Luiseva Sälli kultaa ja kunniaa etsimäsä - 4. luku - Vaatekaapi ja iltapallaa

4. luku - Vaatekaapi ja iltapallaa

Sälli astelee yksin kotiin päin. On eräs asia, josta Sälli on vaiennut kokonaan. Ei siksi, että siinä olisi mitään pahaa, vaan koska se on niin uusi, hämmentävä asia ja siinä on paljon käsittelemistä ennen kuin siitä voi puhua, edes hyville ystäville. Lisäksi häntä sitoo eräs hänen antamansa lupaus.  

Mutta aloitetaan päivästä, jolloin Sälli palaa Italian reissultansa. Hän saapuu kotiinsa ilta kymmenen aikoihin ja menee suoraan makuuhuoneeseensa. Hän on niin väsynyt lennosta, ettei jaksa edes purkaa matkalaukkuaan. Hän ottaa vain hammasharjansa sieltä ja asettaa laukun vaatekaapin eteen. Sitten hän käy pesemässä hampaansa, pujottautuu peiton alle ja laskee päänsä tyynyyn. Silmiään hän ei voi pistää kiinni, paitsi mielessään ja näin hän tekee. 

Yhtäkkiä hän kuulee äänen, pienen kolahduksen.

- Laukku varmaan kaatu vaatekaappia päin, Sälli ajattelee.

Sitten kuuluu rapinaa. 

- Hiiri! Sälli huudahtaa ja ponkaisee pystyyn. 

- Täälä mää, kuuluu vieno ääni vaatekaapista. 

- Mitä? Sälli säikähtää kahta enemmän. – Puhuva hiiri? Täh? 

- Täälä minä, ääni yrittää sanoa vähän kovemmin.

Sälli kompuroi sängystään perimmäiseen pimeään nurkkaan. Yöpöydältä hän hapuilee kirjaa kättä pidemmäksi aseekseen. 

- Kuka minä sielä? Sälli kysyy ääni väristen. - Näytä ittesi! 

- Minä minä, ääni vastaa. - En saa ovia auki.

Kuuluu tuo sama kolahdusääni kuin aiemmin. Sälli kurkkaa kirjan takaa ja rohkaistuu. Hän hiipii kaapin eteen, siirtää matkalaukun oven edestä ja hypähtää takaisin nurkkaansa odottamaan.  

Ikkunan verhon raosta katulamppu valaisee hämärää huonetta ja Sälli näkee, kuinka ovi avautuu hitaasti, kuinka hento vaalea jalka ojentuu kohti lattiaa. Sälli pidättelee kirkaisua ja puristaa kirjaansa tiukemmin. Valkeat sormet ottavat oven reunasta kiinni. Sälli valmistautuu jo hyökkäämään pakoon, mutta kauhu lamauttaa hänet paikoilleen. Pian vaatekaapista on kömpinyt ulos luuranko, hieman pienempi kuin Sälli itse. Huoneessa seisoo nyt kaksi luurankoa, väristen ja toisiaan tuijottaen, molemmat yhtä ihmeissään ja peloissaan.

- Hei, vastakömpinyt luuranko sanoo varovaisesti. 

- Hei, Sälli vastaa. – Mikä, anteeksi, kuka nää oot? 

- Öö, en tiijä, en sitte yhtään tiijä, luurangon ääni särähtää.   – Enkä tiijä yhtään, misä oon, mistä tulin. Ehkä meenki takasi.

Pieni luuranko kääntyy jo kohti kaappia, mutta nyt Sälli alkaa saada kerättyä itseänsä kasaan hetkellisen henkisen romahduksen jälkeen. 

- Elä hättäänny, Sälli rauhoittelee. - Oota, sytytän valot.

Sälli napsauttaa yöpöydän valon päälle ja molemmat räpsyttelevät olemattomia silmäluomiaan lampun kirkkaudessa. Sitten he taas tuijottavat toisiaan, mutta pelko alkaa hellittää. 

- Sulla on kaunis keltanen rusettihuivi pääsä, Sälli sopertaa hämillään. 

- Kiitos. Tää taitaa kyllä olla sun, jos tuo kaappiki on sun. Kuka nää muuten oot? 

- Mää oon Sälli, Sälli vastaa. - Jos et nyt just satu muistamaan sun nimiä, voitaisko sanua sua Salliksi? 

- Salli, hmmm, luuranko pyörittelee nimeä suussaan ja katsoo Sälliä vähän hihittäen. - Sallin sen. Kyllä mää taijan olla Salli. 

- No, hyvä, se on sitte selevä juttu, Sälli iloitsee. – Ja oululainen taijat olla kansa. Tulit, mistä tulit, niin siinä nää Salli ny oot. Hauska tutustua. 

Näin tapahtui siis Sällin ja Sallin ensitapaaminen. Kenelläpä nyt ei olisi luurankoja kaapissaan, jopa luurangolla itselläänkin. Tilanne on kuitenkin sen verran erikoinen, että he päättävät siirtyä keittiöön juttelemaan. 

- Maistusko iltatee? Sälli kysyy. 

- Ku vaan muistas, että maistusko. Jos nääki otat, niin kaipa määki voin. 

- Hyvin se mennee, Sälli vakuuttaa.  - Ainaki leivän kansa.

Kohta Sälli on kattanut pöydän ja tarjoilee teet ja pienet iltaleivät heille. Salli maistaa teetä varovasti. 

- Ei valu, Salli ihmettelee ja haukkaa leipää. 

- Juu, ei. Mikä? Sälli kysyy. - Miksi valluis? 

- No, ku, musta tuntuu, että mää oon... vaan pelekkää luuta, Salli vastaa. - Ja pääkallosta valluis kaikki ulos. 

- Mitä? Luuta? Elä nyt höpöjä puhu! Näähän oot iha niinku määkin. 

- Nii juuri, ekkö nääkin ol... Salli aloittaa, mutta vaikenee nähdessään Sällin hämmästyneen ilmeen. 

- Määki, ole mitä? 

- Luuranko, Salli vastaa hiljaa.

Sälli ryntää pöydästä eteisen peilin eteen. Salli seuraa häntä ja pysähtyy huolestuneena tämän viereen. Sälli katsoo peilistä vuoroin itseään ja vuoroin Sallia. Hän tunnustelee luisilla käsillään luista päätään ja koputtaa sormellaan pääkalloaan. 

- Kyllä tämä aika kovalta vaikuttaa, Sälli toteaa. - Ehkä oot oikiasa, Salli. Ja nämä raijat, Sälli jatkaa ja osoittaa kylkiluitaan. - Eikö ne ookkaan Marimekkua? 

- Salli nyökyttelee, vaikkei ymmärrä vitsiä. 

- Vai että luuranko? Sälli selvittää itselleen. - Kaikki nämä vuodet? Se kyllä selittäis aika palijo. 

- Ehkä sulle, Salli sanoo vakavana. - Mutta on täsä palijon selittämätöntäkin. 

Yhtäkkiä Sälli kiepsahtaa ympäri, sieppaa Sallin tanssiotteeseensa ja heittää heidät hurjaan tanssiin, joka alkaa eteisestä, kiertää pari kertaa olohuoneen ympäri ja päättyy keittiöön. Mutta juuri keittiön ovella Sälli kompastuu kynnykseen ja he molemmat kaatuvat kolisten lattialle. Ja aika pahastikin, koska molempien jalat irtoavat. Sääri-, reisi- ja lonkkaluita sinkoaa eri suuntiin ilmassa ja kohta ne putoilevat kopsahdellen maassa makaavien Sällin ja Sallin ympärille. 

- Huppista, Sälli sanoo ja he molemmat räjähtävät hysteeriseen nauruun.

Kohta vähän rauhoituttuaan, etsittyään omat luunsa (sulle, mulle, sulle, mulle, isompi mulle, pienempi sulle) ja kasattuaan itsensä he istuutuvat hengästyneinä taas iltapalan ääreen. 

- Mitäs pienistä muotoseikoista, Sälli selittää innoissaan. - Kyllä mää iteasiasa sen jotenki tiesinki, mutta olin vaan unohtanu. Vaikka oon PPPM yhistyksen postinhoitaja, tai nykysin somevastaava. 

- Mikä se PPPM on? Salli kysyy. 

- Pohjois-Pohjanmaan Post Mortem ry, Sälli selittää. – Kuoleman jäläkeen eläjät. Nyyythän mää vasta tajusin, miksi mää oon sielä. Ja sielä pelekkä luuranko on ihan ok. Kelläpä nyt ei luurankoa olisi, paitsi, jos on täysi tossukka. Ja mehän ei olla. Tanssiaki osattiin oikialla kolinalla! 

- Juu, ja iliman tossukoita, Salli hihkaisee ilosta. - Huppista, kato, minkä löysin pöyvän alta. Sehän on mun jalakapöytä!

Salli esittelee jalkateräänsä ja asettaa sen paikoilleen ja jatkaa iltapalan syöntiä.

Tässä vaiheessa voisin hieman lysähdyttää tunnelmaa kertomalla, että edelleenkään kumpikaan heistä ei ihan täydellisesti ymmärrä, mitä he oikeasti ovat, miksi he ovat, milloin he ovat tänne tulleet. Tai siis Salli ilmestyi kaappiin Sällin reissun aikana. Mutta onko Sällikin siis tupsahtanut vain jonkun kaappiin? Onko se heidänlaistensa syntytapa? Olisi luullut, että tuollainen Post Mortem, kuoleman jälkeinen yhdistys olisi tutkinut asiaa enemmänkin, mutta yhdistykset nyt voivat olla mitä vain. Minäkään en siis ymmärrä enää mitään, mutta en anna sen häiritä itseäni, koskapa se ei heitäkään häiritse tämän enempää. Iltapala jatkuu. 

- Mutta mihi mää oikeen meen? Salli alkaa pohtia juotuaan teensä loppuun. - Ehän mää ny sun luo voi noin vaan jäähä. 

- Niin, no totta kai saat jäähä, kunnes tiijät, mitä haluat, Sälli vakuuttaa. - Mää voin nukkua vaikka olohuoneen sohovalla. 

- Ei missään nimesä, Jos totta puhutaan, niin oikiastaan iha mieluiten assuisin vielä hetken sun vaatekaapisa. Jos se siis sulle soppii. 

- Kyllähä se soppii. 

- Ja jos et vielä kertois kellekkään musta. On täsä aika palijo sulateltavaa. 

- Sepä oli raskas iltapala, Sälli naurahtaa. – Ok, luppaan olla hilijaa, kunnes annat luvan kertua.

Niin uudet ystävykset, jotka ovat oppineet pienen raapaisun verran tuntemaan toisiaan, mutta samalla vielä enemmän itseään, menevät nukkumaan yhdessä, toinen omaan vuoteeseensa, toinen turvalliseen kaappiinsa.

JATKUU SAMOIHIN AIKOIHIN TAAS...