Luiseva Sälli kultaa ja kunniaa etsimäsä - 10. luku - Muhokselta Apteekkarin talloon

 10. luku - Muhokselta Apteekkarin talloon 

Näin kävi siis Oulussa vuonna 1822. Kuten jo kerroin, vain viisi henkeä menetettiin. Mutta muuten isku oli suuri, monet menettivät kotinsa, omaisuutensa, elinkeinonsa, eikä useimmilla ollut mitään vakuutuksia siihen aikaan. Sällin osuudesta onnettomuuteen voidaan olla montaa mieltä, mutta yksi todiste löytyy, että hän on ainakin ollut paikalla. Jos oikein tarkasti katsoo ”Oulu palaa 1822” -taulua, voi siellä nähdä Sällin tynnyrinsä kanssa. Kyllä taiteen sanaan pitää luottaa.

Sälli, Matleena ja Pikku pääsivät asumaan Onni-oppipojan kotiin, maatilalle Muhokselle. Se oli onni, koska Matleenan omat vanhemmat olivat kuolleet katovuosina eikä hänellä ollut muita sukulaisia. Pape lähti Ruotsiin. Hänen tapauksessaan oli onni, ettei ollut niitä vakuutuksia, näin hän selvisi tuhopolttoepäilyistä syyttömänä.

Matleenaa ja Sälliä ei koskaan kuulusteltu sen enempää, vaikka Matleena olisi halunnut kertoa. Mutta Sälli vakuutti hänelle sen olevan turhaa, sehän oli suuri vahinko ja epäonnisten sattumien summa. Hän ja kissakin olivat yhtä syyllisiä. Toki heidän tekemisistään jäi pyörimään epämääräisiä huhuja, jotka hälvenivät ajan saatossa. 

Näin jatkui Sällin elämä tynnyrinrakentajana. Nopean uudisrakentamisen ansiosta hän palasi pian kaupunkiin ja perusti verstaan, tällä kertaa hieman keskustan ulkopuolelle, Pikisaareen. Sinne keskittyi muutakin kehittyvää teollisuutta, laivanrakennusta, konepajaa, villatehdasta, käsityöläisiä. Sälli jatkoi uuden tynnyrin mallin kehittämistä ja siitä tulikin hyvin suosittu malli.

Matleena ja Onni menivät naimisiin, hoitivat maatilaa ja saivat neljä lasta. Sälli-kummisetä kävi usein vierailuilla ja silloin lapset saivat leikkiä hauskoja leikkejä kuten "Kerää luusi" ja "Anna luuni tänne". 

Aika kului, Matleena sairastui kulkutautiin, ja kuolinvuoteellaan hän sai vihdoin tunnustaa papille osuutensa tuhoisaan paloon. Pappi lohdutti, että vahinkoja sattuu kaikille. Matleena kuoli huojentuneena. Lapset kasvoivat, Onnikin nukkui pois. Sällin muuttumatonta olemusta ei ihme kyllä ihmetelty, kuten ei koskaan aiemminkaan. Tai myöhemminkään. Ikinuoreksi, kovaksi luuksi, häntä kutsuttiin.

Kuusi kymmentä vuotta on kulunut viimeisimmästä suurpalosta. Sälli on kaupungissa käymässä Matleenan nuorimman tyttären, Matildan luona. Matildan polku on ollut hieman erilainen kuin sisarustensa. Vanhin veli on jatkanut kotitilan hoitoa ja toinen veli ja sisar ovat löytäneet omat paikkansa kotipitäjästään ja juurtuneet tiukemmin sinne. Toki Matildakin rakasti kotiaan ja perhettään, arvosti vanhempiensa antamaa tukea ja kasvatusta, mutta hänessä syttyi jo nuorena erilainen tiedon nälkä, halu nähdä ja oppia uutta. Tuohon aikaan oli kuitenkin harvinaista tyttöjen opiskella sen enempää kodin ulkopuolella.

Matildan tie muuttui täydellisesti, kun hän onnellisten sattumien myötä pääsi opiskelemaan Ouluun kirjailijan ja naisten koulutuksen edelläkävijän, Sara Wacklinin tyttökouluun vapaaoppilaana. Ei siis siihen tyttökouluun, joka paloi 1822 eräässä tuntemassamme suurpalossa, vaan siihen, jonka Sara sen jälkeen perusti Franzenin talon itäpäätyyn. Köyhän maatilan tyttärenä tuollainen opiskelu ei muutoin olisi ollut mahdollistakaan. Siellä hän sai kasvaa Saran aikaansa edellä olevien oppien ja ajatusten innoittamana, sai oppia kieliä, matematiikkaa ja kirjanpitoa. Toki myös monenlaisia käsitöitä, vaikka niitä hän oli oppinut jo maatilalla Matleenan ja Onnin ohjauksessa. Taidettakin hän opiskeli. Saipa jopa stipendin Suomen Taideyhdistykseltä, jonka turvin hän kävi ihan Tukholmassa asti maalausopissa.

Mutta elämä johdatti hänet takaisin Ouluun ja tutustumaan erääseen ahkeraan nuoreen mieheen. Tämä mies on nykyään Matildan aviomies, apteekkari Nordfors, joka hoitaa Kirkkokadun ja Pakkahuoneenkadun kulmassa sijaitsevaa Oulun Uutta Apteekkia. Historiantutkijoille sanottakoon, että kyseessä saattoi olla joku ihan toinen apteekkari, jonka kanssa Matilda avioitui, mutta koska historia on aina epävarmaa, niin pysyttäköön varmuudella tässä epätietoisuudessa. Ja kerrottakoon siis eräänlaisena faktana, että Apteekin yhteydessä on myös Matildan ja apteekkari Nordforsin koti, missä he asuvat kahden lapsensa kanssa, 13-vuotiaan Martin ja 6-vuotiaan Miinan.  

Ei Matilda ole täysin jättänyt omaa koulutustaan hyödyntämättä, vaan hän on toiminut välillä apuopettajana ja välillä keskittynyt omaan maalaustaiteeseensa. Haaveena hänellä olisi vielä joskus käydä Italiassa, katsomassa kuuluisaa Sikstuksen kappelia. Perhe on hänelle kuitenkin se tärkein. 

- Lapset, Martti ja Miina! Tulukaapa tänne, Sälli-setä tuli kyllään, Matilda kutsuu lapsia alakertaan. – Mutta rauhallisesti portaisa, ettei isän asiakkaat häiriinny apteekin offiisiin puolella.

Portaista kuuluu hirveä töminä ja sitten muksahdus. Ja itkua. 

- Äiti, mää kaavuin, Miina huutaa. 

- Mitä ihimettä täälä...

Portaikon keskikerroksen tasanteella oleva ovi avautuu ja apteekkari Nordfors kurkkaa raosta vihaisena. Mutta nähdessään jalkaansa pitelevän tyttärensä ja tämän vierellä portaalla istuvan poikansa, hän kysyy: 

- Ookko kunnosa Miina? Menikö nilikka? 

Matilda ja Sälli ryntäävät alakerrasta paikalle. 

- Oi, voi Miina. Määhän sannoin, että tulla rauhasa.

Sälli tervehtii apteekkaria ja lapsia ja kiipeää portaalle Miinan toiselle puolelle. 

- Kävikö pahasti? Mää oon tottunu tutkimmaan luita, saanko kokkeila? 

- No, joo, Miina nyyhkii.

Sälli kokeilee varovasti Miinan jalkaa. 

- Aaai. 

- Kipiä tietenki, mutta tuntuu, ettei oo murtunu. 

- Hieno homma, Sälli, luotan sinuun luuasioissa, apteekkari sanoo huojentuneena. – Mun pittää mennä, valokuvvaaja Sjöman on tulosa. Tulukaa sanomaan, jos tarttette jottain. 

- Kiitos, Albert, kyllä me pärijätään varmasti Sällin kansa, Matilda sanoo ja silittää Miinan päätä. – Haen äitin mallin mukkaan kuotut sukat, ne parantaa. 

Sälli nostaa pienen Miinan syliinsä ja he siirtyvät portaikosta salonkiin. Sälli kiertää ja ihailee Miinan kanssa seinillä olevia Matildan maalaamia vesiväritöitä, maisemakuvia maalta ja kaupungista. Niissä on lumoavan kaunis valo ja hän on saanut vangittua vuorokauden ja vuodenaikojen vaihtuvat tunnelmat. Kaikki istuutuvat sohvapöydän ääreen. Matilda pyytää palvelustyttöä keittämään kahvia ja tuomaan jotain tarjottavaa. 

Sälli ja lapset selostavat kilpaa viime kesäistä leikkiään Toppilansalmen kesähuvilassa. Miinan kipeä jalkakin jo hieman unohtuu. 

- Sitten nää juoksit sieltä aijan takkaa iliman oikiaa kättä... 

- Se roikku sielä koivusa ja me heitettiin pallolla siihe, että se putuais. 

- No niin teitte ja putoshan se, mutta naapurin puolelle pihhaa. Niin ehämmää voinu muuta ku lähtiä hakkeen sitä. 

- Ja me huuettiin, että... 

- Kerrää luusi, Sälli!

Sälli ja lapset kikattavat ja Matildakin nauraa. 

- Mekin leikittiin tuota lapsena Muhoksella. 

- Voi, äitikulta, eikö me voitas nykki? Mennään heti pihalle, mennäänhä? 

- Mutta kahavit... Entä jalaka? 

- Se on jo ihan kunnosa...

Palvelustyttö tulee huoneeseen kantaen tarjotinta, joka notkuu herkullisia leivonnaisia, kahvia ja virvokkeita. Matilda katsoo tarjotinta, vinkkaa salaa Martille ja Sällille ja kääntyy Miinan puoleen. 

- Juu, no, viijään nämä offiisiin, apteekin asiakkaill... 

- Eeei, kyllä voijaan ensin juuaa kahavit, Miina peruuttaa leikkisuunnitelmiaan. - Sällilläki on varmasti jano.

Matilda kaataa hymyillen kahvia kuppeihin, Sittisoodaa laseihin, asettaa lautaset kaikille ja sipaisee leikkisästi Miinan nenänpäätä. Hän selvittää Sällille: 

- Meillä oli eilen Albertin ja hänen velijensä perustaman Oulun Puhelinkeskuksen avajaiset ja näitä Katri Antellin torikojulta ostettuja tarjoomuksia jäi vähä yli. Olokaapa hyvät. 

- Ai, kuulinki siitä. Että ihan oikia puhelin. Ja teijän talosa. En ihan ymmärrä, miten se puhe voi mennä lankaa pitkin.

Sälli leikkaa kaikille palat omenahyvekakkua ja Matilda kaataa vaniljakastiketta päälle. 

- Juu, ei sitä ymmärrä, mutta tuolla se on, sivurakennuksen toimistosa. Ulukokautta pittää mennä, tämä on niin sokkeloisen kummallinen talo. On offiisia, laboratoriota, materiaali- ja valamistushuonetta ja säilytystiloja. Aattele, kellarisa on jopa verijuotikkaita. Voijaan käyvä kattomasa, sitä puhelinta siis. 

- Ehottomasti mennään. Ja sitten leikitään, Sälli vakuuttaa lapsille.

Herkut on syöty ja virvokkeet nautittu. Vaikka Matilda ja Albert ovat molemmat nousseet köyhemmästä väestöstä ylempään yhteiskuntaluokkaan ja tulevat kohtuullisen hyvin toimeen, ei tällaiset herkutteluhetket ole heidänkään perheelle arkipäivää. 

- Kiitän, olipa mahtavia herkkuja! No nyt mennään ensin kattomaan sitä puhelankaihimettä, Sälli sanoo ja nousee pöydästä. 

- Mikä niisä herkuisa pamahti? Miina kysyy vakavana. – Ei mulla mikkään pamahtanu. 

- Häh? 

- Kun nää sannoit, että oli pamahtavia.

Sälli, Matilda ja Martti alkavat nauraa. Miina vähän loukkaantuu. 

- Tyhymä, Martti ilkkuu. – Sälli sano, että oliPA MAhtavia. 

- Ite on tyhymä, joka toista haukkuu, Miina vastaa itkun partaalla, jälleen. 

- Ite oot pölij... 

- Lapset, lapset, Sälli toppuuttelee. – Ei kumpikaan teistä oo tyhymä. Joskus voi tehä jottain tyhymää, tai siis kaikki tekkee joskus jottain tyhymää. Ja Miinahan kuuli tosi hauskasti tuon, ei ois tullu mieleenkään... oli pamahtavaa.

Nyt Miinakin yhtyy nauruun. 

- Meinasin unohtaa, kuttoin sulleki Sälli, tuommoset sukat, Matilda muistaa ja hakee paketin. 

- Oo, kiitos. Onpa hienot. 

- Onneksi ei pamahtavat, Miina lisää. 

Seurue on päässyt sisäpihalle ja on juuri nousemassa ulkokautta kulkeviin portaisiin yläkerran toimistohuoneeseen, kun apteekkioppilas ja juoksupoika juoksevat kellarista ulos kauhuissaan. 

- Apua, se sytty... Mää olin täyttämäsä vaan bensiiniastiaa, mutta siitä valu lattialle... Lyhty vieresä...

Kellarista alkaa kuulua pamahduksia. Sälli käskee poikia hakemaan sammutusvälineitä. 

- Matilda, lapset, te lähette heti Pakkahuoneenkatua rantaan päin, varottakkaa naapureita, hälyyttäkkää apua. 

- Albert! Matilda sanoo hätääntyneenä. 

- Mää etin sen. Menkää nopiasti.

Tuli iskee jo kellarin ovesta ulos. Matilda ja lapset lähtevät juoksemaan pois talolta ja Sälli juoksee takaisin asunnon portaikkoon. 

- Tuli on irti! Tuli on irti! Albert! 

- Mitä?

Apteekkari Nordfors ja hänen vieraansa valokuvaaja Sjöman ryntäävät portaikkoon. 

- Tuli on irti! 

- Matilda, lapset? 

- Lähetin heijät pakkoon rantaan päin. Ja pojat hakkee sammutuskalustoa. 

- Hyvä. Sjöman, haekko sisäkön ja palavelustytön turvaan. Puhelin!

Sälli ja Albert juoksevat ulos kellarin oven luo, missä pojat yrittävät tähdätä vähäisiä vesiä roihuaviin lieskoihin. 

- Ei pojat, ei kannata. Vesi ei riitä. Juoskaa hakemaan apua. 

- Sälli, tule. Puhelin!

He kiipeävät ulkoportaita pitkin Puhelinkeskuksen toimistoon. Keskuksen hoitaja on juuri tulossa vastaan. 

- Soitin polliisikonttoriin. 

- Hienoa. Juokse pakkoon pian, Albert määrää.

Itse hän jatkaa kiipeämistä pieneen toimistohuoneeseen Sälli perässään. Seinän vierellä on puhelinkeskuspöytä, jossa on paljon nappuloita ja johtoja. Albert repii johtoja irti ja osoittaa Sälliä tarttumaan pöydän toisesta päästä kiinni. Yhdessä he kantavat pöydän portaita pitkin alas, onneksi juuri viime hetkessä ennen kuin koko rakennus on ilmiliekeissä. Valokuvaaja Sjöman ja palvelusväki pääsevät myös ajoissa ulos ja he kaikki pakenevat muiden kauhun vallassa olevien kaupunkilaisten tavoin rantaa kohti, Sälli ja Albert kantaen puhelinpöytää. Palovaunujen kellojen kilkatus lähestyy etäällä, naapurirakennukset syttyvät ja rakenteet paukahtelevat.

Albert näkee jo kaukaa Matildan ja lapset rannassa. Hän pudottaa irti pöydästä, juoksee heidän luokseen ja kaappaa heidät tiukkaan syleilyynsä. 

- Oi, Albert!

- Isä, isä. Se kamala oli pamahtava.

Matilda painaa suukon Miinan otsalle.

Joku pienen pojan kanssa kulkeva mies auttaa Sälliä kantamaan pöydän rantaan asti. 

- Kiitos. 

- Eipä kestä. Tuuhan, Hemmu, kato, äiti on tuolla.

Poika juoksee naisen syliin. Ranta alkaa täyttyä pelokkaista, huojentuneista ja väsyneistä ihmisistä sekä pelastetuista huonekaluista ja muusta omaisuudesta. Sjöman ikuistaa kamerallaan katastrofia, josta jää jälkeen vain savuavia raunioita. Tässäkin palossa menetettiin paljon, mutta ei onneksi ihmishenkiä. Ja nyt oltiin varauduttu hieman paremmin palovakuutuksin kuin kuusikymmentä vuotta aiemmin. 

Mutta eihän Oulun palot tai muutkaan murhenäytelmät siihen päättyneet. Ei tiennyt tuo pieni poika, että jo muutaman vuoden päästä hän menettäisi isänsä. Eivätkä tienneet Miina ja Marttikaan, että samoin kävisi heille jo parin vuoden päästä. 

Nyt tuo heidän tarmokas isänsä järjestelee jo turvapaikkoja ja yösijoja ihmisille, muutaman päivän päästä hän perustaa väliaikaisen apteekin ja koska puhelinkeskuspöytä saatiin pelastettua, he pystyvät veljensä kanssa piakkoin jatkamaan puhelinkeskustoimintaa uudessa paikassa.

Onni on, että tulevaa ei tiedä, mutta muistot sen sijaan voivat jäädä vahvoina mieleen. Tuo pieni Hemmu-poika oli se sama, joka nuorukaisena maalasi muistostaan taulun, ”Oulun palo 1882”. Ja jos oikein tarkasti sitä katsomme, voimme nähdä tuon pelastetun puhelinkeskuspöydän. Sen, jota Sälli oli pelastamassa.

JATKUU VIELÄKIN, KAIKESTA HUOLIMATTA...