Luiseva Sälli kultaa ja kunniaa etsimäsä - 9. luku - Tynnyristä värjärin talloon

 9.  luku - Tynnyristä värjärin talloon

Onneksi epäilyt Sällin suuntaan hälvenivät niin nopeasti. Vai hälvenivätkö? Nyt on minun vuoroni tunnustaa, että on olemassa jotain tietoa Sällin historiasta, vaikka se onkin perin omituista ja selittämätöntä. Ei sitä kovin moni tiedä, vaikka tuo tieto löytyy Pohjois-Pohjanmaan museosta. Eikä Sälli itsekään muista niin vanhoja juttuja. Se liittyy Oulun suurpaloon vuonna 1822. Ja suurpaloon vuonna 1882. No, siis Oulussa on palanut usein, kymmeniä kertoja, tahattomasti tai tahallisesti, kuka tietää. Varsinkaan mahdollisista rakennusyhtiöiden aiheuttamista ”vahinkopaloista” ei voi tietää, mutta ei niistä nyt sen enempää.  

Kerrataanpa lyhyesti historiaa Wikipediasta. Eletään autonomian aikaa, Suomi on Venäjän suurruhtinaskunta. Vilkkaan satama- ja tervakaupunki Oulun asukkaita koetteli vuonna 1822 suuri onnettomuus, jossa suurin osa kaupungin tiheään rakennetuista puutaloista tuhoutui tulipalossa. Kuin ihmeen kaupalla ihmishenkiä menetettiin vain viisi. Palon syy ei koskaan selvinnyt, vaikkakin sen alkulähteeksi paikannettiin värjärimestari Ernst Papen verstas. Sieltä nähtiin tulevan savua öin ja päivin ja tiedettiin piippujen rakenteiden olevan jo vähän huonossa kunnossa.

Papea epäiltiin aluksi myös teon tahalliseksi sytyttäjäksi, koska tämä oli ollut lähdössä Ruotsiin vaimonsa luokse. Pape kuitenkin kiisti syytökset. Omaisuuttaan hän ei ollut koskaan vakuuttanutkaan Oulussa, joten lopulta syytteistä luovuttiin. Toinen tutkintalinja syntyi, kun eräs muhoslainen Matleena tunnusti papille kuolinvuoteellaan, että hän se sytytti Papen pihalla olleen halkopinon, josta palo lähti leviämään.

Tämän palon jälkeen Ehrenström ja Engel laativat Ouluun entistä laajemman ruutukaavan, jonka piti ehkäistä herkästi leviäviä tulipaloja. Seuraava suurpalo sattui kuitenkin jo vuonna 1882 ja 27 taloa tuhoutui. Tällöin palo lähti Kirkkokadun ja Pakkahuoneenkadun kulmassa sijainneen apteekin kellarista, jossa säilytettiin bensiiniä ja muita palonarkoja aineita.

Pohjois-Pohjanmaan museossa on esillä ”Oulun palo 1822” -maalaus, jonka tekijä on Jacob Wallin sekä ”Oulun palo 1882” -maalaus, jonka maalasi Herman Kesti. Palataan näihin myöhemmin.  

Mitenkö nämä tapahtumat liittyvät Sälliin? Toivoisin,   etteivät mitenkään, mutta pahoin pelkään, että oli hänellä osuutensa molempiin. Vuonna 1822 Sälli oli jo nykyisenlaisensa, luuranko siis. Hän työskenteli talviaikoina tynnyrintekijänä. Oulu oli vilkas satamakaupunki ja kaupankäynnin vapautuessa ulkomaille tarvittiin erilaisia säilytys- ja kuljetusastioita entistä enemmän. Puu toimi näissä tarkoituksissa paremmin kuin esimerkiksi savi tai lasi. Se oli kestävämpää ja helpommin käsiteltävää. Tynnyrin muoto oli toimiva, niitä pystyi siirtämään vierittämällä, pinoamaan päällekkäin ja joissain tapauksissa niitä käytettiin itse kuljetusvälineen pyörinä.

Sälli oli tuona talvena kehitellyt tervan kuljetukseen omanlaista tynnyrimalliaan, jossa olisi entistä ohuempi pohja. Näin tynnyri olisi kevyempi ja sen tilavuus entistä suurempi. Sen aikaiset viranomaiset, kruunaajat tarkastivat kaikki tynnyrimallit sekä myös merkitsivät polttomerkillä jokaisen hyväksytyn tynnyrin, jotta kallisarvoiset sisällöt saapuivat vastaanottajille ehjinä ja turmeltumattomina.

Sällin kehittämää mallia ei oltu vielä tarkastettu. Hän haluaa itse testata koekappaleita ensin. Mallin täytyy tervan säilyttämisen lisäksi kestää tervan painoa, päällekkäin kasaamista, kuljetusta, pyöritystä, iskuja, vettä ja täyttää monta muuta kriteeriä.

Tuona kohtalokkaana toukokuisena iltapäivänä ennen seuraavana yönä syttyvää suurpaloa, Sälli on saanut valmiiksi seitsemännen mallikappaleen, joka on hänen mielestään valmis lopulliseen koekäyttöön. Testin hän aikoo suorittaa heittämällä tynnyrin Merikoskeen, joka on kaupungin läpi virtaavan Oulujoen viimeinen koski ennen Perämerta. Antaa kosken kuohujen testata tynnyrin kestävyyttä. Siihen aikaan ei siis vielä ollut voimalaitoksia valjastamassa joen voimaa.

Sälli on saapunut sopivaan kohtaan kosken yläjuoksulle. Jäät ovat jo lähteneet, mutta veden jäisen hohkan tuntee vielä nahassaan, tai jos ei ole nahkaa niin luissaan rannalla seistessä. 

- Tästä mää laitan sen menemään, Sälli ajattelee ja on jo työntämässä tynnyriä veteen. 

- Mutta mihinkä se tarkalleen päätyy? Täsä tuulesa? Torille? Pikisaareen? Hietasaareen? Miten ihimeesä mää sen ikinä löyvän?

Sälli tuijottaa tyrskyävää kylmää koskea. 

- Ei auta, mun on pakko mennä mukkaan, hän päättää ja ahtautuu tynnyriin, sulkee kannen tiiviisti yläpuolellaan ja tönäisee itsensä ja tynnyrin liikkeelle.

Tynnyri pyörii rantatörmää alas ja molskahtaa veteen. Tynnyristä kumisee jatkuva selostus. 

- Eihän mulla koskaan päätä palele. Ja lissäähän tämä ainaki painuarvua tälle testile. Tilavuus testattu, hyvin mahtuu!

Ja siitä alkaa Sällin hullu koskenlasku. Tynnyri hyppii ja pomppii aalloilla, välillä ilmassa, välillä uppeluksissa pinnan alla. Alkuun Sälliä pyörryttää moinen pyöritys, ja vähän huolettaa myös mäntylautojen nitinä ja natina. Mutta kimpitekniikalla valmistetut laudat ja ympäri kiertävät kuusennärevanteet pitävät saumat tiukasti kiinni, mistään ei tihku vettä eikä pilkistä valoa. Tiiviys testattu. Vähitellen Sälli antautuu virran vietäväksi ja alkaa nauttia matkasta.

Hurja vauhti hidastuu suvantokohdissa helläksi keinunnaksi. Mutta vain vähäksi aikaa, kunnes uusi kurimus ottaa tynnyrin ja Sällin käsittelyynsä. Lopulta tynnyri saapuu viimeiseen, pahimpaan kivikkokohtaan, johon joki syöksyy koko voimallaan. Nyt testataan iskunkestävyys. Pam. Tynnyrin sivu osuu kiveen ja kyyryssä kyhjöttävä Sälli liimaantuu tynnyrin sisäpintaan, sitten tynnyri lennähtää toiseen suuntaan ja Sälli heilahtaa toiselle puolelle. Luiden kolina ei kuulu kosken pauhussa, mutta alkaa jo tuntua luiden ytimissä. Räiskis. Uusi osuma kiepsauttaa Sällin ylösalaisin. Römpsis. Mäntylaudat ottavat iskut vastaan joustaen, mutta kestäen sekä suojaten tynnyrin arvokasta sisältöä. Viimeinen vaimea kolahdus. Tynnyri on selvinnyt testistä.

Se ajautuu pehmeästi rantakaislikkoon. Sälli avaa varovasti kannen. Ryöpytys on irrottanut muutamia luita Sällistä, mutta se johtuu vain Sällin omintakeisesta rakenteesta, ei tynnyrin virheistä. Ja kuten tiedämme, Sälli on jo tuolloin oppinut kasaamaan itsensä kiperissäkin tilanteissa. Sen hän nyt tekee ja nousee pian ulos tynnyristä entistä ehompana. 

- Huh, olipaha lasku! Mutta selevittiin, minä ja mun tynnyri. Misä mää oikeen oon? Aa, värjäämön piipun savua, oon siis kaupungin puolela. Lyhy matka kottiin.

Kysytte jo varmaan, että mikä se Sällin osuus suurpaloon on? Kerron, kerron, vaikka itsekin hieman ihmettelen, mihin tämä johtaa. Selvinnee pikku hiljaa. 

Sälli lähtee astelemaan kohti kotiaan pyörittäen puunoksalla tynnyriä edellään. Hänen kotinsa sijaitsee tuolloin Kajaanintullissa, joka on lähinnä käsityöläisten asuttama kaupunginosa. Kapean hiekkaisen kadun varrella on tiheässä yksikerroksisia puutaloja. Korkea aita ja portti rajaavat taloille omat sisäpihat, joiden suojassa sijaitsee muita tarpeellisia talousrakennuksia, heinäsuojia, ulkohuusseja ja verstaitakin.

Erään talon portti on auki. Sisäpihalta kuuluu hiljainen nyyhkytys. Jo silloin kyyneleet vaikuttivat Sälliin. Hän pysäyttää tynnyrin aidan viereen ja kurkistaa portista. 

- No mutta Matleena, mikä sulla on hätänä?

Nyyhkytys katkeaa ja jakkaralla istuva nuori tyttö katsoo Sälliä suurilla silmillään. Hän on Matleena, värjäri Papen apulainen. 

- Oo... oon hukannu langat ja... ja mestari on hirmu vihane...

Matleena puhkeaa jälleen itkuun. Sälli näkee tyhjän korin Matleenan sylissä. 

- Miten ne hukku? Oliko niitä palijonki? 

- Ei ollut ku muutama vyyhti, mutta ne oli erikoisen hienoa laatua, aluna-viinikivi-esipuretettua vil.. villalankaa. Jätin ne tähän jakkaralle, kun kävin huusisa. Ja ku tulin takasin, nii kori oli maasa ja langat poisa! Ne oli menosa erikoisvärijäykseen. Niistä piti tulla tuliaislankoja Papen vaimolle Ruottiin. 

- Purettuja? Purtuja? Mitä? 

- Puretettuja, esikäsiteltyjä alunalla ja viinikivellä. Silleen väriaineet tarttuu ja pyssyy paremmin, Matleena selittää itkuisena. 

- Hyvin oot oppinu. 

- Oppipoika Onni on opettanu mua sallaa. Tännään sain luvan auttaa näijen värijäyksessä, ku Onni joutu menneen kottiisa. Ja näin sitte käv... 

- Oisko joku voinu varastaa ne langat tästä? 

Sälli juoksee kadulle ja kurkkii kumpaankin suuntaa. Ketään ei näy, vain yksi kissanhäntä vilahtaa pensaan suojaan. Sälli palaa pihalle. Värjäämörakennuksen edustalla porisee yksinäinen rautapata täynnä sinisiä kukkia, odottaen turhaan lankoja. 

- Mestari oli niin vihane, ku nuo kalliit idänsinililijan kukat mennee nyt iha hukkaan. Se lähti hakkeen, jos se ehtis vielä saaha keheräämön johtajalta uuet langat tähän hättään. 

- Johto. Lanka. Kissa.

Sälli juoksee uudestaan kadulle. 

- Kissi kissi kiss kis ksss! 

- Miu!

Pensaan alta työntyy pieni mustavalkea pää, jonka ympärille on kiertynyt, mitäpäs muuta kuin villalankaa. Sälli kumartuu nappaamaan kissanpennun syliinsä ja vetää lankaa pensaan alta. Matleena on seurannut perässä ja huudahtaa ilahtuneena. 

- Pikku! Nääkö se olit? Senki lankavaras. Miten nää oot sotkenu ittes tähän ilikiään lankaan?

Matleena ottaa kissan ja Sälli alkaa pyörittää lankaa pois kissan ympäriltä. Lanka johtaa pensaan alle ja kerä Sällin käsissä kasvaa. Mukaan tulee valitettavasti myös hiekkaa, lehtiä ja oksia. Kaksi kerää kerättyään Sälli palaa pihalle, missä Matleena leikkii Pikkun kanssa.

Yhtäkkiä portilta kuuluu kauhea röminä ja ärjyntä. 

- Mikä hemskatt...

Värjäri Pape on saapunut kotiin uusi lankakori kädessään, mutta kompastuu tynnyriin ja kaatuu rähmälleen sen päälle. Samalla langat lentävät korista kaaressa suoraan portaiden vieressä olevaan... laskisankoon, tottakai. Tynnyri ja ilmaa potkiva Pape jatkavat matkaa yhdessä hetken, kunnes törmäävät hölmistyneen Sällin jalkoihin. 

- Kuka pirskatti on jättäny tynnyrin keskelle tietä? Pape karjuu kömpiessään ylös Sällin edessä. 

- Anteeksi, mää se olin, Sälli vingahtaa vihasta vapisevalle miehelle. – Se... se on uusi malli ja unohtu tuoho... 

- Jaa, Sälli. No niinpä onki uusi malli. Kestävä on. Tarttenki lissää tynnyreitä huomiseen matkaan. Muutan Ruottiin rouvan luo. Mutta nämä pihteisen langat ei nyt kyllä ehi tällä menola. Ensin tuo turskatin flikka hukkaa... 

- Ei se Matleena ollu, vaan katti varast... 

- Mikä katti?

Sälli ojentaa kahta lankakerää ja osoittaa Matleenan taakse piiloutuvaa kissanpentua. 

- Jaa, tuo. 

- Ainakin nää langat on nyt hyvin purtu, eiku purettu, Sälli sanoo varovasti. 

- Puretettu, Matleena korjaa heti. 

- No, ne on nyt niin likasia, sammoin nuo uuvet, että koko yö mennee, Pape katsoo lankoja epätoivoisena. – Justko sen Onnin äitin nyt piti sairastua. Matleena, nää saat vahtia tulta ja pattaa. Mulla on aikanen lähtö. Sälli, saanko pittää tämän tynnyrin? Laittasin siihen värjätyt langat aamulla, ku ne on vielä liian märkiä. 

- Juu, ole hyvä Pape. Kruunaajan merkki vaan puuttuu, ku testasin tätä vasta. 

- Se on nyt hyväksytty, sano mun sanoneen. Kiitos ja hyvästi Sälli.

Yöllä kotonaan Sälli ei saa unta. Hän lähtee kävelylle. Papen verstaalta tulee savua. 

- Sielä se Matleena-rukka uurastaa.

Sälli huomaa kuun valossa langan pään pilkistävän pensaan alta. 

- Ahhaa, lankaa löytyy lissää.

Sälli saa kasaan kerällisen ja lähtee viemään sen Matleenalle. Portti on lukossa. Tietenkin, onhan yö. Koputus herättäisi Papen ja hänellä on se aikainen lähtö. Koputus ei tule kysymykseenkään. Sälli nousee kivelle, kiepsauttaa toisen jalkansa aidan yli ja hivuttautuu pikku hiljaa itsensä aidalle. Siinä hän keikkuu hetken, kunnes putoaa kolisten pihan puolelle. 

- Miu, maaauu! 

- Pikku hilijaa! Sälli kuiskaa niin lujaa kuin uskaltaa.

Lankakerä irtosi römäkässä Sällin kädestä ja pyörii nyt pihan poikki. Kissa säntää innoissaan sen perään. 

- Miu, ihana päivä ollut tänään, se ajattelee. – Kyllä takaa-ajo on parasta, mitä voi tietää. Jos ei laiskottelua lasketa. Ja nyt saan yölläkin yllättäen jatkaa metsästystä. Mukava setä toi lisää noita pyöriviä pitkiä juttuja. Katsokaa, tuonne tuokin vipeltää. Mutta et sinä pakoon pääse, kyllä minä sinut kiinni saan! Mau!

Se ryntää kerän perässä kohti padan ääressä nuokkuvaa Matleenaa ja hyökkää saaliin kimppuun. Matleena säikähtää jalkoihinsa iskevää, sähisevää kissanpentua, horjahtaa taakse päin ja kaataa koko halkopinon. Pahaksi onneksi halkoja lentää ympäriinsä, myöskin padan alla olevaan avoimeen tulipesään, joka on hiilloksella. Kuivat puut syttyvät silmänräpäyksessä ja tuli tarttuu kalikasta toiseen sytyttäen pian koko halkokasan roihuun. 

- Apua! Tuli on irti! Sälli huutaa.

Pian palaa myös lankakerä, joka johtaa tulen lankaa pitkin pihan poikki ja levittää mennessään kuivaan ruohikkoon kytevän kulovalkean.

Sälli nappaa kissanpennun kiinni, sulkee sen tuttuun tynnyriin, kaappaa tynnyrin kainaloonsa ja tarttuu Matleenan käteen toisella kädellään. Yhdessä he ryntäävät portille. Matleena avaa portin ja soittaa portin pielessä olevaa hälytyskelloa. Rikki paukahtelevista matalista ikkunoista he näkevät Papen heräävän talossaan ja syöksyvän ulos kohti sivuporttia. Sälli sulkee ison portin ja he lähtevät juoksemaan kohti rantaa.

Tähän hetkeen pysäytän ja tarkennan hiukan. ”Sälli sulkee portin.” Portissa on yksinkertainen lukkojärjestelmä, joka lukitsee portin, kun se suljetaan ja avaamiseen tarvitaan avain. Tämä on se Sällin pahin osuus paloon, ajatusvirhe. Hän ajattelee sulkemisen estävän tulen leviämistä. Mutta juuri tämän takia kohta hätään tuleva palokunta ei pääse portista sisään eikä siis ehdi ajoissa sammuttamaan paloa. Ja juuri tämän takia palo leviää nopeasti kuivassa, tuulisessa, tiheään rakennetussa puutalokaupungissa. Mutta saman virheen teki Papekin shokissa, sulki portin pakoon juostessaan, eikä jäänyt edes auttamaan palokuntaa, vaikka hänellä olisi ollut avain. Yhtä syyllinen, jos tässä syyllisyydestä voi puhua. Yhteinen vahinko.

Sälli ja Matleena jatkavat omaa juoksuaan monien muiden ihmisten ja eläinten tavoin. He kuulevat palokunnan hevosvankkureiden kellojen kilinän. He kuulevat kirkonkellojen soiton, joka päättyy kumeaan ääneen kellojen pudottua palavasta, sortuvasta tornista. Päästyään rantaan, he kääntyvät katsomaan kaupunkia. Se on ilmiliekeissä valaisten puoli taivasta ja ärjyvä tulimeri lähestyy heitä. Ihmiset huutavat kauhuissaan, juoksevat pakoon, pelastautuvat veneisiin, joita rannassa on. Sälli työntää Matleenan yhteen veneeseen ja palaa hakemaan kissan kuljetustynnyriä. Sillä välin vene onkin jo ehtinyt lähteä. Sälli avaa nopeasti tynnyrinsä kannen, ottaa pohjalta Pikkun syliinsä, vetää tynnyrin veteen ja hyppää sen kyytiin.

Venekunnat lipuvat navakassa tuulessa etäämmälle rannasta ja jäävät hiljaisina katsomaan pauhaavaa, palavaa kaupunkiaan. Sälli ajelehtii tynnyrissään kohti venettä, jossa Matleena istuu. Pian tynnyri keinuu aalloilla Matleenan vieressä ja Sälli ottaa häntä kädestä kiinni. 

- Järkyttävää, Matleena kuiskaa. 

- Järkytävää, Pikku miukaisee. 

- Järäkyttävvää.

JATKUU TOIVOTTAVASTI ...

Luiseva Sälli kultaa ja kunniaa etsimäsä - 8. luku - Sormillaki on asiaa

 8. luku - Sormillaki on asiaa

Joukkohypnoosi alkaa irrottaa otettaan ihmisjoukosta, joka alkaa hajaantua, ihan ilman kehotustakin. Jaakko kuulustelee paikalle kutsutun nuoremman konstaapelin kanssa muutamia henkilöitä ja ottaa yhteystietoja ylös. Videotykki löytyy aika helposti läheisen kioskin lipan alta, ja kun vaijeri kiinnityssysteemeineen on irrotettu ja kerätty pussiin, niin Jaakko lähettää konstaapelin viemään todistusaineistot asemalle tutkittavaksi. 

- Käväsenpäs nytten tarkistamasa Kertun tilanteen, hän sanoo ja suuntaa pyöränsä kohti Rotuaaria.

Tällä välin Sälli ja Aliina ovat rauhoittuneet puujalkavitsinaurukohtauksistaan. Nauraminen teki hyvää Aliinan sydänsuruille ja Sälli on kuunnellut lohduttavasti ja kannustavasti. Aliina päättää sanoa suorat sanat Eerikille. Salailu saa loppua. Sälli on samaa mieltä, vaikka tämän omassa mielessä kaihertaakin hänen oma salaisuutensa, Salli. No, mutta se on eri asia. 

Juuri, kun Sälli on lähdössä, hän muistaa kysyä. 

- Tunnistaisikko nää ne kaks varastettua sormusta? 

- Tottakai, toisesa oli pinnasa salamiakkiruutukuviota ja toisesa luikertelevvaa viivaa. Ne oli unniikkikappaleita. 

- Oliko niisä ny jottain älyä? 

- Tä? 

- Siis tarkotan jottain tekniikkaa? Pulssin mittausta, askelten laskentaa, yks-yks-kaks-hälytystä? 

- Eei, ihan tavallisia ne oli. 

- Aha. Nähhään, Sälli hyvästelee Aliinan. 

Pian hän on kotitalollaan, jossa häntä odottaa jo uusi probleema, vaatekaapissa vapiseva Salli. 

- Mitä sulle on tapahtunu? 

- Se näki mut, ja ja... 

- Kuka? 

- Polliisi. 

- Jaakkoko? 

- Ei se sanonu, semmoinen paksuhko, harmaa tyypp... 

- Ny lähetään sen luo, Sälli päättää. – Jaakko on reilu heppu. Meijän pittää selevittää tämä juttu juurta jaksain. 

- No, ok, Salli huokaa.

Jaakko on saapunut Kertun luo myymälään, jossa tämä järjestää tohinalla paikkoja entiselleen. Näyteikkunan lasia ollaan juuri vaihtamassa ja kohta taidokkaat tuotteet pääsevät taas oikeuksiinsa tunnelmallisen valon loisteeseen. 

- Onko varkauvesta selevinnyt mittään uutta? Kerttu kysyy ripustaessaan solmioita telineeseen. 

- Eipä juuri, Jaakko vastaa ja hypistelee taskussaan polttelevaa sormea. – Tai, mikkä ne koot olikaan? 

- Viiskytäkolome ja kuuskytäyks. Miks niin? 

- Mulla on yks sormi. 

- Täh?

Jaakko kaivaa pussista sormen. 

- Apua! Mistä tuo? 

- Löysin sen...

Hän astelee vitriinin luo ja pyytää Kerttua avaamaan sen. Kerttu läiskäyttää kämmenensä täysillä yhteen Jaakon kasvojen edessä. Säikähtänyt Jaakko katsoo Kerttua kysyvästi. 

- Tämä oliki nii kätevä lukko, että jätin käyttöön. 

- Jaaha, Jaakko murahtaa. – No, kokkeillaanpa. Otetaan sormus kokua viiskytäkolome... sormeen... istuu ku sormikas! 

- Oho! Nii mistä... 

- Sällin kojin verhosta roikkumasta.

Jaakko kääntyy Kertun puoleen näyttäen sormea. 

- Siis mitä, verhosta, kenen, miksi? Onko se Sällin? Mutta tuo koko... 

- Ei. Se ei oo Sällin. Mutta jonku samankaltasen. Juoksi piiloon mua, mutta sormi jäi. 

- Ja sää otit sen, aika raakaa. 

- No oliha se johtolanka. Kato, passaa ku Tuhkimon kenkä!

Jaakko esittelee taas ylpeänä sormea, jossa täsmälleen oikean kokoinen kultasormus kimaltelee. 

- Olikoha se joku Sällin sukulainen? En oo kyllä kuullu koskaan. 

- Emmääkää.

Molemmat miettivät päänsä puhki. 

- Sällihä se oli heti valamis syyttämään Eerikkiä, siitä varkauesta, ja sen salasesta tyttöystävästä. 

- Ei kai Sällillä itellää voi olla näppisä täsä jutusa? En voi uskua, vai voinko? 

- Ja se pahotteli tätä sotkua. Miksi, oliko se ite sen aiheuttanu? 

- Salanen tyttöystävä, kihilat?

Juuri sillä hetkellä Sälli ja Salli astuvat myymälään sisään ja Jaakko ja Kerttu kääntyvät tuijottamaan tulijoita. Jaakko sujauttaa nopeasti sormen selkänsä taakse. 

- Hei. Nähtiin Jaakko, sun pyörä ulukona. Mulla on vähä uutisia teille, Sälli ehättää kertomaan.

Hän ei huomaa Jaakon ja Kertun syyllisiä ilmeitä, mutta Salli huomaa. 

- Hei, minä ole Salli, Sällin ... ystävä. 

Salli ojentaa yhtä sormea vajaan kätensä kättelyyn, johon Jaakko vastaa yhdellä liikasormella varustetulla kädellään. 

- Jaakko, toripolliisi, Jaakko sanoo ja huomaa käsivirheensä liian myöhään. 

- Sormeni! Salli huudahtaa.

Jaakko ojentaa häpeillen sormen Sallille, joka asentaa sen näppärästi paikoilleen ja kättelee sitten Kertun kanssa. 

- Mitä ihimettä Jaakko? Sälli katsoo tapahtumaa ällistyneenä. 

- No ku… 

- Mikä tämä on? Salli huomaa vasta nyt sormessaan olevan kultaisen sormuksen, irrottaa sen ja ojentaa Kertulle. 

- No, voi… Jaakko istahtaa väsyneenä ja nyökkää Sallin suuntaan. – Mulla varmaan harmaat aivonystyrät lähti vähä laukalle, ku mää näin sut siellä verhon takana. Ensinä luulin sua Sälliksi, mutta… 

Kaikki istuutuvat pöydän ääreen. Jaakko selostaa koko ikkunaselkkauksen ja Salli kommentoi väliin. Sitten Sälli puolestaan kertoo koko vaatekaappiepisodin ja kuinka Salli päätyi hänen taloonsa. Tai sitähän ei edelleenkään tiedetä, että miten, mutta ymmärrätte varmaan... 

- Juu, yhesä me sitte vähä ihimeteltiin ja testattiin sormuksia ja ajateltiin, että sullaki on salanen tyttöystävä, Jaakko sanoo Sällille. 

- Ai me? Kerttu puolustautuu.  

Salli ja Sälli punastuvat, kuten vain luurangot voivat punastua. 

- Nii, ne uutiset meinas unohtua, Sälli ryhdistäytyy. - Siinä Eerikisä me oltiin oikiasa. 

- Että se valehteli siitä äitistään? 

- Ei, kyllä se puhelimesa puhu oikiesti äitisä kansa. 

- Ai, oliko se se varas sitten? 

- Ei, kai sittekään. 

- No misä me oltiin oikiasa? Jaakko tivaa. 

- Sillä on salanen tyttöystävä, ja se on se Aliina. Eerikin äiti toivois, että Eerikillä olis poikaystävä! Ja Eerik on salannu niijen suhteen, ku ei halunnu pahottaa sairaan äitisä mieltä. 

- Mitä himskattia se sille kuulu? Kerttu ihan närkästyy. 

- Nii just ja nyt Aliina aikoo sanua suorat sanat niille. 

- Hyvä Aliina.

Jaakko pyörittelee päätään. 

- Nyt me ollaan lähtökuopasa. Ja se torin Pätmänniki. 

- Mikä? muut kysyvät kuorossa. 

Jaakko selostaa vuorostaan teatterin tapahtumat. 

- Voi hyväne aika. 

- Mimmone se tyyppi oli? 

- Keskimittanen, urheilullinen, vaalia tukka, nähtävästi varsinainen Pelle Peloton keksijänero-, myynti- ja mainosmies.

Kerttu alkaa yskimään. 

- Menikö kahavi väärään kurkkuun? Mää voin tilata lissää niitä lisäkurkkuja, Jaakko naurahtaa. 

- Öö, mää luulen, että mää tiijän henkilön. 

- No? 

- Se ny alako kuulostaa mun ve... vanahalta vartijalta. Se oli aikamoisen kekseliäs. 

- Etkös sää sanonu, että se lähti Helesinkiin. 

- Niihä mää luulin.

JATKUU EDELLEEN JOSKUS...

Luiseva Sälli kultaa ja kunniaa etsimäsä - 7. luku - Mainostuokio yläilimoista

7. luku - Mainostuokio yläilimoista

Sälli palaa olohuoneeseen. Jaakolla soi kännykkä. 

- Jaakko! Aha, selevä. Tuun heti.

Hän lopettaa puhelun. 

- Tuli hällyytys torinrannasta, mulla pittää lähtiä. Säähän Sälli voit vielä jäähä tänne, jos meillä jäi vielä jottain kesken.

Sälli yrittää viestittää tärkeää asiaa ilmeillään, mutta Jaakko ei ehdi lukemaan tai ei muuten ymmärrä Sällin sanatonta sanomaa. 

- No, kiitoksia ja nähhään, Jaakko huikkaa oviaukosta.  – Sälli, muista kysyä siitä…

Mutta Sälli ei kuullut enää, että mistä pitäisi kysyä. He jäävät kahdestaan Aliinan kanssa istumaan. Hän päättää ottaa härkää sarvista kiinni. 

- Tuota, mää huomasin tuolla vessassa tosi erikoisen jutun, hän selvittää kurkkuaan. – Ihan näin meijän kesken, tuota… Kysyn ny iha suoraan, että tuota… Onko se Eerik-taiteilija mahollisesti, tuota, sun poikaystävä?

Aliina valahtaa kalpeaksi. 

- Mistä nää sen arvasit? 

- Kultanen palindromihammasharija. Anteeksi, avasin peilikaapin, ku etin saippuaa. 

- Aa, joo. Juu, on se Eerikin. Kyllä me ollaan vähä niinku yhesä. 

- Miten niinku vähä niinku? Miksi se on salasuus? Tai mää ainaki ymmärsin Eerikin puhheista, eittei se ollu juuri tuntevinnaan sua. 

- Sen äiti ei oikeen hyväksy mua, Aliinan ääni värähtää ja silmäkulmaan ilmestyy kyynel.

Sälli ojentaa nopeasti nenäliinan Aliinalle ja ajattelee, - Voi ei, taas mun salapolliisin tuuria, kyyneleitä. Ai, mutta sittehän se oli oikia äiti, silloin puhelimesa Eerikin kanssa. 

- Miksikä ei hyväksy? Eihän sussa voi olla mittään vikkaa. 

- Niin, paitsi, etten ole… poiiiika, Aliina pyrskähtää täyteen itkuun. – Eerikin äiti… oli toivonu… poika… yyystävää! 

- No, voi hyvänen aika, Sälli lohduttaa. – Minkäpä tyttö sille voi. 

- Ja Eerik… huolehtii niin äitistään… joka niin heikosa kunnosa… ettei se uskalla… sille myöntää… meitä. 

- No, voi voi. Onko Eerikin isä maisemisa, onko se sammaa mieltä? 

- Se on nuohooja, Aliina rauhoittuu jo vähän. – Ei se sano paljon mittään.

Sälli tyrskähtää. 

- Nymmää ymmärrän: ”ISÄÄ, PESE PÄÄSI!”

Sälli yrittää hillitä itseään, onnistumatta. Hän purskahtaa hohotukseen. 

- Nuohooja, mustapää! Anteeksi. Hohohoo! Nokinenä!

Aliinakin alkaa nauraa. 

- Ookko nää nähäny Hohon? 

- Joo, monta kertaa! On se Nikolsson kyllä hyvä!

Molemmat nauravat kyynelet silmissä ja lisää nenäliinoja tarvitaan. 

- Pelekääkkö nää polliiisia? 

- No, en ainakaan Jaakkua! 

- Juokko nää ii-teetä? 

- Kumpaa? IT-alan vai Iin kunnan nimikkoteetä? 

- Ei, ku iha vaa IltaTeetä!

Jätämme nyt heidät vähäksi aikaa keskenään hekottamaan huonoille vitseille, koska meidän täytyy lähteä seuraamaan Jaakon jalanjälkiä. Tai pikemminkin pyöränjälkiä. Jaakko on ehtinyt pyöräillä Aliinan asunnolta jo muutaman kilometrin päähän ja on juuri ohittamassa Sällin taloa. Sälli asuu pienessä yksikerroksisessa omakotitalossa, jonka etupihalla kasvaa kaksi pientä vaahteraa. Nyt ne ovat kullan keltaisissa syysasuissaan. Olohuoneen ikkunat ovat kadulle päin. Jaakko vilkaisee niihin päin ja meinaa kaatua pyörällään ojaan. Hän näkee Sällin seisomassa avoinna olevassa ikkunassa. Verhojen takana, mutta kuitenkin! 

- Eihä se oo mahollista! Jaakko ajattelee. – Sällihä jäi justiin Aliinan luo!

Hän parkkeeraa pyöränsä kadun laitaan ja hiipii etupihalle pensasaidan raosta. Kovin näkymättömästi ei Jaakon kokoinen henkilö voi hiipiä, mutta yrittää aina voi. Pensasaita heilahtaa, Jaakko harppaa vaahteran taakse, kahlaa siitä lehtien seassa seinän vierustalle ja kohti olohuoneen ensimmäistä avonaista ikkunaa. Tässä vaiheessa sisällä oleva Salli, jonka tiedämme siis tämän hahmon olevan, on jo huomannut hiippailijan. Hän piti pitsiverhoa edessään suojanaan, mutta säikähdettyään pahan päiväisesti ja karattuaan pakoon, kynsi tarttui silmukkaan ja hänen yksinäinen sormensa jäi keikkumaan verhoon. 

- Oho, Jaakko sanoo päästyään verhon luo ja nähtyään sormen. – Tämähän on johtolanka. Pittää laittaa pieneen pussiin.

Jaakko kaivaa taskustaan pienen pussin ja irrottaa varovasti roikkuvan luisen todisteen. 

- Siinähän voi olla sormenjälkiäki. Ai, eipä taijakkaan olla. Mutta ei se Sälli kyllä voinu olla.

Hän kurkkii ikkunasta sisään. 

- Halloo, kuka sielä? Jaakko huutelee. – Täälä polliisi vaan.

Mutta Salli ei vastaa. Eikä hän kuulekaan, koska hän on jo vaatekaapissaan. Ilman yhtä sormeaan. 

- Ei, oli kuka oli, mutta mun on pakko lähtiä sinne rantaan nytten, Jaakko ajattelee. – Sielä oli hätätappaus.

Ja hän lähtee polkemaan kohti torin rantaa.

Auringon paiste lämmittää vähän torilla olijoita, mutta kaupunginteatterin vieressä on menossa suorastaan kuuma näytelmä. Joku tyyppi on onnistunut pääsemään tuon möhkälemäisen betonirakennuksen katolle ja huutaa sieltä megafonilla jotain alhaalla liikuskelevalle väkijoukolle. Jaakko on vasta pyöräilemässä puhisten paikalle eikä vielä kuule, mitä tuo henkilö huutaa. Kun hän pääsee lähemmäs ja nousee pyöränsä selästä, hän puhaltaa varalta jo pilliinsä ja käskee: 

- Hajjaantukkaa! Polliisi on paikalla. Hajjaantukkaa! 

-Ehä me oo mittään... 

- Tuo yläkerran tyyppihä puhhuu iha asiaa... 

- Hilijaa! Hajjaantukkaa! 

- Oo ite hilijaa. 

- No kuuntele ny pollari itekki! 

Jaakko pysähtyy kuuntelemaan korkeuksista kuuluvaa ääntä. 

- Oletteko aina väsyneitä aamuisin? Heräättekö usein väärällä jalalla?

Jaakko yrittää nähdä huutajaa, mutta tämä jää katon reunan taakse piiloon. 

- No, onneksi niin, hän ajattelee. – Pahempi olis, jos se hoippuis ihan reunalla näkyvisä. Nähtävästi siis kyse ei oo hyppääjästä. Toivottavasti. 

- Ei hätää, ääni jatkaa. – Nyt voitte tilata ihka uuden, omaan jalkaanne räätälöidyn väärän jalan!

Yhtäkkiä teatterin vaaleaan isoon tasaiseen seinään rävähtää suuri värikäs videokuva. Väkijoukon läpi käy kohahdus. Kuvassa tyyppi on heräämässä sängystään, mutta toisen jalan tilalla onkin vesilinnun räpylä. 

- Pue jo illalla väärä jalka päällesi, niin aamulla se ei olekaan niin paha yllätys! Ja koska voit heti riisua väärän jalan pois, niin aamusi alkaakin paremmin kuin hyvin!

Kuvan tyyppi hymyilee aurinkoisena heiluttaen väärää räpyläjalkaa kädessään. Väkijoukko huokaa ihastuksesta. – Nerokasta. Mistä semmosen saa? Palijonko? 

- Tämähä on joku mainostemppu, Jaakko miettii ankarasti. – Tähä tarvitaan lupa. Onkoha tuolla hepulla semmosta?

Jaakko katselee kansaa, joka heiluu kuin herätysjuhlien hurmiossa. Hän pohtii, mitä ihmettä hänen pitäisi nyt tehdä. On hän tottunut kyllä selvittämään monen näköisten öykkäröijien aiheuttamia konflikteja, mutta tämä on taas uusi tilanne. Kuvat seinän mainoksessa vaihtuvat, hypnoottinen ääni jatkaa saarnaamistaan. Ihmiset ovat jo täysin myytyjä. 

- Numero!

Äkkiä Jaakko äkkää mainoksesta puhelinnumeron ja naputtelee sen kännykkäänsä. Puhelin hälyttää. Äänen jylinä yläilmoista katkeaa. 

- Väärän Vänkyrät Tuotteet, Arttu puhelimessa. Kuinka voin auttaa? 

Jaakko tunnistaa vastaajan tuoksi saarnaajaksi. 

- No, se on toripolliisi Jaakko, täältä alahaalta. Taijetaan nyt olla vähä vääräsä paikasa. 

- Ei voi pitää paikkaansa, vääräkin voi olla oikea. Mutta hätä ei ole tämän näköinen, meillä on juuri oikea tarjous kaikille alhaalla oleville, korotushousut, niiden avulla... 

- Hetkinen, hetkinen, sää ymmärsit nyt väärin, tarkoitin, että siis sinä ole... 

- Ei, ei, ei. Ei ole olemassa väärin ymmärrystä. On vain toisenlaista katsantokantaa. Mutta hätä ei ole senkään näköinen, koska meillä on siihen ihan juuri keksityt mutkakiikarit, joilla katsantokannan saa käännettyä päälaellee... 

Jaakko jää suu auki kuuntelemaan tuota tauotonta myyntipuhetta ja ötökkä lentää hänen suuhunsa. Jaakko alkaa yskimään hulluna. 

- Menikö väärään kurkkuun? Eihän sekään mitään haittaa, voit tilata kaulaan asennettavia lisäkurkkuja, niin kaikki ovat oikeit.. 

- Ostan. Yks kaikkea. Jaakko Tikkula, Kuusipoloku seittemän, Oulu. Kiitos, kuulemiin.

Hän sulkee puhelimen. Saman tien kaikuva ääni jatkaa aiempaa puhettaan yleisölleen ja Jaakko tuijottaa ylös. 

- Täh? Mitä tapahtu? hän herää tajuttuaan, mitä tapahtui.

Tai siis, ei tajunnut, koska hän sitä kyseli itseltään. Mutta olihan tuo puhe saatava loppumaan. Tavalla tai toisella. Hänhän on suorastaan hengenvaarallinen tyyppi, tai ainakin taloudellisesti uhkaava. Hänet on pysäytettävä. Ja nyt Jaakko päättää kokeilla toista tapaa. Vaikka tuo suora kontakti puhelimen välityksellä vaikutti häneen, niin jostain syystä joukkohypnoosi ei vaikuta kuten muihin. Hän uskaltaa siis turvallisesti liikkua äänen vaikutuspiirissä. 

Jaakko astelee teatterin ovesta sisään ja vahtimestari juokseekin jo hätääntyneenä häntä vastaan. Pikaisen neuvottelun jälkeen Jaakko ohjataan sivuportaita myöten ylimpään kerrokseen pienen huomaamattoman oven eteen. Ovi johtaa katolle. Vahtimestari vakuuttaa vilpittömästi, että kukaan ei missään tilanteessa ikinä koskaan ole päässyt tuosta ovesta livahtamaan luvatta. Ei ikinä, eikä tänäänkään. Tuon huutajan on täytynyt kiivetä ulkokautta.  

Vahtimestari avaa turvalukot ja raottaa ovea Jaakolle, joka pujahtaa ulos, niin pujahtamalla kuin hän vain kykenee. Ulkona hän odottaa hetken ovikopin seinustalla hengityksensä tasaantumista, rankka rappusten kiipeäminen, tiedättehän. Kopin toiselta puolelta kuuluu jo tuttu selostus, nyt vain kovempana ja lähempää. 

Jaakko astuu auringon puolelle ja näkee keskimittaisen, jäntevän miehen keikkumassa megafonin kanssa vaarallisen lähellä reunaa. Vierellään tällä on repusta rakennettu pöytä, johon on kiinnitetty läppäri. Sillä kai ohjaillaan mainoskuvia. 

- Arttu! Nyt loppu tämä hullutus!

Ääni lakkaa ja mies kääntyy ympäri. Hänellä on puolet kasvoista peittävä oranssin värinen maski yllään. Hetken he tuijottavat toisiaan. Salamannopeasti mies nakkaa megafonin ja läppärin repun sisään, kiskaisee sen selkäänsä ja syöksyy reunan yli. Alhaalta kuuluu kauhistuneita kiljaisuja. 

- Eeeeeiii!

Jaakko juoksee perään ja melkein menee samaa rataa. Katon reunaan on kiinnitetty vaijeri, jota pitkin riippuen mies nyt liitelee kohti parin sadan metrin päässä olevaa vanhaa punamullattua ranta-aittaa. Jaakko pamputtaa teräsvaijeria ja huutaa täysillä: 

- Takasi niinku olisit jo!

Mies kääntyy, muttei takaisin tullakseen vaan iloisesti vilkuttaakseen. 

- Mikä ihime Pätmänni meillä täsä oikeen on? Jaakko huohottaa ja katsoo etääntyvää hahmoa.

Vaijerista kuluu vipattava ujellus, kunnes mies on saavuttanut kohteensa, irrottautunut vaijerista ja häviää aittojen taakse. Jaakko tutkii vaijeria.

–        Tämähän on johtolanka. Pittää laittaa pitkään pussiin, kuha saan sen irrotettua. Ja jossain täytyy olla se kuvien heittolaite, eiku mikä lie. 

    JATKUU TOISTE...