2. luku - Varkaus käsityöläismyymäläsä
Kerttu on pitänyt käsityöläismyymäläänsä Oulussa jo yli kaksikymmentä vuotta. Hän myy itse valmistamiaan vaatteita ja muita kankaisia pientuotteita, mutta hänellä on myös myyntitilillä useiden paikallisten käsityöläisten eri materiaaleista tehtyjä tuotteita, taidokkaita sellaisia, kuten olette varmasti jo huomanneet. Kertun olemus itsessään on myös huomiota herättävä. Hänet tunnetaan mustavalkeasta tunikastaan, vihreistä lenkkareistaan sekä erityisesti hänen kirkkaan keltaisesta tukastaan, joka pilkistää punaisen Oulu-farkkulippalakin alta kehystäen hänen tavallisesti niin iloisia kasvojaan ja eloisesti tuikkivia silmiään. Mutta nyt kasvot ovat huolten ryppyjen peitossa ja silmistä huokuu vain pelko, väsymys ja vihakin. Ja ei ihme, koko myymälä on pengottu ihan hujan hajan. Näyteikkuna oli vain alkua.
- Voi, Kerttu, Sälli huokaa. – Oon pahhoillani. Tästä, tästä sotkusta.
Kerttu pyyhkäisee silmäkulmaansa ja nyyhkäisee.
- Joo, näin siinä kävi, ku luovuin vartiointiliikkeen palaveluista.
- Kukas teillä oli vartijana? kysyy nyt Jaakko, antaen tarkan katseensa kiertää ympäri myymälää. – Niin, iltaa vaan, minä oon siis Jaakko, toripolliisi.
- Kerttu, Kerttu vastaa. – Siis minun nimeni on Kerttu. Oonhan mää sut joskus torilla nähänykki. Se vartija oli vaan yks entinen yhteistyökumppani, mutta se… se muutti Helsinkiin. Ja en vielä ehtiny hommaamaan kettään uutta tilalle.
Kerttu viittoo Sälliä ja Jaakkoa istuutumaan ja kysyy?
- Otatteko kahavia?
- Juu, kiitos! Ei, kiitos.
Vastaukset kuuluvat niin yhtä aikaa, ettei voi tietää, kumpi vastasi ja mitä.
- Siis ei, kiitos. No, kyllähä sitä voiski!
Kerttu vilkaisee miehiä.
- No, minäpä laitan kahavin porisemmaan, hän päättää.
Hän alkaa mittaamaan kahvia suodattimeen.
- Mitä vietiin? Sälli kysyy. – Millon tämä tapahtu?
- Sehän se omituisinta on, että ainuastaan kaks kultasormusta, Kerttu pysähtyy vastaamaan kahvimitta kädessään ja osoittaa sillä lasivitriiniä. – Tuolta nuin, ja vaikka sielä olis ollut aika palijoki koruja. Saivat sen lukon auki jotenki, vaikka vaan mulla ja korujen tekijällä on avvain. Onneksi ei tahallaan säretty eikä sotkettu muuten mittään, vaikka pengottu on. Vaan muutama saviastia meni rikki. Ja vähäset kätteiset vietiin kassasta. Nii, siis viime yönä. Aamulla soitettiin, joku oli huomannu rikotun ikkunan ja hällyytti polliisin.
- Huomasikko eilen mittään epätavallista? Jaakko kysyy vuorostaan. - Tavallisesta poikkiavvaa, epänormaalia siis?
- Ai, niin ku alienneja? Kerttu naurahtaa jo. – Eiku vakavasti ottain, leikki sikseen, totta puhuen en huomannu.
Kerttu jatkaa kahvin laittoa, mutta keskeyttää sen taas muistaessaan yhtäkkiä jotain.
- Eiku, kävihän täälä semmone erikoine asiakas, Kerttu kuvailee. - Pieni mies, jolla oli munanmuotonen pää. Se puhu ranskalaisittain ja katteli kyllä nuita koruja. Kysy, että ”Kombjiään?” Mää ossaan vähäsen ranskaa, niin vastasin siihe, että ”Sö parl än pö fransee. No, no kombjiään, ei kompiaisia, ei karkkeja, ne on koruja, bijuu.” Sitte kyssyin: ”Ranskalainen? Vu fransee?” Se vastas siihe, että ”No, no, sö syi belsz.” Että belgialainen oliki hän, ei ranskalainen.
- No ostiko se mittään? Sälli utelee.
- Lopulta yhen neliön mallisen puisen pannunalusen, josta tulleeki kaks alustaa.
- Hmm, olikoha korruilla liian kova hinta? Jaakko miettii.
- Ei se kysyny ees hintaa, Kerttu korjaa. – Nytkylä laitan sen kahavin loppuun.
Pian Kerttu kaataa kahvia kolmeen käsin valmistettuun keraamiseen kuppiin, Sällille punaiseen, Jaakolle keltaiseen ja itselleen harmaaseen. Jaakko ihailee kupin reunassa lentävää lintua.
- Onko sitä belgialaista lintua, eiku miestä kuulustelt…
Kertojana joudun nyt keskeyttämään tämän kuulustelun ja kahvin juonnin. Ulkona nimittäin tapahtuu jotain. Hirveä meteli. Jaakko, Sälli ja Kerttu ryntäävät ulos kadulle.
- Meteli seis! Jaakko mylvii ja huitoo käsillään.
Joukko iloisen humalassa olevia, pyöriään taluttavia nuoria säikähtää ja pysähtyy kuin seinään ja jää tuijottamaan pyylevää poliisia, laihaa luurankoa ja värikästä naista. Sitten yksi heistä uskaltautuu avaamaan suunsa:
- Eihä me muuta, ku vähä naurettiin. Ollaan patiole menosa. Mutta ei me tuota ikkunaa säretty.
- Jaaha, no hajjaantukkaa sitte, Jaakko ilmoittaa tärkeänä.
Nuoret häipyvät paikalta nopeasti kohti Nelivitosta, kulman takana olevaa ravintolaa.
- Nii, oliko sitä kuulusteltu? Jaakko jatkaa kysymystään heidän päästyään taas sisälle pöydän ääreen.
- Se kai ehti jo lentää kottiisa, Kerttu vastaa.
- Harmi, oisin mielelläni vähä kuulustell…
Anteeksi keskeytys jälleen, nyt ovelta kuuluu ovikellon kilahdus ja kova koputus.
- No, mitä ny? Kerttu säpsähtää, kurkkaa ovelle ja huojentuu. – Se on vaan meijän yks käsityöläinen, Eerik.
Kerttu avaa oven ja sisään astuu pitkä tummatukkainen viiksekäs mies. Yllään hänellä on puku, johon on printattu kirjaimia ympäriinsä.
- Päivää, olen Eerik Kiree, taiteilija, mies kumartaa Sällille ja Jaakolle. - Tulin heti, kun kuulin, mitä täällä on tapahtunut. Oletko kunnossa Kerttu?
- Juu, oonhan mää jo vähä parempana, ku alakujärkytys alakaa helepottaa, Kerttu sanoo ja kaataa kahvia Eerikillekin.
Eerik kiittää ja menee kahvikupin kanssa tarkastamaan seinää, jossa roikkuu värikkäitä vanerista sahattuja tauluja. Niissä useimmissa on jokin kirjain omituisessa tilanteessa. Eräässä taulussa on kuvattuna D-kirjain, josta kasvaa lehtiä. Mutta lehdet kärvistelevät tulikiven katkuisessa pätsissä ja ympärillä olevat nenät nyrpistelevät hajulle. Taulun nimi on: ”Lehdellinen Ilo-D oli nenille D-Hel”.
- Mitä? Eivätkö nämä kelvanneet heille? Eerik sanoo silmin nähden närkästyneenä. – Taulujani on lukuisissa kuuluisissa gallerioissa ympäri maata. ”Palindromit inspiraation lähteenä”. Eivät näköjään olleet taiteen ystäviä lainkaan, pyh.
- Eivät onneksi vasiten töhörinneet mittää, Kerttu yrittää lieventää taiteilijan tuskaa.
Jaakko tarttuu sanamuotoon.
- Mistäs taiteilija tietää, että varkaus tapahtui monikossa?
- Öö, eivätkös ne aina ole rosvojoukkoja, tai muita huligaanisakkeja tällaisten takana? Eerik katsoo sivusilmällä epäilevästi Sälliä ja pyyhkäisee muka huomaamattomasti viiksiään. – Sitten mahtisaalista myymään turuille ja toreille isonrahan toivossa.
- Kaks sormusta vietiin, Kerttu tarkentaa. – Ei niillä iha hirviästi mahtailla.
- Enkä oo toreilla vielä koskaan kovin isoja rahoja nähäny, Jaakko myötäilee.
Sälli nousee katsomaan vitriiniä, jonka ovi on taas turvallisesti lukossa. Keskihyllyllä on kaksi nättiä korurasiaa tyhjänä, kun kaikissa muissa rasioissa kultaiset, mielenkiintoisilla pintakuvioilla koristellut sormukset ovat paikoillaan.
- ”Yksi sormus löytää heidät, se yksi heitä hallitsee, se yksi heidät yöhön syöksee ja pimeyteen kahlitsee”, Sälli siteeraa itsekseen ja kysyy sitten Kertulta. - Niin kukas se olikaan, jonka kaks sormusta nyt sitte kelepas pitkäkyntiselle?
- Aliina Lehtonen, semmone pieni näppäräsorminen ja taitava kultaseppä, tämä vastaa. - Ei ollu kuule yhtää kiva ilimottaa sille tätä, ku se on aika alakuvaiheesa täsä yrityshommasa. Mutta mää lupasin kyllä korvata sille nuo korut, vaikkei mun kai ois pakko, ku ovat myyntitilillä.
- Aa, se nuori likka. Niin, sitähän minä olen aina vähän varoittanut näistä myyntitilisysteemeistä, taiteilija Eerik katsoo Kerttua hieman syyttävästi. – Ettei se aina toimi kaikille tekijöille.
- Miten se tähän varkauteen liittyy, tai mihinkään? Kerttu hieman ihmettelee.
- Eikö se vartija huomannut mitään kierroksellaan?
- Noo, siinä nyt kävi vähä…
Keskustelun jatkuessa Sälli tarkkailee tuota oman arvonsa tuntevaa taiteilijaa ja päättää itsekseen, että tuossahan se syyllinen on. Aivan selvästi. Kuinka epäilyttävää käytöstä ja piilevää ylenkatsetta käsityöläiskollegan työtä kohtaan. Olisiko takana jokin halu kostaa toiselle? Kateellisuutta? Tai voisiko tämä haluta pahaa jopa Kertulle? Ei voi tietää motiivia, mutta Sälli kyllä ottaa siitä selvää.
- Toisen korun kolo on isompi ku toisen, Jaakko huomauttaa tullessaan Sällin viereen.
- Juu, näistä toisen koko oli viiskytäkolome ja toisen kuuskytäyks, Kerttu sanoo toiselta puolelta vitriiniä.
- Eli?
- Eli toinen oli ylleistä naisten kokua ja toinen miesten, Kerttu selittää. – Toki siis vaan ylleistäen. Ja nämä oli valakokultaa, nelijätoista karraattia. Ei siis iha kahenkymmenennelijän karraatin, mutta nelijätoista onki ylleisintä nykysin.
- Minähän en koruja käytä, mutta jos käyttäisin, ne olisivat kahdenkymmenenneljän karaatin täyskultaa, Eerik hymähtää.
Eerikin povitaskusta alkaa kuulua Kuoppamäen ”Kultaa taikka kunniaa”. Hän kaivaa kännykän.
- Niin, hän vastaa hermostuneesti ja kääntyy selin muihin.
- …
- Juu, juu, tulossa olen. Olen täällä putiikilla juuri.
- …
- Juu, tuon tuon, kunhan pääsen täältä.
- …
- Hei, hei, Eerik lopettaa puhelun ja kääntyy takaisin muihin.
- Täytyy lähteä, äiti odottaa kotona, Eerik sanoo nopeasti ja väläyttää pienen hämmentyneen hymyn.
Hän on lähdössä ulos, kun Jaakko kysyy:
- Annakko vielä kännykkänumeros, jos meillä tullee jottain kysyttävvää?
Eerik ojentaa sivutaskustaan kullan värisen käyntikortin ja astuu pimeyteen.
- Tais mies nyt hiema valehella, Jaakko sanoo tarkistettuaan, että Eerik on poistunut.
- Just sitä määki ajattelin, Sälli ehättää sanomaan.
- Mitä te tarkotatte? Kerttu hämmästyy.
- Koruja.
- Äitiä.
- Täh?
JATKUU ENSI KERRALLA...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti