Luiseva Sälli kultaa ja kunniaa etsimäsä - 7. luku - Mainostuokio yläilimoista

7. luku - Mainostuokio yläilimoista

Sälli palaa olohuoneeseen. Jaakolla soi kännykkä. 

- Jaakko! Aha, selevä. Tuun heti.

Hän lopettaa puhelun. 

- Tuli hällyytys torinrannasta, mulla pittää lähtiä. Säähän Sälli voit vielä jäähä tänne, jos meillä jäi vielä jottain kesken.

Sälli yrittää viestittää tärkeää asiaa ilmeillään, mutta Jaakko ei ehdi lukemaan tai ei muuten ymmärrä Sällin sanatonta sanomaa. 

- No, kiitoksia ja nähhään, Jaakko huikkaa oviaukosta.  – Sälli, muista kysyä siitä…

Mutta Sälli ei kuullut enää, että mistä pitäisi kysyä. He jäävät kahdestaan Aliinan kanssa istumaan. Hän päättää ottaa härkää sarvista kiinni. 

- Tuota, mää huomasin tuolla vessassa tosi erikoisen jutun, hän selvittää kurkkuaan. – Ihan näin meijän kesken, tuota… Kysyn ny iha suoraan, että tuota… Onko se Eerik-taiteilija mahollisesti, tuota, sun poikaystävä?

Aliina valahtaa kalpeaksi. 

- Mistä nää sen arvasit? 

- Kultanen palindromihammasharija. Anteeksi, avasin peilikaapin, ku etin saippuaa. 

- Aa, joo. Juu, on se Eerikin. Kyllä me ollaan vähä niinku yhesä. 

- Miten niinku vähä niinku? Miksi se on salasuus? Tai mää ainaki ymmärsin Eerikin puhheista, eittei se ollu juuri tuntevinnaan sua. 

- Sen äiti ei oikeen hyväksy mua, Aliinan ääni värähtää ja silmäkulmaan ilmestyy kyynel.

Sälli ojentaa nopeasti nenäliinan Aliinalle ja ajattelee, - Voi ei, taas mun salapolliisin tuuria, kyyneleitä. Ai, mutta sittehän se oli oikia äiti, silloin puhelimesa Eerikin kanssa. 

- Miksikä ei hyväksy? Eihän sussa voi olla mittään vikkaa. 

- Niin, paitsi, etten ole… poiiiika, Aliina pyrskähtää täyteen itkuun. – Eerikin äiti… oli toivonu… poika… yyystävää! 

- No, voi hyvänen aika, Sälli lohduttaa. – Minkäpä tyttö sille voi. 

- Ja Eerik… huolehtii niin äitistään… joka niin heikosa kunnosa… ettei se uskalla… sille myöntää… meitä. 

- No, voi voi. Onko Eerikin isä maisemisa, onko se sammaa mieltä? 

- Se on nuohooja, Aliina rauhoittuu jo vähän. – Ei se sano paljon mittään.

Sälli tyrskähtää. 

- Nymmää ymmärrän: ”ISÄÄ, PESE PÄÄSI!”

Sälli yrittää hillitä itseään, onnistumatta. Hän purskahtaa hohotukseen. 

- Nuohooja, mustapää! Anteeksi. Hohohoo! Nokinenä!

Aliinakin alkaa nauraa. 

- Ookko nää nähäny Hohon? 

- Joo, monta kertaa! On se Nikolsson kyllä hyvä!

Molemmat nauravat kyynelet silmissä ja lisää nenäliinoja tarvitaan. 

- Pelekääkkö nää polliiisia? 

- No, en ainakaan Jaakkua! 

- Juokko nää ii-teetä? 

- Kumpaa? IT-alan vai Iin kunnan nimikkoteetä? 

- Ei, ku iha vaa IltaTeetä!

Jätämme nyt heidät vähäksi aikaa keskenään hekottamaan huonoille vitseille, koska meidän täytyy lähteä seuraamaan Jaakon jalanjälkiä. Tai pikemminkin pyöränjälkiä. Jaakko on ehtinyt pyöräillä Aliinan asunnolta jo muutaman kilometrin päähän ja on juuri ohittamassa Sällin taloa. Sälli asuu pienessä yksikerroksisessa omakotitalossa, jonka etupihalla kasvaa kaksi pientä vaahteraa. Nyt ne ovat kullan keltaisissa syysasuissaan. Olohuoneen ikkunat ovat kadulle päin. Jaakko vilkaisee niihin päin ja meinaa kaatua pyörällään ojaan. Hän näkee Sällin seisomassa avoinna olevassa ikkunassa. Verhojen takana, mutta kuitenkin! 

- Eihä se oo mahollista! Jaakko ajattelee. – Sällihä jäi justiin Aliinan luo!

Hän parkkeeraa pyöränsä kadun laitaan ja hiipii etupihalle pensasaidan raosta. Kovin näkymättömästi ei Jaakon kokoinen henkilö voi hiipiä, mutta yrittää aina voi. Pensasaita heilahtaa, Jaakko harppaa vaahteran taakse, kahlaa siitä lehtien seassa seinän vierustalle ja kohti olohuoneen ensimmäistä avonaista ikkunaa. Tässä vaiheessa sisällä oleva Salli, jonka tiedämme siis tämän hahmon olevan, on jo huomannut hiippailijan. Hän piti pitsiverhoa edessään suojanaan, mutta säikähdettyään pahan päiväisesti ja karattuaan pakoon, kynsi tarttui silmukkaan ja hänen yksinäinen sormensa jäi keikkumaan verhoon. 

- Oho, Jaakko sanoo päästyään verhon luo ja nähtyään sormen. – Tämähän on johtolanka. Pittää laittaa pieneen pussiin.

Jaakko kaivaa taskustaan pienen pussin ja irrottaa varovasti roikkuvan luisen todisteen. 

- Siinähän voi olla sormenjälkiäki. Ai, eipä taijakkaan olla. Mutta ei se Sälli kyllä voinu olla.

Hän kurkkii ikkunasta sisään. 

- Halloo, kuka sielä? Jaakko huutelee. – Täälä polliisi vaan.

Mutta Salli ei vastaa. Eikä hän kuulekaan, koska hän on jo vaatekaapissaan. Ilman yhtä sormeaan. 

- Ei, oli kuka oli, mutta mun on pakko lähtiä sinne rantaan nytten, Jaakko ajattelee. – Sielä oli hätätappaus.

Ja hän lähtee polkemaan kohti torin rantaa.

Auringon paiste lämmittää vähän torilla olijoita, mutta kaupunginteatterin vieressä on menossa suorastaan kuuma näytelmä. Joku tyyppi on onnistunut pääsemään tuon möhkälemäisen betonirakennuksen katolle ja huutaa sieltä megafonilla jotain alhaalla liikuskelevalle väkijoukolle. Jaakko on vasta pyöräilemässä puhisten paikalle eikä vielä kuule, mitä tuo henkilö huutaa. Kun hän pääsee lähemmäs ja nousee pyöränsä selästä, hän puhaltaa varalta jo pilliinsä ja käskee: 

- Hajjaantukkaa! Polliisi on paikalla. Hajjaantukkaa! 

-Ehä me oo mittään... 

- Tuo yläkerran tyyppihä puhhuu iha asiaa... 

- Hilijaa! Hajjaantukkaa! 

- Oo ite hilijaa. 

- No kuuntele ny pollari itekki! 

Jaakko pysähtyy kuuntelemaan korkeuksista kuuluvaa ääntä. 

- Oletteko aina väsyneitä aamuisin? Heräättekö usein väärällä jalalla?

Jaakko yrittää nähdä huutajaa, mutta tämä jää katon reunan taakse piiloon. 

- No, onneksi niin, hän ajattelee. – Pahempi olis, jos se hoippuis ihan reunalla näkyvisä. Nähtävästi siis kyse ei oo hyppääjästä. Toivottavasti. 

- Ei hätää, ääni jatkaa. – Nyt voitte tilata ihka uuden, omaan jalkaanne räätälöidyn väärän jalan!

Yhtäkkiä teatterin vaaleaan isoon tasaiseen seinään rävähtää suuri värikäs videokuva. Väkijoukon läpi käy kohahdus. Kuvassa tyyppi on heräämässä sängystään, mutta toisen jalan tilalla onkin vesilinnun räpylä. 

- Pue jo illalla väärä jalka päällesi, niin aamulla se ei olekaan niin paha yllätys! Ja koska voit heti riisua väärän jalan pois, niin aamusi alkaakin paremmin kuin hyvin!

Kuvan tyyppi hymyilee aurinkoisena heiluttaen väärää räpyläjalkaa kädessään. Väkijoukko huokaa ihastuksesta. – Nerokasta. Mistä semmosen saa? Palijonko? 

- Tämähä on joku mainostemppu, Jaakko miettii ankarasti. – Tähä tarvitaan lupa. Onkoha tuolla hepulla semmosta?

Jaakko katselee kansaa, joka heiluu kuin herätysjuhlien hurmiossa. Hän pohtii, mitä ihmettä hänen pitäisi nyt tehdä. On hän tottunut kyllä selvittämään monen näköisten öykkäröijien aiheuttamia konflikteja, mutta tämä on taas uusi tilanne. Kuvat seinän mainoksessa vaihtuvat, hypnoottinen ääni jatkaa saarnaamistaan. Ihmiset ovat jo täysin myytyjä. 

- Numero!

Äkkiä Jaakko äkkää mainoksesta puhelinnumeron ja naputtelee sen kännykkäänsä. Puhelin hälyttää. Äänen jylinä yläilmoista katkeaa. 

- Väärän Vänkyrät Tuotteet, Arttu puhelimessa. Kuinka voin auttaa? 

Jaakko tunnistaa vastaajan tuoksi saarnaajaksi. 

- No, se on toripolliisi Jaakko, täältä alahaalta. Taijetaan nyt olla vähä vääräsä paikasa. 

- Ei voi pitää paikkaansa, vääräkin voi olla oikea. Mutta hätä ei ole tämän näköinen, meillä on juuri oikea tarjous kaikille alhaalla oleville, korotushousut, niiden avulla... 

- Hetkinen, hetkinen, sää ymmärsit nyt väärin, tarkoitin, että siis sinä ole... 

- Ei, ei, ei. Ei ole olemassa väärin ymmärrystä. On vain toisenlaista katsantokantaa. Mutta hätä ei ole senkään näköinen, koska meillä on siihen ihan juuri keksityt mutkakiikarit, joilla katsantokannan saa käännettyä päälaellee... 

Jaakko jää suu auki kuuntelemaan tuota tauotonta myyntipuhetta ja ötökkä lentää hänen suuhunsa. Jaakko alkaa yskimään hulluna. 

- Menikö väärään kurkkuun? Eihän sekään mitään haittaa, voit tilata kaulaan asennettavia lisäkurkkuja, niin kaikki ovat oikeit.. 

- Ostan. Yks kaikkea. Jaakko Tikkula, Kuusipoloku seittemän, Oulu. Kiitos, kuulemiin.

Hän sulkee puhelimen. Saman tien kaikuva ääni jatkaa aiempaa puhettaan yleisölleen ja Jaakko tuijottaa ylös. 

- Täh? Mitä tapahtu? hän herää tajuttuaan, mitä tapahtui.

Tai siis, ei tajunnut, koska hän sitä kyseli itseltään. Mutta olihan tuo puhe saatava loppumaan. Tavalla tai toisella. Hänhän on suorastaan hengenvaarallinen tyyppi, tai ainakin taloudellisesti uhkaava. Hänet on pysäytettävä. Ja nyt Jaakko päättää kokeilla toista tapaa. Vaikka tuo suora kontakti puhelimen välityksellä vaikutti häneen, niin jostain syystä joukkohypnoosi ei vaikuta kuten muihin. Hän uskaltaa siis turvallisesti liikkua äänen vaikutuspiirissä. 

Jaakko astelee teatterin ovesta sisään ja vahtimestari juokseekin jo hätääntyneenä häntä vastaan. Pikaisen neuvottelun jälkeen Jaakko ohjataan sivuportaita myöten ylimpään kerrokseen pienen huomaamattoman oven eteen. Ovi johtaa katolle. Vahtimestari vakuuttaa vilpittömästi, että kukaan ei missään tilanteessa ikinä koskaan ole päässyt tuosta ovesta livahtamaan luvatta. Ei ikinä, eikä tänäänkään. Tuon huutajan on täytynyt kiivetä ulkokautta.  

Vahtimestari avaa turvalukot ja raottaa ovea Jaakolle, joka pujahtaa ulos, niin pujahtamalla kuin hän vain kykenee. Ulkona hän odottaa hetken ovikopin seinustalla hengityksensä tasaantumista, rankka rappusten kiipeäminen, tiedättehän. Kopin toiselta puolelta kuuluu jo tuttu selostus, nyt vain kovempana ja lähempää. 

Jaakko astuu auringon puolelle ja näkee keskimittaisen, jäntevän miehen keikkumassa megafonin kanssa vaarallisen lähellä reunaa. Vierellään tällä on repusta rakennettu pöytä, johon on kiinnitetty läppäri. Sillä kai ohjaillaan mainoskuvia. 

- Arttu! Nyt loppu tämä hullutus!

Ääni lakkaa ja mies kääntyy ympäri. Hänellä on puolet kasvoista peittävä oranssin värinen maski yllään. Hetken he tuijottavat toisiaan. Salamannopeasti mies nakkaa megafonin ja läppärin repun sisään, kiskaisee sen selkäänsä ja syöksyy reunan yli. Alhaalta kuuluu kauhistuneita kiljaisuja. 

- Eeeeeiii!

Jaakko juoksee perään ja melkein menee samaa rataa. Katon reunaan on kiinnitetty vaijeri, jota pitkin riippuen mies nyt liitelee kohti parin sadan metrin päässä olevaa vanhaa punamullattua ranta-aittaa. Jaakko pamputtaa teräsvaijeria ja huutaa täysillä: 

- Takasi niinku olisit jo!

Mies kääntyy, muttei takaisin tullakseen vaan iloisesti vilkuttaakseen. 

- Mikä ihime Pätmänni meillä täsä oikeen on? Jaakko huohottaa ja katsoo etääntyvää hahmoa.

Vaijerista kuluu vipattava ujellus, kunnes mies on saavuttanut kohteensa, irrottautunut vaijerista ja häviää aittojen taakse. Jaakko tutkii vaijeria.

–        Tämähän on johtolanka. Pittää laittaa pitkään pussiin, kuha saan sen irrotettua. Ja jossain täytyy olla se kuvien heittolaite, eiku mikä lie. 

    JATKUU TOISTE...

Luiseva Sälli kultaa ja kunniaa etsimäsä - 6. luku - Imuroimalla etteenpäin

6. luku - Imuroimalla etteenpäin 

Seuraavana päivänä Sälli ja Jaakko ovat sopineet tapaamisesta Toivoniemessä, Tuiran eteläpuolella sijaitsevassa tekosaaressa, kultaseppä Aliina Lehtosen asunnon luona. He aikovat mennä yhdessä juttelemaan varastettujen sormusten tapauksesta. Toivoniemestä täytyy tässä välissä kertoa sen verran, että ennen koskien valjastamista se oli Oulujokeen työntyvä niemeke, joka muuttui Merikosken voimalaitoksen kaivuutöiden yhteydessä saareksi. Sinne rakennettiin yhdeksän kerroksisia kerrostaloja, yleissuunnitelman alueelle teki itse Alvar Aalto. Nyt siis tiedätte tämän.

Eilinen myrsky on tyyntynyt ja kirpeä syysaurinko yhdistää värikkäät talot, puut, maahan lentäneet lehdet, virtaavan joen ja kirkkaan sinisen taivaan yhdeksi värikollaasiksi. Aliina asuu keltaisen talon B-rapussa, kuudennessa kerroksessa. Jaakko soittaa ovikelloa. Askeleet kuuluvat ja oven avaa nuori tyttö. Hänellä on tummat silmälasit, ruskeat saparot, musta t-paita ja kuluneet, siniset farkut. 

- Hei Aliina, oothan Aliina? Jaakko tervehtii. – Kerttu varmaankin ilimotti sulle, että tultais juttelemmaan sun kansa siitä varkauesta. Mää oon Jaakko Tikkula, toripolliisi ja täsä on Sälli Luiseva, öö… 

- Salapolliisi Shärlokki Luiseva, Sälli jatkaa nopeasti. – Sälli vaan. 

- Hei Jaakko ja Sälli, Aliina vastaa reippaasti. – Juu, tervetulua peremmälle. Anteeksi, täälon aika sotkusta. 

He astuvat sisälle pieneen eteiseen, josta he siirtyvät suoraan olohuoneeseen. Isot ikkunat antavat valoa ja pieni huoneisto tuntuu isommalta kuin se onkaan. Ikkunoista avautuu näkymä joesta pystysuorana purskuvien suihkulähteiden ja joessa rentona lepäävien pikkusaarten yli keskustaan. Olohuoneen oikealla puolella on keittiöalkovi ja vasemmalla nähtävästi makuualkovi salmiakkiruutuisen verhon takana. Huoneen keskellä on erikoisen näköinen puinen pöytä, jonka etureunassa on kaareva syvennyskolo, kolon keskellä pöytään kiinnitetty metallituki ja pöydän alapinnassa roikkuva nahkainen suojus. Se on kultasepän pöytä. Pöydän alla lattialla on suojana pyöreä muovinen matto ja pöydän päällä paljon erilaisia työkaluja, viiloja, sahoja, vasaroita, teriä, pihtejä, kyniä, luuppeja, harppeja ja vaikka mitä omituisen näköisiä laitteita sekä materiaalirasioita. 

- Aa, mahtava pöytä. Tämä siis toimii sun työpajana myös, Sälli ihailee teon alla olevaa sormusaihiota. – Määki oon joskus jottain teheny käsillä, mutten nuin hienoa. 

- Joo, kotiverstas, ei mulla oo varraa oikiaan verstaaseen, Aliina selittää. – Pelekät materiaalikki maksaa älyttömästi. Toivottavasti joskus. Ohan tämä vähä epäkäytännöllistä, ku pittää varua, ettei kullanmurusia karkaa ruokaan ja ettei ruuanmurusia lennä taas kullan sekkaan sulatusmuotteihin. 

- Eikös sitä kultaa käytetä joissaki ruokaresepteisäki, kakkuisa tai jossain, Jaakko mutisee.

Sitten hän selvittää ääntään viralliseen kuulusteluun. 

- Niin, siis, sulta varastettiin kaks sormusta. 

- Juu, näin kai siinä sitten kävi. Tuskinpa niitä koskaan löyetään, tai ainakaan ne ekat polliisit ei olleet kovin luottavaisia sen suhteen. Kerttu lupasi kyllä mulle ne korvata. 

Sällin on pakko aloittaa jälleen lausunta: 

- ”Yksi sormus löytää heidät, se yksi heitä hallitsee…” 

- ”Se yksi heidät yöhön syöksee ja pimeyteen kahlitsee”, Aliina jatkaa kohtalokkaalla äänellä. – Jee, sääki ossaat Sormusten herrasi ulukua. 

- ”Maassa Mordorin, joka varjojen saartama on”, molemmat jatkavat siteerauksen loppuun. 

Jaakko tuijottaa noita sormusten ystäviä hölmistyneenä. Kultasepän pöydän takana on pieni ruokapöytä ja kaksi nojatuolia. Aliina pyytää heitä istuutumaan, asettaa mehukannun, keksilautasen ja lasit pöydälle ja istahtaa itse satulatuolityöjakkaralleen. Jaakko ja Sälli ottavat mehua ja keksiä. 

- Kiitos. Tiesikkö nää, että se vitriinin lukko toimi äänellä? Jaakko kysyy saatuaan keksin nielaistua. 

- Täh, en tienny. Mulla oli kyllä vaan ihan tavallinen avvain siihen. Miksi, mikä se semmonen äänilukko ees on? 

- Niin, sitähän meki kaikki ihimeteltiin, Sälli jatkaa huomattuaan Jaakon hörppäävän juuri mehua. – Kerttu sen huomasi, ja ymmärsi heti, mistä on kyse. 

- No, mistä? Aliina kysyy kiinnostuneena. 

- Varas halusi avata sen lukon isolla pammauksella, Ja ikkunan särkemisestä tuli riittävän iso pammaus. 

Jaakko katsoo hämmästyneenä Sälliin ja pohtii mielessään: – No niinpä tietysti, niihän siinä kävi ja sitte vitriini avvautu riittävän nopiasti ennen ku polliisi ehti paikalle. Mutta miten Sälli tuon hoksas? Ei kai sillä oo jottain sisäpiiritietoa? No, ooppas Jaakko nyt vaiti, ei nyt Sällillä sentään semmosta. 

- Se ikkuna siis pamahti säpäleiksi ja paineaalto hyökkäs joka paikkaan ja sekotti koko kaupan hujan hajan, Sälli jatkaa selostustaan. – Näin!

Sälli levittää käsivartensa nopeasti sivuille. Samalla hänen kädessään oleva puoliksi syöty keksi lipeää hänen otteestaan, lentää kaaressa Jaakon ja Aliinan välistä suoraan kohti kultasepänpöytää ja totta kai tömähtää suoraan rasiaan, johon Aliina on kerännyt tarkasti talteen kaikki lattialle ja nahkasuojukselle pudonneet kultahippuset. Nyt koko rasia pompahtaa pöydän reunan yli ja kultahiukkaset lentelevät keksinmurusten kanssa iloisesti ympäri lattiaa. 

- Ääääh, kylä mää oon pölijä, Sälli huudahtaa ja ryntää hakemaan nurkassa nököttävää akkuimuria ja on jo alkamassa imuroimaan kullanarvoisia hippuja koneen syövereihin. 

- Eeeii, Aliina ryntää perään ja pysäyttää Sällin viime tipassa.

Tästä tulikin mieleeni eräs kerta, kun olin itse aloittamassa imuroimisen, mutta intouduin sitten miettimään itse imuroinnin syvintä olemusta. Kerronpa sen pohdinnan tässä välissä, kun Aliina kerää pienellä harjalla ja kihvelillä varovaisesti kultaa takaisin rasiaan. Näin se meni.

Otin imurin kaapista. Enhän ottanut, koska minun imurini ei ollut kaapissa. Minulla imuri seisoo aina näkyvissä omassa nurkassaan, kuin odottaen, että joku innokas voi ottaa sen helposti käyttöönsä ja sipaista paikat puhtaaksi. Pahoittelen, imuriseni, mutta se on toiveajattelua. Näkösältä ottaminen ei ole yhtään sen helpompaa kuin piilostakaan ottaminen. Oikeastaan sen toivominenkin on sinulta häpeällistä, koska aiheutat tavalliselle ihmiselle omantunnon pistoksia muistuttamalla kaikista tekemättömistä töistä. Onneksi seisotkin jo nurkassa häpeämässä.

Otin imurin nurkasta. Enhän ottanut, koska tajusin, että suunnitelma puuttui. Suunniteltu työhän on jo puoliksi tehty, kuten sanotaan. Suunnitellaan siis: ensin kerään kaikki pienet esineet lattialta, kuten legopalikat, kuminauhat, kolikot, sukat, vaatteet, kengät, nenäliinat ja pehmolelut. Mistä näitä legoja ja pehmoleluja tulee? Lapsikin on muuttanut omilleen jo aikapäiviä sitten! Jossain on se mysteerihenkilö, joka ripottelee tavaroita ympäriinsä. Jatkan valmistelevia töitä sulkemalla ilmalämpöpumpun ja avaamalla sen etusuojan. Seuraavaksi vedän imurin koko johdon ulos, irrotan imurin tasoharjaosan, etsin hyllystä pikkuharjan, jolla tulen käymään läpi ilmalämpöpumpun ritilät sekä sohvan ja nojatuolien sisukset.

Sitten voisin aloittaa itse imuroimisen. Enpä voisikaan, koska töpseli pitää vielä yhdistää pistorasiaan. Ei itsestään selvyyksiäkään saa unohtaa suunnitelmasta. No niin, imurin letku kiertää ergonomisesti selkäni takaa siten, että vasemmalla kädellä pidän letkusta kiinni ja oikealla putken yläpäästä. Ja tietenkin kävelen eri paikkoihin, liikutan jalkojani, käsiäni ja päätäni. Koska itsestään selvyyksiä ei saanut unohtaa. Ai niin, ja hengitän ja hikoilen. Kyllä tämä suunnitteleminen on raskasta. Seuraavaksi voisin jatkaa lattioiden imuroimisella. Enhän voinut, koska ensin pitää vaihtaa pikkuharja normaaliin tasoharjaan kliksauttamalla. Olisikohan suunnitelma nyt valmis? Sovitaan näin.

Aloitin lopultakin todellisen imuroinnin olohuoneen etäisimmästä nurkasta. Kovilla lattioilla harjan pehmeät osat säädetään ulos, mattoja imuroidessa ne säädetään sisemmäksi. Joskus joutuu avaamaan putken ilma-aukon, jottei matto liimautuisi kokonaan kiinni harjaan. Matot imuroidaan nukkien suuntaisesti pitäen jaloilla mattoa paikoillaan. Huomaatteko, aikamuotoni on vaivihkaa muuttunut passiiviksi. Vaikka aloitin varsinaisen tekemisen, irtaudun itse siitä, tekeminen tapahtuu ihan ilman minuakin. Ihanaa! Ei, vaan toiveajattelua taas.

Olisin voinut jatkaa imurointia keittiössä. Enhän olisi. Alkuvalmisteluihini ei yleensä kuulu tuolien nosto pöydälle, vaikka se olisikin järkevää. Eikä suunnitelmissani ollut muuttaa tätä huonoa suunnitelmaani. Joten yritin vain siirrellä ensimmäisiä tuoleja, potkia seuraavia tuoleja sivuun ja vimmalla työntää imurin putkella toisen puolen tuoleja kauemmas saadakseni takimmaisenkin nurkan imuroitua. Keittiön sekä eteisen lattiat ovat itseasiassa aika nautinnollisia imuroitavia; ruoan murusista ja kiven sirusista kuuluu rytmikäs rapina, kun ne sinkoutuvat putkien sisäpintoja pitkin imurin uumeniin.

Nyt olisin voinut lopettaa imuroinnin. Enhän voinut, koska käytävä ja vessa unohtuivat vielä, ja makuuhuonekin! Olivatko nämä huoneet lisääntyneet? Voisiko suunnitelmissa ottaa jo huomioon, mitä vahingossa unohdetaan? Totta kai, juuri suunnitelmissa pitääkin ottaa huomioon kaikki uhat, riskitekijät ja kompastuskivet. Imuriin voi konkreettisesti kompastua tai sen johto voi sotkeutua jalkalamppuun, joka kaatuessaan sinkoaa kipinän verhoon, joka syttyy tuleen ja silloin imurointi on valitettavasti keskeytettävä. Näin ei tietenkään toivota tapahtuvan.

Nyt voisin lopettaa kertomisen imuroinnista. Enhän voi, koska suunnitelmasta puuttuu imuroinnin lopettaminen, joka siihen ehdottomasti kuuluu. Imurointia ei koskaan lopeteta noin vain. Paitsi, jos verhot syttyvät tuleen. Ensin pitää imuroida harjaosat puhtaaksi. Sitten irrotetaan töpseli, imaistaan johto sisään, kiinnitetään letku ja putki sivuun sekä asetetaan koko komeus omalle paikalleen, nurkkaan, odottamaan seuraavaa iloista tapaamista. Ja lopuksi voidaan katsoa ympärille ja huomata, että imurointi oli oikeastaan aika puhdistava kokemus. Mutta hiki siinä tuli, jo suunnitellessa.

No, tämä nyt oli vain tällainen välikertomus, pahoittelen. Mutta onneksi Aliina on saanut hommansa valmiiksi ja asettaa kultarasian nyt varmempaan paikkaa pöydän laatikkoon. Sälli istuu nolona tuolillaan kätevä akkuimuri kädessään. 

- Anteeksi tuhannesti, Aliina, Sälli pyytelee anteeksi.    – Se oli joku outo refleksi. 

- Ei hättää, Sälli, Aliina rauhoittelee.

Hän ottaa imurin Sälliltä ja asettaa sen paikoilleen nurkkaan odottamaan seuraavaa iloista tapaamista. Siis laittaa imurin nurkkaan, ei Sälliä. Vaikka ehkä aihetta olisi. 

- Sattuuhan näitä, ja ku tämä on just niin ahas paikka, niin tämmöisiä onnettomuuksia mulla sattuu itelläki joskus. Mulla ois pitänyt laittaa tuo rasia laatikkoon jo aikasemmin. Kyllä se verstas olis kiva joskus saaha.

Jaakko kumartuu ottamaan pienen keksinmurun Sällin tuolin alta. 

- Tämä taitaa olla nyt semmonen kultareseptin mukkaan valamistettu keksi, hän sanoo ja ojentaa murun Aliinalle, joka noukkii pienillä pihdeillä keksin pinnalle tarttuneen kultahiukkasen talteen.

Samalla Jaakon taskusta putosi lattialle kultainen käyntikortti. Aliina nostaa sen hämmentyneenä. 

- Miksi sulla on Eerikin käyntikortti? Tiesittekö, että tämä on aitua lehtikultaa? Mää kultasin tämän sille. 

- Oho! Oliko niitä kortteja vaan yksi? Ite se tämän mulle anto. 

- Ei, on niitä jonkin verran sentään, ei oo ihan ainua kappale. Mutta aika arvokas kuitenki.

Sälli muistaa yhtäkkiä alkuperäisen epäilyksensä Eerikkiä kohtaa. Hän nousee ja kysyy: 

- Anteeksi, voinko käyvä vessasa? 

- Juu, tottakai. Se on tuon oikian oven takana, Aliina osoittaa eteiseen.

Sälli menee vessaan. Ei hän varsinaisesti vessaa tarvitse, mutta tämä kultashow ja Eerikin käyntikortti synnyttää Sällissä ajatuksen. Pitää etsiä johtolankoja, joko epäilyttäviä tai sitten vapauttavia. Hän avaa vesihanan ja alkaa tutkia pientä vessatilaa. Pöntön vieressä on pesukone, seinällä vedettävä kuivausteline, lavuaarin yllä peilikaappi. Sälli avaa sen. Purkkeja, tuubeja, pulloja. Alimmalla hyllyllä on kaksi kuppia, joissa on molemmissa hammasharjat. Toinen harja herättää Sällin mielenkiinnon. Se on kullanvärinen, ja jostain syystä sen varressa lukee teksti: ”ISÄÄ! PESE PÄÄSI!” 

- Sehä on palindromi. Taidehammasharja? Sen täytyy olla Eerikin. Onko Aliina se Eerikin salanen tyttöystävä?

JATKUU JÄLLEEN TUONNEMPANA...

Luiseva Sälli kultaa ja kunniaa etsimäsä - 5. luku - Etsivätoimistosta Egyptiin

5. luku - Etsivätoimistosta Egyptiin

Sälli löhöilee sohvalla tuijottaen kattoa ja kuuntelee rauhoittavaa ääntä. Salli istuu nojatuolissa yrittäen kutoa. Toisiinsa kilisevät puikot tahtovat välillä pudota hänen luisesta otteestaan, mutta hän ei anna periksi ja syvän vihreää sukanvartta on syntynyt jo kymmenisen senttiä.

Heidän ensitapaamisestaan on kulunut muutama päivä ja Salli on kotiutunut aika hyvin uuteen olomuotoonsa. Mutta ulos hän ei ole vielä uskaltautunut, ei ulkona raivoavan myrskypuhurin takia, vaan uuden ja tuntemattoman maailman vuoksi. He ovat viettäneet aikaa Sällin rauhallisessa olohuoneessa. Sälli on toki käynyt asioilla kaupungilla ja edellisenä päivänähän sattui se ikävä varkaus hänen ystävänsä, Kertun käsityömyymälässä. Tänä aamuna Sälli kävi palauttamassa pöllimänsä, tarkoitan käteen unohtuneen sanomalehden torikahvilaan. Mitään uutta ei ole kuulunut rikoksesta. Sälli ja Salli ovat jutelleet paljon sekä tuosta tapauksesta, että kaikesta mahdollisesta, no, lähinnä Sälli on kertonut elämästään. Salli ei valitettavasti voi kertoa omastaan, koska hän ei muista mitään tapahtumia. Sälli on lohduttanut, että kyllä sitä ehtii tapahtumaan jatkossa. 

- Oonko mää kertonu, että mulla oli kerran pieni etsivätoimisto? Sälli kysyy yhtäkkiä. 

- Oho, et oo semmosta tainnu kertua, Kerroit siitä Egyptin matkasta, johon tuli eri maitten evustajia, joku konferenssi, mutta se jäi sulla kesken... 

- Nii, ku Kekkonen mut kuttu sinne, Sälli intoutuu. – Juu, se oli kyllä hyvä reissu. Mutta nyt tuli mieleen, ku tämä Kertun kaupan varkaushomma on selevittämättä. Että vieläköhän sitä ossais olla salapolliisi? 

- No, mimmosia juttuja sulla oli? Salli kiinnostuu ja keskeyttää kutomisensa. 

- Yks oli aika jännä, Sälli valikoi mielessään sopivaa tapausta. – Mää oon jottain kirjotellu muistiinki. Jaksakko kuunnella? 

- Tottakai.

Sälli nousee sohvalla istumaan, kaivaa sivupöydän laatikosta mustan vihkosen. 

    - Ota mukava asento, nii lujen sen ku oikian salapolliisitarinan. Nyt alotan.

 ”Oli tavallinen syksyinen iltapäivä. Olin työskennellyt kuusi tuntia toimistossani. Työt alkoivat kasaantua ympärilleni, mutta siltikään en ollut saanut mitään aikaiseksi. Mitään uutta mielenkiintoista juttua ei ollut ilmaantunut pitkään aikaan. Pitäisi ehkä mainostaakin joskus. Nettisivuillani oli vain pieni ilmoitus, jossa tarjotaan apua kaiken ikäisille. Tarvitsin happea. Olin juuri ottanut kupillisen kahvia, kun yhtäkkiä puhelin soi. 

- Luisevan etsivätoimistosa, Shärlokki puhelimesa. 

- Halloo, halloo. Onko sielä joku, joka ossaa auttaa? 

- Rauhotutaanpa ensin. Miten voin auttaa? 

- Mummo on hukasa. 

- Tuun heti.

Matkasin kiireesti läpi kaupungin sovittuun tapaamispaikkaan, Balettikoululle. Minulle soittaneen nuoren tytön äänestä tunnistin syvän huolen ja hetkeäkään ei ollut hukattavaksi. Saattaa olla, että ajoin joitakin kurveja suoriksi säästääkseni aikaa, mutta olihan kyseessä hätätapaus. Saavuin vanhan arvokkaan rakennuksen luo. Ulko-ovella seisoi pieni tyttö hätääntyneen näköisenä. Arvasin, että tässä oli asiakkaani. 

- Hei, ookko nää se etsivä? 

- Kyllä. Kerro kaikki. 

- Tulin balettitunnille mummon kanssa, kuten tavallisestikki. Näin me tehhään kolome kertaa viikosa. Ylleensä mää harijottelen balettia ryhymän kansa ja mummo istuu katsomosa tiiviisti koko tunnin ajan ja sitten me käyvään syömäsä ja sitten se vie mut kottiin. Tällä kertaa sitä ei kuitenkaan näkyny tunnin jäläkeen missään. 

- Huomasikko nää mummoa tunnin aikana? Näkikö kukkaan mummon poistuvan? 

- En ehtiny näkemään, ku meillä oli niin rankat harjotukset jouluesitystä varten. Eikä kukkaan muukaan ollu huomannu mittään erityistä. Mummo ei oo ikinä lähteny mihinkään kertomatta mulle. Sille on tapahtunu jottain…

Tytön silmäkulmasta vierähti kyynel. En voi sille mitään, mutta en voi kestää naisen kyyneleitä. Tarjosin hänelle nenäliinan, jonka kulmaan oli kirjailtu SL, nimikirjaimeni. Olin saanut sen lahjaksi eräältä vanhalta ystävältäni. Yritin rauhoitella tyttöä. 

- Kyllä me löyetään sun mummo, elä pelekää. Selevitän asian. Näytä mulle, misä mummos istu.

Menimme katsomoon. Tutkin alueen, jossa mummo oli istunut. Mitään epäilyttävää ei näkynyt. Sitten näin muutaman rivin päässä lattialla jotain keltaista. Se oli hattu, keltainen lierihattu. 

- Tunnistakko tätä? 

- Se on mummoni!

En uskaltanut nauraa näin vakavassa tilanteessa dialogin koomiselle puolelle; olimme löytäneet mummon! Keis klousd. Eikun, leikki sikseen, olimme löytäneet siis mummon hatun. Tutkin hattua tarkemmin. Sen sisällä oli kolme pientä siementä. Selasin mielessäni läpi kasvioppia. 

- Tämä kasvi on nimeltään Julianium Feminaris. Sannooko se sulle mittään? 

- Mun sisaren nimi on Julia. 

- Ahaa, mummos jätti nämä viestiksi sulle. Meijän pittää vain selevittää, mitä se halus sanua. Ookko nää soittanu sisarelles? 

- Mää soitan heti.

Puhelin hälytti, mutta kukaan ei vastannut. Pahalta vaikutti, että tytön sisarkin oli kateissa. 

- Sattuisko sulla olemaan kuvvaa mummosta ja sisarestas?

Tyttö kaivoi laukustaan kaksi kuvaa. 

- Sattuu. Meijän mökiltä viime kesältä. Mummo oli just tännään teettänyt nämä ja anto ne mulle ennen tanssituntia.

Mielenkiintoista. Miksi juuri tänään? Oliko näissä kuvissa jotain johtolankaa? Mummo. Sisar. Kaivo. Vettä. Ämpäreitä. Kuusia. Koivu. Mökki. Savupiippu. En saanut vielä langanpäästä kiinni. Mietin siemeniä. 

- Kasvin ylleisempi nimi on Neidonheinä. Kertooko se sulle mittään uutta? 

- Mummon urheiluseura on nimeltään Heiluvat Ikäneidot. Viittaisko se siihen? 

- Hieno huomio. Lähetään sinne.

Alkoi sataa. Onneksi minulla oli sateenvarjoni. Kävelimme muutaman korttelin mummon urheiluseuran talolle, jonka vieressä oli pieni urheilukenttä. Avasin kentälle johtavan portin. Juuri, kun pääsimme sisälle, joku kiskaisi minua takin liepeestä. Käännyin ja tunnistin kiskaisijan asiakkaani sisareksi, Juliaksi. Hän veti meitä molempia kaikin voimin kentän reunalle ja huusi: 

- Varokaa! Kattokaa ylös!

Katsoin sateenvarjoni alta ja ällistyin. Taivas oli täynnä kumisaappaita. Julia oli viime tipassa vetänyt meidät turvaan. 

- Mitä ihimettä? 

- Se on mummo!

Kumisaappaat jaloissaan taivaalta leijaili monen monta mummoa hameen helmat lepattaen ja alushousut vipattaen. Mummot mätkähtelivät kentälle yksi toisensa perään.

Kun reitti oli selvä ja taivaalta ei enää satanut mummoja, tyttö ja hänen sisarensa juoksivat mummonsa luokse. Seurasin heitä. 

- Mummo, mummo, ookko nää kunnosa? 

- Totta kai mää oon kunnosa. Olipa mahtava hyppy! 

- Miksi nää et kertonu, että sulla oli tännään laskuvarijohyppyesitys? 

- Täähän on extreme-laji, niin halusin, että sullakin on vähän jännitystä. Ja hyvinhä osasitte etsivä Luisevan kanssa tulukita vihijeitä ja saapua paikalle. Ja Julia osas myös. Hän sai omanlaisensa johtolangat. Oon niin ylypiä teistä molemmista, kaikista, sinustaki etsivä Shärlokki.

Punastuin tyytyväisyydestä. Onneksi juttu selvisi näin hienosti ja asiakkaani oli myös tyytyväinen.

Viikon päästä sain toimistooni tytöltä kirjeen, jossa oli kiitoskortti ja valokuva. Kuvassa tyttö istui pihakeinussa ja yritti tavoittaa oksasta roikkuvaa omenaa. Yhtä asiaa jäin vain ihmettelemään; miten tyttö osasi minulle soittaa. Se selvisi minulle vasta myöhemmin eräässä Heiluvien Ikäneitojen puunkaatotapahtumassa; mummo oli löytänyt minut nettimainoksestani ja laittanut numeroni tytön kännykkään ”Auttavan hätänumeron” kohdalle. Kyllä mummot osaavat kaiken.

Thö End”

Sälli lopettaa tarinansa ja puikko putoaa Sallin kädestä. Hän on kuunnellut hiljaa koko ajan kutoen. Sukassa on jo keltapunainen pystyraitarivistö valmiina. 

- Oi, olipa jännittävä juttu ja mahtava loppuratkaisu. Ihanaa, ku mummo löyty, Salli pohtii tarinan aikaansaamia ajatuksiaan. – Olit niin taitavasti tuon pikkutytön turvana ja mistä nää keksit ratkasta ne vihijeet niin nopiasti? 

- No, olihan se mummo aika hyvin ne piilottanu, Sälli punastuu tyytyväisyydestä. – Mutta se luotti mun ammattitaitoon. 

- Shärlokki, tosi hyvä nimi, hih. Mikset sitte jatkanu niitä hommia? Tottakai ossaisit ratkasta tämän sormusjutunkin. Musta tuntuu, että mää tunnen jo kaikki sun kaverit, ku oot niistä niin palijo kertonu. Jaakkokin on aika vekkuli, ku sille päälle sattuu. Mutta mää en kyllä usko, että se on se Kerttu, niinku vähän eppäilit eilen, ku tulit sieltä kaupalta.

Sälli vakavoituu ja sanoo: 

- Sitä määkin toivon. En oikein muista, miksi mää lopetin sen etsivätyön. Kai siinä tuli kaikenlaista muuta ja se sitte vaan jäi. Eihän siitä hirviästi leipää saanu, tai ainakaan voita päälle. 

- Mutta ethän nää varsinaisesti tarvikkaan, Salli hymyilee ja jatkaa kutomistaan. – Mutta miten se meni se konferenssijuttu? 

- Aa, se, Sälli ryhdistäytyy. – Voinhan mää senki ny lukia. Jaksakko vieläki kuunnella? 

- Juu. 

Sälli plärää vihkoaan ja jatkaa taas tarinointiaan.

”Muuan vuosi sitten Kekkonen, siis edesmennyt jo silloin, kutsui minut, Luisevan Sällin, avustajakseen Egyptiin, Kheopsin pyramideilla pidettävään konferenssiin. Urkki oli jostain urkkin… kuullut, että olin tämän meidän omituisen PPPM-yhdistyksen edustaja, ja että osasin keskustella sujuvasti arabian englanniksi, tänkjuu verimazh. Tapahtuman isäntänä oli itseoikeutetusti faarao Khufu, joka oli tämän mahtipontisen konferenssipaikan rakennuttanutkin, siis ennen kuolemaansa. Kutsuttuina vieraslistalla oli erittäin tärkeitä herroja, Päättömästä miehestä Elvikseen ja Cantervillen kummituksesta Lepakkomieheen, ja naishaamuja myös tietysti, näin modernin tasa-arvon aikana. Suomestakin tuli mukaan Mustion linnan pitsimyssyinen harmaa rouva. Konferenssin tarkoituksena oli lisätä postmortemisti-henkilöstöryhmien globaalia yhteistyötä ja hioa heille rautaisen timanttinen missio. Homma sopi minulle siis kuin rikka silmään, olinhan sentään yhdistyksen postinhoitaja, nykyisin sähköpostinhoitaja, facebook-päivittäjä, viestintäbloggari, somevastaava sekä koiranäyttelytuomari.

No, niin minä sitten lähdin junalla Oulusta sovittuna päivänä Helsinkiin ja tapasimme Kekkosen kanssa Hietaniemen hautausmaan nurkilla. Jatkoimme siitä matkaa kohti lentokenttää. Mutta lähellä Pasilaa hoksasin, että minähän en ollut käynyt vuosikausiin Linnanmäellä. Herranen aika; näin kauas kerrankin tulin ja en muka pääsisi Linnanmäelle. Ei käy! Ruinasin niin kauan, että Kekkonen lopulta suostui. Menimme huvipuistoon. Kävin Vuoristoradassa, Hurjakurussa, Salamassa, Linnunradassa sekä tietenkin pelaamassa sitä hevospeliä, jossa heitellään palloja ja voi voittaa pehmolelun. Voitin pehmolelun. Kekkonen kävi kummitusjunassa, minä en uskaltautunut sinne. Kävin vielä kerran vuoristoradassa sekä pyöräytin jättisuklaalevy-onnenpyörää, josta kukaan ei koskaan voita, paitsi Joku joskus. Mutta onneksi minä en voittanut. Aah, olin niin valmis lähtemään Egyptiin.

Lentokentällä check-in sujui ongelmitta automaatilla, vaikka melkein unohdinkin Kekkosen minulle hommaaman passini kahvilaan. Onneksi seuraavana pöytään istuutuva rouva tunnisti minut kuvasta ja ystävällisesti huusi minut takaisin. Ihmettelin vain hänelle, että miten ihmeessä niin huonosta ja kalpean valjusta kuvasta voi ketään tunnistaa. Rouva katsoi minua hieman pitkään.

Turvatarkastuksessakin meitä katsottiin pitkään, eikä kumpaakaan ensin päästetty läpi. Minulla piippasi tekolonkkanivel ja Kekkosella silmälasien ruuvit. Kekkonen kävi hurjana; ei hänen presidenttiaikoinaan tällaisiin turhuuksiin hukattu aikaa. Hyviä olivat olot ennen terrorismiuhkia, oli vain kylmän rehellistä tai rehellisen kylmää sotaa. Mutta hetken hipelöinnin, läpivalaisun ja rauhanneuvottelujen jälkeen saimme siirtyä tax-free alueelle.  

Emme tienneet, että pahin oli edessä. Jätin Kekkosen oikean portin luo ja menin ostamaan meille juomista. Laitoin kolikon automaattiin, mutta yhtäkkiä kone sekosi ja alkoi syytää pulloja toisensa perään. Nappasin niitä molemmilla käsillä ilmasta, keräsin syliini, ja lopulta tungin niitä kylkiluideni väliin ja joka mahdolliseen paikkaan. Onneksi pullot loppuivat. Hoipuin takaisin portin luokse vartalo täynnä vesipulloja.

Portti oli sillä välin avattu ja menimme Kekkosen kanssa jonoon. Päästyämme tiskin ääreen, lentoemo katsoi minua kauhuissaan ja huudahti: ”Ei koneeseen saa viedä nesteitä!” ”Mutta nämähän ovat avaamattomia ja tax-free-alueelta ostettuja.”, ihmettelin. ”Vartija!” lentoemo huusi. Vartijat ilmestyivät välittömästi paikalle ja veivät minut ja Kekkosen takahuoneeseen. Pitkien kuulustelujen jälkeen meidät vapautettiin, mutta ei päästetty kuitenkaan enää matkustamaan lentäen, vaan meidät passitettiin suoraan lentokentältä poistuvaan linja-autoon. 

- Mitäs me nyt tehhään? kysyin Kekkoselta. 

- Minähän en ole mikään eilisen teeren poika, etkä sinäkään, poikaseni, vastasi Kekkonen, – lähdetään Lahteen.

Ja mehän lähdimme. 

- Mitäs me nyt täälä Lahesa tehhään? kysyin taas Kekkoselta. 

- Minähän olen vanha urheilijanuorukainen, ja niin kai sinäkin, Kekkonen vinkkasi silmäänsä, – joten mennään mäkeen.

Ja mehän mentiin. 

- Mitäs me täälä mäjesä tehhään? kysyin jälleen. 

- No, hypätään tietysti! Kekkonen huusi ja hyppäsi.

Eihän siinä auttanut kuin hypätä perässä. Ja sellaiset hypyt me nykästiinkin, että Nykäsenkin maailman mestaruudet jäivät kauas taakse. Jos urheiluselostaja kuvaisi näitä hyppyjämme, hänen olisi pakko sanoa: ”Muuten hieno hyppy, mutta alastulo puuttui.”

Mutta eivät ne puuttuneet; laskeuduimme taitavasti telemarkilla alas pehmeälle, kuumalle Egyptin maan hiekalle. Tai siis Kekkonen laskeutui. Minä onnistuin törmäämään aavikon ainoaan puuhun ja katkaisin jalkani siinä hötäkässä. Mutta egyptiläiset lääkintämiehet kipsasivat jalkani todella nopeasti ja ammattitaitoisesti. Janohan tuollaisesta matkaamisesta tuli. Paha juttu, että siinä vauhdissa melkein kaikki vesipullot olivat irronneet sisuksistani, mutta onneksi tunsin vielä yhden painavan ristiselkääni ja saimme huuhdottua kurkkuun tarttuneet ötökät alas.  

Lähdimme virkistyneinä etsimään määränpäätämme, Kheopsin pyramidia ja Khufu-faaraota. Ja helppohan tuollainen kolmiopytinki oli nähdä keskellä hiekkaerämaata. On Oulussakin hieno kolmiotalo, muttei se ihan tuollainen ihme ole. Ja kuka kummassa jaksaa tuollaista taloa siivota? Rakennusta kohti oli jo lähestymässä astellen myös muitakin vierailijoita, tai raahustaen tai lennellen; oli kummitusta, zombieta, aavetta, humanoidia, haamua sekä monen monituista muutakin oliota, kuten minä kainalosauvojeni kanssa. 

Khufu itse oli juhla-asussaan, muumion kääreissään kättelemässä ja vastaanottamassa vieraita. Ihmettelin hetken tuota asua, kokovartalomaski ja kaikki, mutta päättelin, että taisi olla jokin kulkutauti päällä. Pääsimme pian juttelemaan hänen kanssaan muutaman sanan. Annoin hänelle tuliaislahjaksi pehmolelun ja yritin sitten toimia tulkkina hänen ja Kekkosen välillä. Kekkonen halusi tietää, miten Khufu välttyi museoiden tunkkaisiin kokoelmiin joutumiselta. Khufu kertoi, että kuolemansa jälkeen hänen oli onnistunut ujuttautua sarkofagistaan ja livahtaa pakoon ennen haudan lopullista sinetöimistä. Niinpä myöhemmät hautojen ryöstelijät olivatkin saaneet pitkän nenän, ha ha haa, kulta-aarteiden lisäksi tietysti. Mutta eivätpä saaneet siis hänen maallista majaansa kaiken maailman turistien töllisteltäväksi. ”Jes, jes, tät is veri nais”, sanoin kohteliaasti.

Sitten Khufu halusi tietää, millaisella strategialla Kekkonen johtaa nykyään Suomea? Hän oli yllättävän hyvin perillä nykyajan menosta ja meidänkin pienestä maankolkastamme. Käänsin kysymyksen Kekkoselle. Tämä myhäili ja sanoi: "Hyvä veli, emme pääse eteenpäin, jos emme lakkaa palvomasta menetettyjä tai kuolleita Jumalia "  "Aa, ai sii, ai sii, ymmärrän täydellisesti, veli hyvä", vastasi Khufu ja hymyili salaperäisesti.

Se oli suurenmoinen vierailu. Kiitos Urkki, kun sain osallistua tähän ikimuistoiseen tapahtumaan, vaikka hieman kommentoitkin kravattiani; minusta se sopi niin hyvin kainalosauvojeni sävyyn. Joka tapauksessa konferenssi onnistui täydellisesti, yhteistyöstrategioita kehiteltiin ja erilaisten seminaarien ja kokousten päätteeksi koko maailman postmortemistien vastaperustettujen henkilöstöjaostojen niin ylimmät kuin alimmatkin toimihenkilöt olivat yhtä mieltä ainakin yhdestä asiasta, missiosta: ”Elämä on täyttä vain, kun sen on kokenut kokonaan!”. Ja mehän olemme.”

Sälli päättää lukemisensa. Salli hihkuu innoissaan ja taputtaa käsiään yhteen. 

- Voinko määki liittyä tuohon yhistykseen? hän kysyy. – Kuulostaa mahtavalta toiminnalta. 

- No, sehän olis älyttömän hyvä homma, Sällikin yhtyy ajatukseen. – Näin me tehhäänki. Voin esitellä sut ens viikolla seuraavasa kokkouksesa. Kyllä meijänki yhistyksesä tarvitaan välillä uutta verta, tai siis luuta.

JATKUU AJALLAAN ENSI KERRALLA...