Luiseva Sälli kultaa ja kunniaa etsimäsä - 9. luku - Tynnyristä värjärin talloon

 9.  luku - Tynnyristä värjärin talloon

Onneksi epäilyt Sällin suuntaan hälvenivät niin nopeasti. Vai hälvenivätkö? Nyt on minun vuoroni tunnustaa, että on olemassa jotain tietoa Sällin historiasta, vaikka se onkin perin omituista ja selittämätöntä. Ei sitä kovin moni tiedä, vaikka tuo tieto löytyy Pohjois-Pohjanmaan museosta. Eikä Sälli itsekään muista niin vanhoja juttuja. Se liittyy Oulun suurpaloon vuonna 1822. Ja suurpaloon vuonna 1882. No, siis Oulussa on palanut usein, kymmeniä kertoja, tahattomasti tai tahallisesti, kuka tietää. Varsinkaan mahdollisista rakennusyhtiöiden aiheuttamista ”vahinkopaloista” ei voi tietää, mutta ei niistä nyt sen enempää.  

Kerrataanpa lyhyesti historiaa Wikipediasta. Eletään autonomian aikaa, Suomi on Venäjän suurruhtinaskunta. Vilkkaan satama- ja tervakaupunki Oulun asukkaita koetteli vuonna 1822 suuri onnettomuus, jossa suurin osa kaupungin tiheään rakennetuista puutaloista tuhoutui tulipalossa. Kuin ihmeen kaupalla ihmishenkiä menetettiin vain viisi. Palon syy ei koskaan selvinnyt, vaikkakin sen alkulähteeksi paikannettiin värjärimestari Ernst Papen verstas. Sieltä nähtiin tulevan savua öin ja päivin ja tiedettiin piippujen rakenteiden olevan jo vähän huonossa kunnossa.

Papea epäiltiin aluksi myös teon tahalliseksi sytyttäjäksi, koska tämä oli ollut lähdössä Ruotsiin vaimonsa luokse. Pape kuitenkin kiisti syytökset. Omaisuuttaan hän ei ollut koskaan vakuuttanutkaan Oulussa, joten lopulta syytteistä luovuttiin. Toinen tutkintalinja syntyi, kun eräs muhoslainen Matleena tunnusti papille kuolinvuoteellaan, että hän se sytytti Papen pihalla olleen halkopinon, josta palo lähti leviämään.

Tämän palon jälkeen Ehrenström ja Engel laativat Ouluun entistä laajemman ruutukaavan, jonka piti ehkäistä herkästi leviäviä tulipaloja. Seuraava suurpalo sattui kuitenkin jo vuonna 1882 ja 27 taloa tuhoutui. Tällöin palo lähti Kirkkokadun ja Pakkahuoneenkadun kulmassa sijainneen apteekin kellarista, jossa säilytettiin bensiiniä ja muita palonarkoja aineita.

Pohjois-Pohjanmaan museossa on esillä ”Oulun palo 1822” -maalaus, jonka tekijä on Jacob Wallin sekä ”Oulun palo 1882” -maalaus, jonka maalasi Herman Kesti. Palataan näihin myöhemmin.  

Mitenkö nämä tapahtumat liittyvät Sälliin? Toivoisin,   etteivät mitenkään, mutta pahoin pelkään, että oli hänellä osuutensa molempiin. Vuonna 1822 Sälli oli jo nykyisenlaisensa, luuranko siis. Hän työskenteli talviaikoina tynnyrintekijänä. Oulu oli vilkas satamakaupunki ja kaupankäynnin vapautuessa ulkomaille tarvittiin erilaisia säilytys- ja kuljetusastioita entistä enemmän. Puu toimi näissä tarkoituksissa paremmin kuin esimerkiksi savi tai lasi. Se oli kestävämpää ja helpommin käsiteltävää. Tynnyrin muoto oli toimiva, niitä pystyi siirtämään vierittämällä, pinoamaan päällekkäin ja joissain tapauksissa niitä käytettiin itse kuljetusvälineen pyörinä.

Sälli oli tuona talvena kehitellyt tervan kuljetukseen omanlaista tynnyrimalliaan, jossa olisi entistä ohuempi pohja. Näin tynnyri olisi kevyempi ja sen tilavuus entistä suurempi. Sen aikaiset viranomaiset, kruunaajat tarkastivat kaikki tynnyrimallit sekä myös merkitsivät polttomerkillä jokaisen hyväksytyn tynnyrin, jotta kallisarvoiset sisällöt saapuivat vastaanottajille ehjinä ja turmeltumattomina.

Sällin kehittämää mallia ei oltu vielä tarkastettu. Hän haluaa itse testata koekappaleita ensin. Mallin täytyy tervan säilyttämisen lisäksi kestää tervan painoa, päällekkäin kasaamista, kuljetusta, pyöritystä, iskuja, vettä ja täyttää monta muuta kriteeriä.

Tuona kohtalokkaana toukokuisena iltapäivänä ennen seuraavana yönä syttyvää suurpaloa, Sälli on saanut valmiiksi seitsemännen mallikappaleen, joka on hänen mielestään valmis lopulliseen koekäyttöön. Testin hän aikoo suorittaa heittämällä tynnyrin Merikoskeen, joka on kaupungin läpi virtaavan Oulujoen viimeinen koski ennen Perämerta. Antaa kosken kuohujen testata tynnyrin kestävyyttä. Siihen aikaan ei siis vielä ollut voimalaitoksia valjastamassa joen voimaa.

Sälli on saapunut sopivaan kohtaan kosken yläjuoksulle. Jäät ovat jo lähteneet, mutta veden jäisen hohkan tuntee vielä nahassaan, tai jos ei ole nahkaa niin luissaan rannalla seistessä. 

- Tästä mää laitan sen menemään, Sälli ajattelee ja on jo työntämässä tynnyriä veteen. 

- Mutta mihinkä se tarkalleen päätyy? Täsä tuulesa? Torille? Pikisaareen? Hietasaareen? Miten ihimeesä mää sen ikinä löyvän?

Sälli tuijottaa tyrskyävää kylmää koskea. 

- Ei auta, mun on pakko mennä mukkaan, hän päättää ja ahtautuu tynnyriin, sulkee kannen tiiviisti yläpuolellaan ja tönäisee itsensä ja tynnyrin liikkeelle.

Tynnyri pyörii rantatörmää alas ja molskahtaa veteen. Tynnyristä kumisee jatkuva selostus. 

- Eihän mulla koskaan päätä palele. Ja lissäähän tämä ainaki painuarvua tälle testile. Tilavuus testattu, hyvin mahtuu!

Ja siitä alkaa Sällin hullu koskenlasku. Tynnyri hyppii ja pomppii aalloilla, välillä ilmassa, välillä uppeluksissa pinnan alla. Alkuun Sälliä pyörryttää moinen pyöritys, ja vähän huolettaa myös mäntylautojen nitinä ja natina. Mutta kimpitekniikalla valmistetut laudat ja ympäri kiertävät kuusennärevanteet pitävät saumat tiukasti kiinni, mistään ei tihku vettä eikä pilkistä valoa. Tiiviys testattu. Vähitellen Sälli antautuu virran vietäväksi ja alkaa nauttia matkasta.

Hurja vauhti hidastuu suvantokohdissa helläksi keinunnaksi. Mutta vain vähäksi aikaa, kunnes uusi kurimus ottaa tynnyrin ja Sällin käsittelyynsä. Lopulta tynnyri saapuu viimeiseen, pahimpaan kivikkokohtaan, johon joki syöksyy koko voimallaan. Nyt testataan iskunkestävyys. Pam. Tynnyrin sivu osuu kiveen ja kyyryssä kyhjöttävä Sälli liimaantuu tynnyrin sisäpintaan, sitten tynnyri lennähtää toiseen suuntaan ja Sälli heilahtaa toiselle puolelle. Luiden kolina ei kuulu kosken pauhussa, mutta alkaa jo tuntua luiden ytimissä. Räiskis. Uusi osuma kiepsauttaa Sällin ylösalaisin. Römpsis. Mäntylaudat ottavat iskut vastaan joustaen, mutta kestäen sekä suojaten tynnyrin arvokasta sisältöä. Viimeinen vaimea kolahdus. Tynnyri on selvinnyt testistä.

Se ajautuu pehmeästi rantakaislikkoon. Sälli avaa varovasti kannen. Ryöpytys on irrottanut muutamia luita Sällistä, mutta se johtuu vain Sällin omintakeisesta rakenteesta, ei tynnyrin virheistä. Ja kuten tiedämme, Sälli on jo tuolloin oppinut kasaamaan itsensä kiperissäkin tilanteissa. Sen hän nyt tekee ja nousee pian ulos tynnyristä entistä ehompana. 

- Huh, olipaha lasku! Mutta selevittiin, minä ja mun tynnyri. Misä mää oikeen oon? Aa, värjäämön piipun savua, oon siis kaupungin puolela. Lyhy matka kottiin.

Kysytte jo varmaan, että mikä se Sällin osuus suurpaloon on? Kerron, kerron, vaikka itsekin hieman ihmettelen, mihin tämä johtaa. Selvinnee pikku hiljaa. 

Sälli lähtee astelemaan kohti kotiaan pyörittäen puunoksalla tynnyriä edellään. Hänen kotinsa sijaitsee tuolloin Kajaanintullissa, joka on lähinnä käsityöläisten asuttama kaupunginosa. Kapean hiekkaisen kadun varrella on tiheässä yksikerroksisia puutaloja. Korkea aita ja portti rajaavat taloille omat sisäpihat, joiden suojassa sijaitsee muita tarpeellisia talousrakennuksia, heinäsuojia, ulkohuusseja ja verstaitakin.

Erään talon portti on auki. Sisäpihalta kuuluu hiljainen nyyhkytys. Jo silloin kyyneleet vaikuttivat Sälliin. Hän pysäyttää tynnyrin aidan viereen ja kurkistaa portista. 

- No mutta Matleena, mikä sulla on hätänä?

Nyyhkytys katkeaa ja jakkaralla istuva nuori tyttö katsoo Sälliä suurilla silmillään. Hän on Matleena, värjäri Papen apulainen. 

- Oo... oon hukannu langat ja... ja mestari on hirmu vihane...

Matleena puhkeaa jälleen itkuun. Sälli näkee tyhjän korin Matleenan sylissä. 

- Miten ne hukku? Oliko niitä palijonki? 

- Ei ollut ku muutama vyyhti, mutta ne oli erikoisen hienoa laatua, aluna-viinikivi-esipuretettua vil.. villalankaa. Jätin ne tähän jakkaralle, kun kävin huusisa. Ja ku tulin takasin, nii kori oli maasa ja langat poisa! Ne oli menosa erikoisvärijäykseen. Niistä piti tulla tuliaislankoja Papen vaimolle Ruottiin. 

- Purettuja? Purtuja? Mitä? 

- Puretettuja, esikäsiteltyjä alunalla ja viinikivellä. Silleen väriaineet tarttuu ja pyssyy paremmin, Matleena selittää itkuisena. 

- Hyvin oot oppinu. 

- Oppipoika Onni on opettanu mua sallaa. Tännään sain luvan auttaa näijen värijäyksessä, ku Onni joutu menneen kottiisa. Ja näin sitte käv... 

- Oisko joku voinu varastaa ne langat tästä? 

Sälli juoksee kadulle ja kurkkii kumpaankin suuntaa. Ketään ei näy, vain yksi kissanhäntä vilahtaa pensaan suojaan. Sälli palaa pihalle. Värjäämörakennuksen edustalla porisee yksinäinen rautapata täynnä sinisiä kukkia, odottaen turhaan lankoja. 

- Mestari oli niin vihane, ku nuo kalliit idänsinililijan kukat mennee nyt iha hukkaan. Se lähti hakkeen, jos se ehtis vielä saaha keheräämön johtajalta uuet langat tähän hättään. 

- Johto. Lanka. Kissa.

Sälli juoksee uudestaan kadulle. 

- Kissi kissi kiss kis ksss! 

- Miu!

Pensaan alta työntyy pieni mustavalkea pää, jonka ympärille on kiertynyt, mitäpäs muuta kuin villalankaa. Sälli kumartuu nappaamaan kissanpennun syliinsä ja vetää lankaa pensaan alta. Matleena on seurannut perässä ja huudahtaa ilahtuneena. 

- Pikku! Nääkö se olit? Senki lankavaras. Miten nää oot sotkenu ittes tähän ilikiään lankaan?

Matleena ottaa kissan ja Sälli alkaa pyörittää lankaa pois kissan ympäriltä. Lanka johtaa pensaan alle ja kerä Sällin käsissä kasvaa. Mukaan tulee valitettavasti myös hiekkaa, lehtiä ja oksia. Kaksi kerää kerättyään Sälli palaa pihalle, missä Matleena leikkii Pikkun kanssa.

Yhtäkkiä portilta kuuluu kauhea röminä ja ärjyntä. 

- Mikä hemskatt...

Värjäri Pape on saapunut kotiin uusi lankakori kädessään, mutta kompastuu tynnyriin ja kaatuu rähmälleen sen päälle. Samalla langat lentävät korista kaaressa suoraan portaiden vieressä olevaan... laskisankoon, tottakai. Tynnyri ja ilmaa potkiva Pape jatkavat matkaa yhdessä hetken, kunnes törmäävät hölmistyneen Sällin jalkoihin. 

- Kuka pirskatti on jättäny tynnyrin keskelle tietä? Pape karjuu kömpiessään ylös Sällin edessä. 

- Anteeksi, mää se olin, Sälli vingahtaa vihasta vapisevalle miehelle. – Se... se on uusi malli ja unohtu tuoho... 

- Jaa, Sälli. No niinpä onki uusi malli. Kestävä on. Tarttenki lissää tynnyreitä huomiseen matkaan. Muutan Ruottiin rouvan luo. Mutta nämä pihteisen langat ei nyt kyllä ehi tällä menola. Ensin tuo turskatin flikka hukkaa... 

- Ei se Matleena ollu, vaan katti varast... 

- Mikä katti?

Sälli ojentaa kahta lankakerää ja osoittaa Matleenan taakse piiloutuvaa kissanpentua. 

- Jaa, tuo. 

- Ainakin nää langat on nyt hyvin purtu, eiku purettu, Sälli sanoo varovasti. 

- Puretettu, Matleena korjaa heti. 

- No, ne on nyt niin likasia, sammoin nuo uuvet, että koko yö mennee, Pape katsoo lankoja epätoivoisena. – Justko sen Onnin äitin nyt piti sairastua. Matleena, nää saat vahtia tulta ja pattaa. Mulla on aikanen lähtö. Sälli, saanko pittää tämän tynnyrin? Laittasin siihen värjätyt langat aamulla, ku ne on vielä liian märkiä. 

- Juu, ole hyvä Pape. Kruunaajan merkki vaan puuttuu, ku testasin tätä vasta. 

- Se on nyt hyväksytty, sano mun sanoneen. Kiitos ja hyvästi Sälli.

Yöllä kotonaan Sälli ei saa unta. Hän lähtee kävelylle. Papen verstaalta tulee savua. 

- Sielä se Matleena-rukka uurastaa.

Sälli huomaa kuun valossa langan pään pilkistävän pensaan alta. 

- Ahhaa, lankaa löytyy lissää.

Sälli saa kasaan kerällisen ja lähtee viemään sen Matleenalle. Portti on lukossa. Tietenkin, onhan yö. Koputus herättäisi Papen ja hänellä on se aikainen lähtö. Koputus ei tule kysymykseenkään. Sälli nousee kivelle, kiepsauttaa toisen jalkansa aidan yli ja hivuttautuu pikku hiljaa itsensä aidalle. Siinä hän keikkuu hetken, kunnes putoaa kolisten pihan puolelle. 

- Miu, maaauu! 

- Pikku hilijaa! Sälli kuiskaa niin lujaa kuin uskaltaa.

Lankakerä irtosi römäkässä Sällin kädestä ja pyörii nyt pihan poikki. Kissa säntää innoissaan sen perään. 

- Miu, ihana päivä ollut tänään, se ajattelee. – Kyllä takaa-ajo on parasta, mitä voi tietää. Jos ei laiskottelua lasketa. Ja nyt saan yölläkin yllättäen jatkaa metsästystä. Mukava setä toi lisää noita pyöriviä pitkiä juttuja. Katsokaa, tuonne tuokin vipeltää. Mutta et sinä pakoon pääse, kyllä minä sinut kiinni saan! Mau!

Se ryntää kerän perässä kohti padan ääressä nuokkuvaa Matleenaa ja hyökkää saaliin kimppuun. Matleena säikähtää jalkoihinsa iskevää, sähisevää kissanpentua, horjahtaa taakse päin ja kaataa koko halkopinon. Pahaksi onneksi halkoja lentää ympäriinsä, myöskin padan alla olevaan avoimeen tulipesään, joka on hiilloksella. Kuivat puut syttyvät silmänräpäyksessä ja tuli tarttuu kalikasta toiseen sytyttäen pian koko halkokasan roihuun. 

- Apua! Tuli on irti! Sälli huutaa.

Pian palaa myös lankakerä, joka johtaa tulen lankaa pitkin pihan poikki ja levittää mennessään kuivaan ruohikkoon kytevän kulovalkean.

Sälli nappaa kissanpennun kiinni, sulkee sen tuttuun tynnyriin, kaappaa tynnyrin kainaloonsa ja tarttuu Matleenan käteen toisella kädellään. Yhdessä he ryntäävät portille. Matleena avaa portin ja soittaa portin pielessä olevaa hälytyskelloa. Rikki paukahtelevista matalista ikkunoista he näkevät Papen heräävän talossaan ja syöksyvän ulos kohti sivuporttia. Sälli sulkee ison portin ja he lähtevät juoksemaan kohti rantaa.

Tähän hetkeen pysäytän ja tarkennan hiukan. ”Sälli sulkee portin.” Portissa on yksinkertainen lukkojärjestelmä, joka lukitsee portin, kun se suljetaan ja avaamiseen tarvitaan avain. Tämä on se Sällin pahin osuus paloon, ajatusvirhe. Hän ajattelee sulkemisen estävän tulen leviämistä. Mutta juuri tämän takia kohta hätään tuleva palokunta ei pääse portista sisään eikä siis ehdi ajoissa sammuttamaan paloa. Ja juuri tämän takia palo leviää nopeasti kuivassa, tuulisessa, tiheään rakennetussa puutalokaupungissa. Mutta saman virheen teki Papekin shokissa, sulki portin pakoon juostessaan, eikä jäänyt edes auttamaan palokuntaa, vaikka hänellä olisi ollut avain. Yhtä syyllinen, jos tässä syyllisyydestä voi puhua. Yhteinen vahinko.

Sälli ja Matleena jatkavat omaa juoksuaan monien muiden ihmisten ja eläinten tavoin. He kuulevat palokunnan hevosvankkureiden kellojen kilinän. He kuulevat kirkonkellojen soiton, joka päättyy kumeaan ääneen kellojen pudottua palavasta, sortuvasta tornista. Päästyään rantaan, he kääntyvät katsomaan kaupunkia. Se on ilmiliekeissä valaisten puoli taivasta ja ärjyvä tulimeri lähestyy heitä. Ihmiset huutavat kauhuissaan, juoksevat pakoon, pelastautuvat veneisiin, joita rannassa on. Sälli työntää Matleenan yhteen veneeseen ja palaa hakemaan kissan kuljetustynnyriä. Sillä välin vene onkin jo ehtinyt lähteä. Sälli avaa nopeasti tynnyrinsä kannen, ottaa pohjalta Pikkun syliinsä, vetää tynnyrin veteen ja hyppää sen kyytiin.

Venekunnat lipuvat navakassa tuulessa etäämmälle rannasta ja jäävät hiljaisina katsomaan pauhaavaa, palavaa kaupunkiaan. Sälli ajelehtii tynnyrissään kohti venettä, jossa Matleena istuu. Pian tynnyri keinuu aalloilla Matleenan vieressä ja Sälli ottaa häntä kädestä kiinni. 

- Järkyttävää, Matleena kuiskaa. 

- Järkytävää, Pikku miukaisee. 

- Järäkyttävvää.

JATKUU TOIVOTTAVASTI ...