vuoksi. He ovat viettäneet aikaa Sällin rauhallisessa olohuoneessa. Sälli on toki käynyt asioilla kaupungilla ja edellisenä päivänähän sattui se ikävä varkaus hänen ystävänsä, Kertun käsityömyymälässä. Tänä aamuna Sälli kävi palauttamassa pöllimänsä, tarkoitan käteen unohtuneen sanomalehden torikahvilaan. Mitään uutta ei ole kuulunut rikoksesta. Sälli ja Salli ovat jutelleet paljon sekä tuosta tapauksesta, että kaikesta mahdollisesta, no, lähinnä Sälli on kertonut elämästään. Salli ei valitettavasti voi kertoa omastaan, koska hän ei muista mitään tapahtumia. Sälli on lohduttanut, että kyllä sitä ehtii tapahtumaan jatkossa. 

- Oonko mää kertonu, että mulla oli kerran pieni etsivätoimisto? Sälli kysyy yhtäkkiä. 

- Oho, et oo semmosta tainnu kertua, Kerroit siitä Egyptin matkasta, johon tuli eri maitten evustajia, joku konferenssi, mutta se jäi sulla kesken... 

- Nii, ku Kekkonen mut kuttu sinne, Sälli intoutuu. – Juu, se oli kyllä hyvä reissu. Mutta nyt tuli mieleen, ku tämä Kertun kaupan varkaushomma on selevittämättä. Että vieläköhän sitä ossais olla salapolliisi? 

- No, mimmosia juttuja sulla oli? Salli kiinnostuu ja keskeyttää kutomisensa. 

- Yks oli aika jännä, Sälli valikoi mielessään sopivaa tapausta. – Mää oon jottain kirjotellu muistiinki. Jaksakko kuunnella? 

- Tottakai.

Sälli nousee sohvalla istumaan, kaivaa sivupöydän laatikosta mustan vihkosen. 

    - Ota mukava asento, nii lujen sen ku oikian salapolliisitarinan. Nyt alotan.

 ”Oli tavallinen syksyinen iltapäivä. Olin työskennellyt kuusi tuntia toimistossani. Työt alkoivat kasaantua ympärilleni, mutta siltikään en ollut saanut mitään aikaiseksi. Mitään uutta mielenkiintoista juttua ei ollut ilmaantunut pitkään aikaan. Pitäisi ehkä mainostaakin joskus. Nettisivuillani oli vain pieni ilmoitus, jossa tarjotaan apua kaiken ikäisille. Tarvitsin happea. Olin juuri ottanut kupillisen kahvia, kun yhtäkkiä puhelin soi. 

- Luisevan etsivätoimistosa, Shärlokki puhelimesa. 

- Halloo, halloo. Onko sielä joku, joka ossaa auttaa? 

- Rauhotutaanpa ensin. Miten voin auttaa? 

- Mummo on hukasa. 

- Tuun heti.

Matkasin kiireesti läpi kaupungin sovittuun tapaamispaikkaan, Balettikoululle. Minulle soittaneen nuoren tytön äänestä tunnistin syvän huolen ja hetkeäkään ei ollut hukattavaksi. Saattaa olla, että ajoin joitakin kurveja suoriksi säästääkseni aikaa, mutta olihan kyseessä hätätapaus. Saavuin vanhan arvokkaan rakennuksen luo. Ulko-ovella seisoi pieni tyttö hätääntyneen näköisenä. Arvasin, että tässä oli asiakkaani. 

- Hei, ookko nää se etsivä? 

- Kyllä. Kerro kaikki. 

- Tulin balettitunnille mummon kanssa, kuten tavallisestikki. Näin me tehhään kolome kertaa viikosa. Ylleensä mää harijottelen balettia ryhymän kansa ja mummo istuu katsomosa tiiviisti koko tunnin ajan ja sitten me käyvään syömäsä ja sitten se vie mut kottiin. Tällä kertaa sitä ei kuitenkaan näkyny tunnin jäläkeen missään. 

- Huomasikko nää mummoa tunnin aikana? Näkikö kukkaan mummon poistuvan? 

- En ehtiny näkemään, ku meillä oli niin rankat harjotukset jouluesitystä varten. Eikä kukkaan muukaan ollu huomannu mittään erityistä. Mummo ei oo ikinä lähteny mihinkään kertomatta mulle. Sille on tapahtunu jottain…

Tytön silmäkulmasta vierähti kyynel. En voi sille mitään, mutta en voi kestää naisen kyyneleitä. Tarjosin hänelle nenäliinan, jonka kulmaan oli kirjailtu SL, nimikirjaimeni. Olin saanut sen lahjaksi eräältä vanhalta ystävältäni. Yritin rauhoitella tyttöä. 

- Kyllä me löyetään sun mummo, elä pelekää. Selevitän asian. Näytä mulle, misä mummos istu.

Menimme katsomoon. Tutkin alueen, jossa mummo oli istunut. Mitään epäilyttävää ei näkynyt. Sitten näin muutaman rivin päässä lattialla jotain keltaista. Se oli hattu, keltainen lierihattu. 

- Tunnistakko tätä? 

- Se on mummoni!

En uskaltanut nauraa näin vakavassa tilanteessa dialogin koomiselle puolelle; olimme löytäneet mummon! Keis klousd. Eikun, leikki sikseen, olimme löytäneet siis mummon hatun. Tutkin hattua tarkemmin. Sen sisällä oli kolme pientä siementä. Selasin mielessäni läpi kasvioppia. 

- Tämä kasvi on nimeltään Julianium Feminaris. Sannooko se sulle mittään? 

- Mun sisaren nimi on Julia. 

- Ahaa, mummos jätti nämä viestiksi sulle. Meijän pittää vain selevittää, mitä se halus sanua. Ookko nää soittanu sisarelles? 

- Mää soitan heti.

Puhelin hälytti, mutta kukaan ei vastannut. Pahalta vaikutti, että tytön sisarkin oli kateissa. 

- Sattuisko sulla olemaan kuvvaa mummosta ja sisarestas?

Tyttö kaivoi laukustaan kaksi kuvaa. 

- Sattuu. Meijän mökiltä viime kesältä. Mummo oli just tännään teettänyt nämä ja anto ne mulle ennen tanssituntia.

Mielenkiintoista. Miksi juuri tänään? Oliko näissä kuvissa jotain johtolankaa? Mummo. Sisar. Kaivo. Vettä. Ämpäreitä. Kuusia. Koivu. Mökki. Savupiippu. En saanut vielä langanpäästä kiinni. Mietin siemeniä. 

- Kasvin ylleisempi nimi on Neidonheinä. Kertooko se sulle mittään uutta? 

- Mummon urheiluseura on nimeltään Heiluvat Ikäneidot. Viittaisko se siihen? 

- Hieno huomio. Lähetään sinne.

Alkoi sataa. Onneksi minulla oli sateenvarjoni. Kävelimme muutaman korttelin mummon urheiluseuran talolle, jonka vieressä oli pieni urheilukenttä. Avasin kentälle johtavan portin. Juuri, kun pääsimme sisälle, joku kiskaisi minua takin liepeestä. Käännyin ja tunnistin kiskaisijan asiakkaani sisareksi, Juliaksi. Hän veti meitä molempia kaikin voimin kentän reunalle ja huusi: 

- Varokaa! Kattokaa ylös!

Katsoin sateenvarjoni alta ja ällistyin. Taivas oli täynnä kumisaappaita. Julia oli viime tipassa vetänyt meidät turvaan. 

- Mitä ihimettä? 

- Se on mummo!

Kumisaappaat jaloissaan taivaalta leijaili monen monta mummoa hameen helmat lepattaen ja alushousut vipattaen. Mummot mätkähtelivät kentälle yksi toisensa perään.

Kun reitti oli selvä ja taivaalta ei enää satanut mummoja, tyttö ja hänen sisarensa juoksivat mummonsa luokse. Seurasin heitä. 

- Mummo, mummo, ookko nää kunnosa? 

- Totta kai mää oon kunnosa. Olipa mahtava hyppy! 

- Miksi nää et kertonu, että sulla oli tännään laskuvarijohyppyesitys? 

- Täähän on extreme-laji, niin halusin, että sullakin on vähän jännitystä. Ja hyvinhä osasitte etsivä Luisevan kanssa tulukita vihijeitä ja saapua paikalle. Ja Julia osas myös. Hän sai omanlaisensa johtolangat. Oon niin ylypiä teistä molemmista, kaikista, sinustaki etsivä Shärlokki.

Punastuin tyytyväisyydestä. Onneksi juttu selvisi näin hienosti ja asiakkaani oli myös tyytyväinen.

Viikon päästä sain toimistooni tytöltä kirjeen, jossa oli kiitoskortti ja valokuva. Kuvassa tyttö istui pihakeinussa ja yritti tavoittaa oksasta roikkuvaa omenaa. Yhtä asiaa jäin vain ihmettelemään; miten tyttö osasi minulle soittaa. Se selvisi minulle vasta myöhemmin eräässä Heiluvien Ikäneitojen puunkaatotapahtumassa; mummo oli löytänyt minut nettimainoksestani ja laittanut numeroni tytön kännykkään ”Auttavan hätänumeron” kohdalle. Kyllä mummot osaavat kaiken.

Thö End”

Sälli lopettaa tarinansa ja puikko putoaa Sallin kädestä. Hän on kuunnellut hiljaa koko ajan kutoen. Sukassa on jo keltapunainen pystyraitarivistö valmiina. 

- Oi, olipa jännittävä juttu ja mahtava loppuratkaisu. Ihanaa, ku mummo löyty, Salli pohtii tarinan aikaansaamia ajatuksiaan. – Olit niin taitavasti tuon pikkutytön turvana ja mistä nää keksit ratkasta ne vihijeet niin nopiasti? 

- No, olihan se mummo aika hyvin ne piilottanu, Sälli punastuu tyytyväisyydestä. – Mutta se luotti mun ammattitaitoon. 

- Shärlokki, tosi hyvä nimi, hih. Mikset sitte jatkanu niitä hommia? Tottakai ossaisit ratkasta tämän sormusjutunkin. Musta tuntuu, että mää tunnen jo kaikki sun kaverit, ku oot niistä niin palijo kertonu. Jaakkokin on aika vekkuli, ku sille päälle sattuu. Mutta mää en kyllä usko, että se on se Kerttu, niinku vähän eppäilit eilen, ku tulit sieltä kaupalta.

Sälli vakavoituu ja sanoo: 

- Sitä määkin toivon. En oikein muista, miksi mää lopetin sen etsivätyön. Kai siinä tuli kaikenlaista muuta ja se sitte vaan jäi. Eihän siitä hirviästi leipää saanu, tai ainakaan voita päälle. 

- Mutta ethän nää varsinaisesti tarvikkaan, Salli hymyilee ja jatkaa kutomistaan. – Mutta miten se meni se konferenssijuttu? 

- Aa, se, Sälli ryhdistäytyy. – Voinhan mää senki ny lukia. Jaksakko vieläki kuunnella? 

- Juu. 

Sälli plärää vihkoaan ja jatkaa taas tarinointiaan.

”Muuan vuosi sitten Kekkonen, siis edesmennyt jo silloin, kutsui minut, Luisevan Sällin, avustajakseen Egyptiin, Kheopsin pyramideilla pidettävään konferenssiin. Urkki oli jostain urkkin… kuullut, että olin tämän meidän omituisen PPPM-yhdistyksen edustaja, ja että osasin keskustella sujuvasti arabian englanniksi, tänkjuu verimazh. Tapahtuman isäntänä oli itseoikeutetusti faarao Khufu, joka oli tämän mahtipontisen konferenssipaikan rakennuttanutkin, siis ennen kuolemaansa. Kutsuttuina vieraslistalla oli erittäin tärkeitä herroja, Päättömästä miehestä Elvikseen ja Cantervillen kummituksesta Lepakkomieheen, ja naishaamuja myös tietysti, näin modernin tasa-arvon aikana. Suomestakin tuli mukaan Mustion linnan pitsimyssyinen harmaa rouva. Konferenssin tarkoituksena oli lisätä postmortemisti-henkilöstöryhmien globaalia yhteistyötä ja hioa heille rautaisen timanttinen missio. Homma sopi minulle siis kuin rikka silmään, olinhan sentään yhdistyksen postinhoitaja, nykyisin sähköpostinhoitaja, facebook-päivittäjä, viestintäbloggari, somevastaava sekä koiranäyttelytuomari.

No, niin minä sitten lähdin junalla Oulusta sovittuna päivänä Helsinkiin ja tapasimme Kekkosen kanssa Hietaniemen hautausmaan nurkilla. Jatkoimme siitä matkaa kohti lentokenttää. Mutta lähellä Pasilaa hoksasin, että minähän en ollut käynyt vuosikausiin Linnanmäellä. Herranen aika; näin kauas kerrankin tulin ja en muka pääsisi Linnanmäelle. Ei käy! Ruinasin niin kauan, että Kekkonen lopulta suostui. Menimme huvipuistoon. Kävin Vuoristoradassa, Hurjakurussa, Salamassa, Linnunradassa sekä tietenkin pelaamassa sitä hevospeliä, jossa heitellään palloja ja voi voittaa pehmolelun. Voitin pehmolelun. Kekkonen kävi kummitusjunassa, minä en uskaltautunut sinne. Kävin vielä kerran vuoristoradassa sekä pyöräytin jättisuklaalevy-onnenpyörää, josta kukaan ei koskaan voita, paitsi Joku joskus. Mutta onneksi minä en voittanut. Aah, olin niin valmis lähtemään Egyptiin.

Lentokentällä check-in sujui ongelmitta automaatilla, vaikka melkein unohdinkin Kekkosen minulle hommaaman passini kahvilaan. Onneksi seuraavana pöytään istuutuva rouva tunnisti minut kuvasta ja ystävällisesti huusi minut takaisin. Ihmettelin vain hänelle, että miten ihmeessä niin huonosta ja kalpean valjusta kuvasta voi ketään tunnistaa. Rouva katsoi minua hieman pitkään.

Turvatarkastuksessakin meitä katsottiin pitkään, eikä kumpaakaan ensin päästetty läpi. Minulla piippasi tekolonkkanivel ja Kekkosella silmälasien ruuvit. Kekkonen kävi hurjana; ei hänen presidenttiaikoinaan tällaisiin turhuuksiin hukattu aikaa. Hyviä olivat olot ennen terrorismiuhkia, oli vain kylmän rehellistä tai rehellisen kylmää sotaa. Mutta hetken hipelöinnin, läpivalaisun ja rauhanneuvottelujen jälkeen saimme siirtyä tax-free alueelle.  

Emme tienneet, että pahin oli edessä. Jätin Kekkosen oikean portin luo ja menin ostamaan meille juomista. Laitoin kolikon automaattiin, mutta yhtäkkiä kone sekosi ja alkoi syytää pulloja toisensa perään. Nappasin niitä molemmilla käsillä ilmasta, keräsin syliini, ja lopulta tungin niitä kylkiluideni väliin ja joka mahdolliseen paikkaan. Onneksi pullot loppuivat. Hoipuin takaisin portin luokse vartalo täynnä vesipulloja.

Portti oli sillä välin avattu ja menimme Kekkosen kanssa jonoon. Päästyämme tiskin ääreen, lentoemo katsoi minua kauhuissaan ja huudahti: ”Ei koneeseen saa viedä nesteitä!” ”Mutta nämähän ovat avaamattomia ja tax-free-alueelta ostettuja.”, ihmettelin. ”Vartija!” lentoemo huusi. Vartijat ilmestyivät välittömästi paikalle ja veivät minut ja Kekkosen takahuoneeseen. Pitkien kuulustelujen jälkeen meidät vapautettiin, mutta ei päästetty kuitenkaan enää matkustamaan lentäen, vaan meidät passitettiin suoraan lentokentältä poistuvaan linja-autoon. 

- Mitäs me nyt tehhään? kysyin Kekkoselta. 

- Minähän en ole mikään eilisen teeren poika, etkä sinäkään, poikaseni, vastasi Kekkonen, – lähdetään Lahteen.

Ja mehän lähdimme. 

- Mitäs me nyt täälä Lahesa tehhään? kysyin taas Kekkoselta. 

- Minähän olen vanha urheilijanuorukainen, ja niin kai sinäkin, Kekkonen vinkkasi silmäänsä, – joten mennään mäkeen.

Ja mehän mentiin. 

- Mitäs me täälä mäjesä tehhään? kysyin jälleen. 

- No, hypätään tietysti! Kekkonen huusi ja hyppäsi.

Eihän siinä auttanut kuin hypätä perässä. Ja sellaiset hypyt me nykästiinkin, että Nykäsenkin maailman mestaruudet jäivät kauas taakse. Jos urheiluselostaja kuvaisi näitä hyppyjämme, hänen olisi pakko sanoa: ”Muuten hieno hyppy, mutta alastulo puuttui.”

Mutta eivät ne puuttuneet; laskeuduimme taitavasti telemarkilla alas pehmeälle, kuumalle Egyptin maan hiekalle. Tai siis Kekkonen laskeutui. Minä onnistuin törmäämään aavikon ainoaan puuhun ja katkaisin jalkani siinä hötäkässä. Mutta egyptiläiset lääkintämiehet kipsasivat jalkani todella nopeasti ja ammattitaitoisesti. Janohan tuollaisesta matkaamisesta tuli. Paha juttu, että siinä vauhdissa melkein kaikki vesipullot olivat irronneet sisuksistani, mutta onneksi tunsin vielä yhden painavan ristiselkääni ja saimme huuhdottua kurkkuun tarttuneet ötökät alas.  

Lähdimme virkistyneinä etsimään määränpäätämme, Kheopsin pyramidia ja Khufu-faaraota. Ja helppohan tuollainen kolmiopytinki oli nähdä keskellä hiekkaerämaata. On Oulussakin hieno kolmiotalo, muttei se ihan tuollainen ihme ole. Ja kuka kummassa jaksaa tuollaista taloa siivota? Rakennusta kohti oli jo lähestymässä astellen myös muitakin vierailijoita, tai raahustaen tai lennellen; oli kummitusta, zombieta, aavetta, humanoidia, haamua sekä monen monituista muutakin oliota, kuten minä kainalosauvojeni kanssa. 

Khufu itse oli juhla-asussaan, muumion kääreissään kättelemässä ja vastaanottamassa vieraita. Ihmettelin hetken tuota asua, kokovartalomaski ja kaikki, mutta päättelin, että taisi olla jokin kulkutauti päällä. Pääsimme pian juttelemaan hänen kanssaan muutaman sanan. Annoin hänelle tuliaislahjaksi pehmolelun ja yritin sitten toimia tulkkina hänen ja Kekkosen välillä. Kekkonen halusi tietää, miten Khufu välttyi museoiden tunkkaisiin kokoelmiin joutumiselta. Khufu kertoi, että kuolemansa jälkeen hänen oli onnistunut ujuttautua sarkofagistaan ja livahtaa pakoon ennen haudan lopullista sinetöimistä. Niinpä myöhemmät hautojen ryöstelijät olivatkin saaneet pitkän nenän, ha ha haa, kulta-aarteiden lisäksi tietysti. Mutta eivätpä saaneet siis hänen maallista majaansa kaiken maailman turistien töllisteltäväksi. ”Jes, jes, tät is veri nais”, sanoin kohteliaasti.

Sitten Khufu halusi tietää, millaisella strategialla Kekkonen johtaa nykyään Suomea? Hän oli yllättävän hyvin perillä nykyajan menosta ja meidänkin pienestä maankolkastamme. Käänsin kysymyksen Kekkoselle. Tämä myhäili ja sanoi: "Hyvä veli, emme pääse eteenpäin, jos emme lakkaa palvomasta menetettyjä tai kuolleita Jumalia "  "Aa, ai sii, ai sii, ymmärrän täydellisesti, veli hyvä", vastasi Khufu ja hymyili salaperäisesti.

Se oli suurenmoinen vierailu. Kiitos Urkki, kun sain osallistua tähän ikimuistoiseen tapahtumaan, vaikka hieman kommentoitkin kravattiani; minusta se sopi niin hyvin kainalosauvojeni sävyyn. Joka tapauksessa konferenssi onnistui täydellisesti, yhteistyöstrategioita kehiteltiin ja erilaisten seminaarien ja kokousten päätteeksi koko maailman postmortemistien vastaperustettujen henkilöstöjaostojen niin ylimmät kuin alimmatkin toimihenkilöt olivat yhtä mieltä ainakin yhdestä asiasta, missiosta: ”Elämä on täyttä vain, kun sen on kokenut kokonaan!”. Ja mehän olemme.”

Sälli päättää lukemisensa. Salli hihkuu innoissaan ja taputtaa käsiään yhteen. 

- Voinko määki liittyä tuohon yhistykseen? hän kysyy. – Kuulostaa mahtavalta toiminnalta. 

- No, sehän olis älyttömän hyvä homma, Sällikin yhtyy ajatukseen. – Näin me tehhäänki. Voin esitellä sut ens viikolla seuraavasa kokkouksesa. Kyllä meijänki yhistyksesä tarvitaan välillä uutta verta, tai siis luuta.

JATKUU AJALLAAN ENSI KERRALLA...

Luiseva Sälli kultaa ja kunniaa etsimäsä - 4. luku - Vaatekaapi ja iltapallaa

4. luku - Vaatekaapi ja iltapallaa

Sälli astelee yksin kotiin päin. On eräs asia, josta Sälli on vaiennut kokonaan. Ei siksi, että siinä olisi mitään pahaa, vaan koska se on niin uusi, hämmentävä asia ja siinä on paljon käsittelemistä ennen kuin siitä voi puhua, edes hyville ystäville. Lisäksi häntä sitoo eräs hänen antamansa lupaus.  

Mutta aloitetaan päivästä, jolloin Sälli palaa Italian reissultansa. Hän saapuu kotiinsa ilta kymmenen aikoihin ja menee suoraan makuuhuoneeseensa. Hän on niin väsynyt lennosta, ettei jaksa edes purkaa matkalaukkuaan. Hän ottaa vain hammasharjansa sieltä ja asettaa laukun vaatekaapin eteen. Sitten hän käy pesemässä hampaansa, pujottautuu peiton alle ja laskee päänsä tyynyyn. Silmiään hän ei voi pistää kiinni, paitsi mielessään ja näin hän tekee. 

Yhtäkkiä hän kuulee äänen, pienen kolahduksen.

- Laukku varmaan kaatu vaatekaappia päin, Sälli ajattelee.

Sitten kuuluu rapinaa. 

- Hiiri! Sälli huudahtaa ja ponkaisee pystyyn. 

- Täälä mää, kuuluu vieno ääni vaatekaapista. 

- Mitä? Sälli säikähtää kahta enemmän. – Puhuva hiiri? Täh? 

- Täälä minä, ääni yrittää sanoa vähän kovemmin.

Sälli kompuroi sängystään perimmäiseen pimeään nurkkaan. Yöpöydältä hän hapuilee kirjaa kättä pidemmäksi aseekseen. 

- Kuka minä sielä? Sälli kysyy ääni väristen. - Näytä ittesi! 

- Minä minä, ääni vastaa. - En saa ovia auki.

Kuuluu tuo sama kolahdusääni kuin aiemmin. Sälli kurkkaa kirjan takaa ja rohkaistuu. Hän hiipii kaapin eteen, siirtää matkalaukun oven edestä ja hypähtää takaisin nurkkaansa odottamaan.  

Ikkunan verhon raosta katulamppu valaisee hämärää huonetta ja Sälli näkee, kuinka ovi avautuu hitaasti, kuinka hento vaalea jalka ojentuu kohti lattiaa. Sälli pidättelee kirkaisua ja puristaa kirjaansa tiukemmin. Valkeat sormet ottavat oven reunasta kiinni. Sälli valmistautuu jo hyökkäämään pakoon, mutta kauhu lamauttaa hänet paikoilleen. Pian vaatekaapista on kömpinyt ulos luuranko, hieman pienempi kuin Sälli itse. Huoneessa seisoo nyt kaksi luurankoa, väristen ja toisiaan tuijottaen, molemmat yhtä ihmeissään ja peloissaan.

- Hei, vastakömpinyt luuranko sanoo varovaisesti. 

- Hei, Sälli vastaa. – Mikä, anteeksi, kuka nää oot? 

- Öö, en tiijä, en sitte yhtään tiijä, luurangon ääni särähtää.   – Enkä tiijä yhtään, misä oon, mistä tulin. Ehkä meenki takasi.

Pieni luuranko kääntyy jo kohti kaappia, mutta nyt Sälli alkaa saada kerättyä itseänsä kasaan hetkellisen henkisen romahduksen jälkeen. 

- Elä hättäänny, Sälli rauhoittelee. - Oota, sytytän valot.

Sälli napsauttaa yöpöydän valon päälle ja molemmat räpsyttelevät olemattomia silmäluomiaan lampun kirkkaudessa. Sitten he taas tuijottavat toisiaan, mutta pelko alkaa hellittää. 

- Sulla on kaunis keltanen rusettihuivi pääsä, Sälli sopertaa hämillään. 

- Kiitos. Tää taitaa kyllä olla sun, jos tuo kaappiki on sun. Kuka nää muuten oot? 

- Mää oon Sälli, Sälli vastaa. - Jos et nyt just satu muistamaan sun nimiä, voitaisko sanua sua Salliksi? 

- Salli, hmmm, luuranko pyörittelee nimeä suussaan ja katsoo Sälliä vähän hihittäen. - Sallin sen. Kyllä mää taijan olla Salli. 

- No, hyvä, se on sitte selevä juttu, Sälli iloitsee. – Ja oululainen taijat olla kansa. Tulit, mistä tulit, niin siinä nää Salli ny oot. Hauska tutustua. 

Näin tapahtui siis Sällin ja Sallin ensitapaaminen. Kenelläpä nyt ei olisi luurankoja kaapissaan, jopa luurangolla itselläänkin. Tilanne on kuitenkin sen verran erikoinen, että he päättävät siirtyä keittiöön juttelemaan. 

- Maistusko iltatee? Sälli kysyy. 

- Ku vaan muistas, että maistusko. Jos nääki otat, niin kaipa määki voin. 

- Hyvin se mennee, Sälli vakuuttaa.  - Ainaki leivän kansa.

Kohta Sälli on kattanut pöydän ja tarjoilee teet ja pienet iltaleivät heille. Salli maistaa teetä varovasti. 

- Ei valu, Salli ihmettelee ja haukkaa leipää. 

- Juu, ei. Mikä? Sälli kysyy. - Miksi valluis? 

- No, ku, musta tuntuu, että mää oon... vaan pelekkää luuta, Salli vastaa. - Ja pääkallosta valluis kaikki ulos. 

- Mitä? Luuta? Elä nyt höpöjä puhu! Näähän oot iha niinku määkin. 

- Nii juuri, ekkö nääkin ol... Salli aloittaa, mutta vaikenee nähdessään Sällin hämmästyneen ilmeen. 

- Määki, ole mitä? 

- Luuranko, Salli vastaa hiljaa.

Sälli ryntää pöydästä eteisen peilin eteen. Salli seuraa häntä ja pysähtyy huolestuneena tämän viereen. Sälli katsoo peilistä vuoroin itseään ja vuoroin Sallia. Hän tunnustelee luisilla käsillään luista päätään ja koputtaa sormellaan pääkalloaan. 

- Kyllä tämä aika kovalta vaikuttaa, Sälli toteaa. - Ehkä oot oikiasa, Salli. Ja nämä raijat, Sälli jatkaa ja osoittaa kylkiluitaan. - Eikö ne ookkaan Marimekkua? 

- Salli nyökyttelee, vaikkei ymmärrä vitsiä. 

- Vai että luuranko? Sälli selvittää itselleen. - Kaikki nämä vuodet? Se kyllä selittäis aika palijo. 

- Ehkä sulle, Salli sanoo vakavana. - Mutta on täsä palijon selittämätöntäkin. 

Yhtäkkiä Sälli kiepsahtaa ympäri, sieppaa Sallin tanssiotteeseensa ja heittää heidät hurjaan tanssiin, joka alkaa eteisestä, kiertää pari kertaa olohuoneen ympäri ja päättyy keittiöön. Mutta juuri keittiön ovella Sälli kompastuu kynnykseen ja he molemmat kaatuvat kolisten lattialle. Ja aika pahastikin, koska molempien jalat irtoavat. Sääri-, reisi- ja lonkkaluita sinkoaa eri suuntiin ilmassa ja kohta ne putoilevat kopsahdellen maassa makaavien Sällin ja Sallin ympärille. 

- Huppista, Sälli sanoo ja he molemmat räjähtävät hysteeriseen nauruun.

Kohta vähän rauhoituttuaan, etsittyään omat luunsa (sulle, mulle, sulle, mulle, isompi mulle, pienempi sulle) ja kasattuaan itsensä he istuutuvat hengästyneinä taas iltapalan ääreen. 

- Mitäs pienistä muotoseikoista, Sälli selittää innoissaan. - Kyllä mää iteasiasa sen jotenki tiesinki, mutta olin vaan unohtanu. Vaikka oon PPPM yhistyksen postinhoitaja, tai nykysin somevastaava. 

- Mikä se PPPM on? Salli kysyy. 

- Pohjois-Pohjanmaan Post Mortem ry, Sälli selittää. – Kuoleman jäläkeen eläjät. Nyyythän mää vasta tajusin, miksi mää oon sielä. Ja sielä pelekkä luuranko on ihan ok. Kelläpä nyt ei luurankoa olisi, paitsi, jos on täysi tossukka. Ja mehän ei olla. Tanssiaki osattiin oikialla kolinalla! 

- Juu, ja iliman tossukoita, Salli hihkaisee ilosta. - Huppista, kato, minkä löysin pöyvän alta. Sehän on mun jalakapöytä!

Salli esittelee jalkateräänsä ja asettaa sen paikoilleen ja jatkaa iltapalan syöntiä.

Tässä vaiheessa voisin hieman lysähdyttää tunnelmaa kertomalla, että edelleenkään kumpikaan heistä ei ihan täydellisesti ymmärrä, mitä he oikeasti ovat, miksi he ovat, milloin he ovat tänne tulleet. Tai siis Salli ilmestyi kaappiin Sällin reissun aikana. Mutta onko Sällikin siis tupsahtanut vain jonkun kaappiin? Onko se heidänlaistensa syntytapa? Olisi luullut, että tuollainen Post Mortem, kuoleman jälkeinen yhdistys olisi tutkinut asiaa enemmänkin, mutta yhdistykset nyt voivat olla mitä vain. Minäkään en siis ymmärrä enää mitään, mutta en anna sen häiritä itseäni, koskapa se ei heitäkään häiritse tämän enempää. Iltapala jatkuu. 

- Mutta mihi mää oikeen meen? Salli alkaa pohtia juotuaan teensä loppuun. - Ehän mää ny sun luo voi noin vaan jäähä. 

- Niin, no totta kai saat jäähä, kunnes tiijät, mitä haluat, Sälli vakuuttaa. - Mää voin nukkua vaikka olohuoneen sohovalla. 

- Ei missään nimesä, Jos totta puhutaan, niin oikiastaan iha mieluiten assuisin vielä hetken sun vaatekaapisa. Jos se siis sulle soppii. 

- Kyllähä se soppii. 

- Ja jos et vielä kertois kellekkään musta. On täsä aika palijo sulateltavaa. 

- Sepä oli raskas iltapala, Sälli naurahtaa. – Ok, luppaan olla hilijaa, kunnes annat luvan kertua.

Niin uudet ystävykset, jotka ovat oppineet pienen raapaisun verran tuntemaan toisiaan, mutta samalla vielä enemmän itseään, menevät nukkumaan yhdessä, toinen omaan vuoteeseensa, toinen turvalliseen kaappiinsa.

JATKUU SAMOIHIN AIKOIHIN TAAS...

Luiseva Sälli kultaa ja kunniaa etsimäsä - 3. luku - Eppäilysten risteilyjä

3. luku - Eppäilysten risteilyjä

Niinhän se on, että jos antaa ajatuksen juosta yhteen suuntaan, niin sitä on hirveän vaikeaa huutaa takaisin. Kun epäilyksen siemen putoaa hedelmälliseen maaperään, niin sen kitkeminen pois sieltä on melkein mahdoton tehtävä. Näin kävi Sällille, Jaakolle ja Kertullekin. Yhdessä he nyt istuvat ja ihmettelevät, että miksi ihmeessä se Eerik meni varastamaan ne kaksi sormusta ja näin vulgaarilla tavalla. Olisi luullut taitelijan keksivän jonkin erikoisemman tavan.

Mutta todellisuudessahan kukaan ei ole tästä tapahtumasta pystynyt todistamaan vielä mitään, ei sitten yhtään mitään. Jaakon pitäisi nyt ottaa poliisikonstaapelina ohjat käteen ja tutkia asiaa analyyttisen kriittisesti eikä antaa tunteen viedä. Olisiko Kerttu hieman sekoittanut konstaapelin mieltä, saanut miehen monessa liemessä keitetyt, kivenkovat aivonystyrät hieman pehmenemään, tiedä häntä? Kuunnellaanpa hetkinen tätä epäilyksen sorinaa: 

- Ei se mikkään äiti tainnu kotona ootella. 

- Ehkä oli tarvetta vihkisormukselle. 

- Ja sillähä oli painauma yhen sormen ympärillä, vaikkei muka koruja käytä. 

- En mää voi uskua, että Eerik vois tehä tämmöstä. Vai voisko? 

- No, kukapa ny ei koruja varastais. Siis, jos olis varas, tarkotan. 

- Tai oliko se mustarastas? Nehän vie kiiltäviä esineitä. Eiku se oliki harakka. 

- Eerikillähän oli kyllä vähä rahaongelmia tuosa joku aika sitte. Mutta kelläpä ei. 

- Niin, ja ei voinu mitenkään sitte palijastaa, että on uus tyttöystävä tai jottain, tosi outua. 

- Vai ei taulut myyneet, joo näyttikin vähä katteelliselta, ku tuli puhe korujen hinnoista. 

- Nyt lähetään hakkeen ne korut takasi siltä!

No niin, katkaistaanpa tämä porina nyt tähän. Ennen kuin toiminta menee ihan plörinäksi. Jaakko! Toimintaa! 

- Ei, eihän tämä ny vetele, Jaakko sanoo ottaen vihdoin ammatillisen otteen keskustelussa. – Nyt on etittävä tovisteita ja vasta sitte hutkittava. 

- Joo, totta turiset, Sälli myöntää. 

- Kyllähän polliisi on varmasti jo kaiken tutkinu tarkasti, mutta eihän vara venettä kaaja, Jaakko selventää, varsinkin itselleen.

Kaikki kolme alkavat syynätä paikkoja perusteellisesti, myymälää, vitriiniä, lattiaa, ulko-ovea, näyteikkunaa, kattoa, seiniä, kahvipöytää, takahuonetta, wc-tilaa… 

- Misä on tuon näyteikkunan tunnelmallisen valon nappula? Jaakko kysyy ja jatkaa kysymyksillä: - Onko se aina päällä? Oliko se päällä, ku tulit tänne? Painoikko nää nappulaa? 

- Nyt oot kattonu liikaa Palamuja, Kerttu vastaa. - Se on aina päällä, ja en siis painanu. Ne toimii nimittäin puheohojauksella, katos näin: "Tunnelmavalo pois", Kerttu lausuu selkeällä ja kuuluvalla äänellä. 

Näyteikkunan valot himmenevät ja sammuvat kokonaan. 

- Tunnelmavalo päälle, Kerttu sanoo ja valot syttyvät jälleen hitaasti.

Jaakko mutisee jotain vähän nolon näköisenä, muutama sana erottuu mutinasta: – Ihimevekottimia... nykyaika... kunnon nappula. 

- Haa, Sälli huudahtaa. – Kattokaa, täälä on selevä käjenjäläki! 

- Juu, se on Käjenjäläki-saippualautanen, Kerttu vastaa hymyillen.

Sälli mumisee jotain vähän nolon näköisenä, muutama sana erottuu muminasta: – Ihimetöitä... lautanen on lautanen...  vois olla vaikka jalanjäläki.

Pian alkaa tuntua siltä, että mitään varsinaisia johtolankoja ei vain löydy. Tai sitten poliisit ovat ne jo pistäneet pieneen pussiin ja vieneet mennessään. Tai hetkinen, voihan asiaa katsoa siltäkin kannalta, että johtolangattomuus onkin itsessään todiste. Kysytte tietysti älykkäinä lukijoina, että todiste mistä? No langattomuus on nykyajan trendi, kuten äsken nähtiin. Kaikessa on langattomasti toimivaa tekniikkaa, valoissa, kahvinkeittimissä, jääkaapeissa, koruissa, kelloissa, vaatteissa... Lista on loputon. Tämä viittaa siis todella modernin ajan toimintaan ja vain nykyaikainen varas osaisi toimia näin. Ehkäpä tämä halusi jopa syöttää ”johtolangan” tutkijoille. 

Nyt en kyllä itsekään osaa arvata, miten nykytekniikkaa voisi hyödyntää tällaisessa perinteisessä "ikkuna ulkoa rikki - oven lukko sisältä auki" - varkaudessa. Mutta ehkä Sälli, Jaakko ja Kerttu osaisivat, jos vain hoksaisivat ajatella tätä tutkintalinjaa? Pahoin kuitenkin pelkään, etteivät he tee niin.  

Paitsi jos… Nyt keksin. Te, arvon lukijamme, voisitte hieman auttaa. Soittakaa heti numeroon 09-8791 4473 ja kertokaa se heille. Jes, loistoidea, vaikka itse sanonkin. No niin.

Hieman odotusta. Ei kuulu mitään.

- Hei, anteeksi, voisitteko mitenkään soittaa? Jos vain viitsisitte? Kiitos.

Odotusta.

- Öö, onko siellä ketään?

Priing... priing...

- (No nyt, huh, kiitos.)

Kaupan lankapuhelin soi. Kerttu nostaa luuria vähän ihmetellen, että kuka siellä tähän aikaan illasta soittelee. 

- Kässärisä Kerttu puhelimesa. 

- … 

- Täh? Kuka puhhuu? Mitä te puhutte... 

- … 

- Mikä lukija? Mikä nappula? Onko tämä joku pila... Elekää nyt teki jaksako siitä nappulasta... 

- … 

- Jaa, johtolangaton... langaton tekniikk... modernia... varkaus. 

- … 

- Hetkinen, hetkinen, nyt ehkä pääsin kärryille. 

- … 

- Aivan. Kiitos. Välitän ajatuksenne. Kiitos. 

(Kiitos tuntematon lukija, kiitos minunkin puolestani, kyllä nykyaika on sentään nykyaikaa.)

 

Kerttu sulkee puhelimen ja katsoo Sälliin ja Jaakkoon, jotka odottavat ihmeissään. 

- Kuka se oli? 

- No, yks vaan… se on nyt sivuseikka, Kerttu väistää kysymyksen nopeasti. – Mutta sillä oli tietua meijän tilanteesta ja täsä on nyt mahollisesti sellanen juttu, että meillä on käsisä langaton varkaus, josa on käytetty etäohojausta tai jottain muuta modernia älyelektroniikkaa. 

- Voi, ei, Jaakko huokaa. – Mää oon niin perinteinen polliisi, etten älyä näistä hömpötyksistä mittään. Niinku näitte jo tuon valonki kansa. 

- Mutta Kerttu, säähä ymmärrät, Sälli vaikuttaa kiinnostuneelta. – Ekkö sää joskus käyny ihan semmosta kurssiaki? 

- On tässä monellaista joutunu vuosien varrella opettelemmaan, Kerttu myöntää. – Että pärijäis yrittäjänä yksinään. Ite mää tuon valonki kehitin, toki siis sähkäri sitte asensi lopullisesti. 

Hän alkaa kiertää vitriiniä ympäri. 

- Eli nyt etimmeki siis jottain ihan muuta kuin sormenjäläkiä ja tupakan tumppeja.

Hän tiirailee oven lukkoa ja saranoita eri suunnista ja painelee niitä eri kohdista. Kohta hän pysähtyy ja napsauttaa sormiaan ihan lukon vieressä. Mitään ei tapahdu. Hän napsauttaa hieman kovemmin. Ei tapahdu mitään. Lopulta hän läpsäyttää kämmenensä yhteen, niin että syntyy kunnolla voimakas pamaus, jota Sälli ja Jaakkokin säikähtävät. Ja nyt vitriinin ovi avautuu hiljaa. 

- Näin, Kerttu hihkaisee voitonriemuisena. – Ääniohojattu lukko! Mutta miten, millon se on siihen asennettu? Vaan mulla ja Aliinalla on ollu avvain tähän, ihan perinteinen. Eerik ei kyllä ois osannut vaihtaa tätä. 

- Entä oisko se Aliina osannu? Sälli kysyy. – Mutta sillähän oli se avvain, ei se ois tarvinnu tuommosta. 

- Niin, paitsi jos se halus just uskotella meille, että se ei tartte, Jaakko pyörittelee ajatuksiaan. – Se halus siirtää eppäilyksiä itteensä niin, että eppäilykset oliski liian ilimeisiä ja eppäilyttäviä, mutta sitte jollain epätoellisella tavalla ne ossuiskin maaliin, mutta sitte taas ei niin millään… 

- Elekää ny hulluja puhuko, Kerttu puuskahtaa, mutta hiljenee mietteliäänä. – Vai voisko se ollakki Aliina? 

Kerttu istahtaa pöydän ääreen häkeltyneenä ja jää tuijottamaan eteensä.

Yhtäkkiä Sällin mielessä itänyt kammottava ajatus puhkeaa kukkaan. Ajatus, jota hän ei voi ääneen sanoa. – Entä, entä jos se onki Kerttu, hän ajattelee. – Tuommosta tietotaitua ei oo kaikilla. Ja sillä oli paras tilasuus vaihtaa lukko. Mottiivista ei tietua, mutta… Epäilys iskee niin voimalla, että Sällikin lysähtää pöydän ääreen. 

Jaakko katsoo vuoron perään Sälliä ja Kerttua. 

- Istutaan sitte, hän miettii, istuutuu ja jatkaa mietintöään. – Tätä Kerttua pittää nyt auttaa kaikin keinoin. On aika mukava ihiminen, en oo ennen tavannukkaa, vaikka kauan ollaan toimittu näin lähekkäin. Hänen takia tämä tappaus pittää selevittää juurta jaksain. 

- Eiköhän lähetä nyt jo kottiin, taitaa tälle päivälle riittää, Jaakko sanoo toisille ja nousee pöydästä ähkäisten. – Mulla pittää vielä kirijottaa raporttia tästä tämän päiväsestä. Ehkä huomena kaikki jo seleviää. Ja Sälli, muista tuo sanomalehti, jonka nää varastit.

Kerttu katsoo hämmästyneenä Sälliä. 

- Se pittää pallauttaa kahavilaan, Sälli selittää häpeillen. – Mulla tuli se vahingosa mukkaan.

JATKUU HUOMENNA...