Luiseva Sälli kultaa ja kunniaa etsimäsä - 1. luku - Kahaville kaverin kansa

1. luku - Kahaville kaverin kansa

Sällin paljaiden kylkiluiden välistä puhaltaa navakka tuuli, kuten aina Oulussa syksyisin. No, talvisinkin. Ja keväisin ja kesäisin. Tämä ei kuitenkaan hidasta Sällin määrätietoista kulkua kohti kauppatoria, jossa odottaa kuuma kahvi ja uunituore pulla vanhassa tutussa kauppahallin kahvilassa. Seuraksi on tulossa hänen pullea ja kovapintainen konstaapeliystävänsä Jaakko, joka toimii paikkakunnan toripolliisina. He eivät ole ehtineet pitkään aikaan juttelemaan kunnolla, Sällillä kun on ollut omia menojansa maailmalla ja Jaakolla omia ongelmiansa torinrannan laitapuolen kulkijoiden kanssa.

Miksi tuuli puhaltaa Sällin kylkiluiden välistä, voinette ihmetellä. No siitä selvästä syystä, että Sälli on luuranko. Enkä tarkoita siis kuvaannollisesti. Hän on pelkkä luuranko, mutta itse hän ei tiedosta sitä, ainakaan täysin. Hän jatkaa eloaan kuin mitään ei olisi tapahtunut, mikä saa useimmat hänen ympärilläänkin unohtamaan Sällin vaalean ja luisevan olemuksen. Sisin on tärkeintä, myös luurangossa. Ja hänen olematon sydämensä on täyttä kultaa.

Sälli saapuu torin laidalla sijaitsevan 1900-luvun alussa rakennetun punatiilisen, uusgotiikkaa edustavan kauppahallin eteen. Hän avaa painavan puisen oven ja astuu sisälle lämpimään. Jaakko seisoskelee kalatiskin liepeillä kuin patsas, huomaa Sällin ja lähtee arvokkaasti saapastelemaan vastaan. Ystävykset tervehtivät toisiaan lämpimällä halauksella, vaikkakin Sällin kädet yltävät Jaakon kunnioitettavan vyötärönmitan takia juuri ja juuri selkäpuolelle. Pienet lopputaputukset olalle ja he siirtyvät yhdessä kahvilan puolelle, missä puheensorina täyttää kotoisan tilan. Tiskin takana hymyilevä myyjä valmistaa heidän tilauksensa. Nurkasta löytyy vapaa pöytä.

- Mitä Jaakko? Sälli kysyy asettaessaan höyryävän kahvikuppinsa ja tuoksuvan pullalautasensa pöydälle. 

- No eihä täsä mittää, Jaakko vastaa ja änkäytyy pöydän toiselle puolelle vastaavien antimien ääreen.

Kuuluu kilinää, kun molemmat pyörittävät lusikoita kupeissaan. Ensimmäiset haukut pullasta maistuvat aina parhaimmilta ja hörpyt kahvia päälle.

Miten ruoka ja eritoten juoma pysyy Sällin sisällä, kysytte taas. Miksi hän ylipäätään syö? No, ei hän yli päänsä syökään, vaan ruoka ja juoma imeytyvät suoraan hänen pääkalloonsa eivätkä valu leukapielien ja kylkiluiden välistä maahan. Evoluutio on onneksi pikamuokannut Sällin ruoansulatussysteemiä ystävällisemmäksi sivustaseuraajille.

Aivokopassa on nähtävästi jotain rippeitä aivoistakin jäljellä, päätellen toimivasta puhekyvystä. ”Mitä Jaakko?” on aina hyvä aloitus keskustelulle; samalla tervehtivä, mutta heti kiinnostunut toisen tilanteesta ja voinnista. Vastauksena ”Eihä täsä mittää” on myös toimiva, koska se ei korosta omia toimia, vaikka olisi tehnyt vaikka mitä, vaatimattomasti vähätellen kuten Oulussa kuuluu. 

- Noita rannan veikkoja on saanu kyllä paimentaa ihan olan takkaa, Jaakko jatkaa. 

- Ai, semmonenkinko täälä on? Sälli hämmästyy. – Noitaranta? Enpä oo ennen kuullukkaa, kuulostaa pahaenteiseltä.

Jaakko rämähtää nauruun. 

- Siis nuita rannan veikkoja tarkotan. Kyllä ne muute ihan siivosti siellä olleilee, mutta välillä pittää kehottaa olemaan ihimisiksi. 

- Mitenkäs sen teet? Sälli kysyy. 

- Ylleensä riittää, ku sanon, että ”Herrat on hyvä ja hajjaantuu!”. Ja ne hajjaantuu, ylleensä. Paitsi viime viikolla. Yks porukka ei sitte millään meinannu uskua. Piti sitte ihan töytästä vähä. 

- Ai pampulla? Sälli katsoo Jaakon takinvyössä roikkuvaa itsepuolustusvälinettä. 

- Ei, ku mahalla, Jaakko vastaa taputtaen komeaa olemustaan ja nauraa römistää.

Sälli liittyy naurun römäkkään.

Nyt sitten tietenkin kysytte Sällin lihaksistosta. Että miten nauru syntyy, miten ääntä tulee, miten Sälli kävelee, liikkuu, pysyy kasassa? Entä näkö, kuulo, tunto? Ei, nyt en enää jaksa vastata. Asia on vain niin, ottakaa tai jättäkää. Sälli on yksinkertaisesti lihaton ja veretön, mutta erittäin aistillinen tyyppi. Ja hänen nimensä on Sälli, Luiseva Sälli.

Sälli on noutanut paikallislehden kahvipöytään ja katselee etusivua, jossa komeilevat erään keskisuuren rakennusyrityksen mahtailevat mainokset suurine nostureineen. 

- Sais näiltäki kurjilta katkua siivet, purkavat vaan meijän hienoja vanahoja taloja, Sälli hymähtää närkästyneenä. 

- Niin, tai sitte ne vois mieluummin esittää semmosia hienoja nostokurkibaletteja, Jaakko keksii ja hypähtää näyttämään, kuinka toinen jalka ojentuu taakse ilmaan ja kädet ylös päätä kehystäväksi ympyräksi.

Jaakko huojuu hetken yhdellä jalalla, hänen pullean vatsansa pullistuessa entisestään ja hetken näyttää, että koko komeus kaatuu juuri rähmälleen. Mutta Sälli hypähtää hätiin, tarttuu kallistuvaan Jaakkoon ja yrittää nostaa tätä vyötäisiltä hyppyyn, ihan siinä onnistumatta. Sällin polvet naksahtavat ikävän kuuloisesti ja nosto päättyy lyhyeen. Lopulta Sälli vain pyöräyttää varpaillaan taiteilevan Jaakon sirosti ympäri, minkä jälkeen he laskeutuvat kolisten tuoleilleen hörppimään jo haalentunutta kahvia. Naapuripöytien seurueet taputtavat. 

- Hajetaanpa santsikupit, Jaakko puuskuttaa, pitelee nilkkaansa ja kumartaa kiittäen taputtajille.              - Urheilu on vaarallista, toki palkitsevvaa, mutta vaarallista. Uskokaa polliisin sannaa.

Juuri näin, hyvät lukijat, älkää koettako tätä kotona, kyllä ”polliisin sannaan” pittää luottaa. Varsinkaan ilman lämmittelyä ei saa tehdä mitään liikaa lihaksia rasittavaa liikuntaa. Tämä ei tietenkään koske Sälliä, koska tällä ei ole lihaksia. Mutta kyllä luutkin saa menemään poikki, tai ainakin murtumaan väärällä tekniikalla. Anteeksi keskeytykseni ja välihuomautukseni, jatkakaa toki.

Saatuaan uudet kuumat kahvit eteensä, Sälli ja Jaakko jatkavat lehden selailua. 

- Kävin muuten Italiasa täsä vähä aikaa sitte, Sälli sanoo. 

- Aha, no mitäs sielä näky? Enpä oo ite sielä koskaan käynykkään. Mestarillista rakentamista ja taijetta kai. 

- No, ei ne ny niin mestareita kaikesa olleet. Ykski torni oli niin vinosa, ettei oikein tienny, miten päin sitä kattois. Vatupassille ois ollut käyttyä. 

- Tai niille nostokurjille, Jaakko myötäilee. 

- Ja seiniin ja kattoihin oli maalattu taijetejoksia, että niitäki kattuessa niskat nyrjähti, Sälli hieroo ylimpiä niskanikamiaan. 

- Mutta ei sillä maalarillakkaan helppua ollu, hän jatkaa. – Sillä Michelangeloll… lill… lall.. lollilla, millä lie. Ku se teki niitä Herramme Jeesuksen Sikstuksen kappelin freskoja, se ei päästänyt kettään kattomaan keskeneräsiä töitä. Se pelekäs, eittei niitä ois hyväksytty. Siellä oli muun muasa Jumala luomasa maalimaa nii vauhila, että ku se viuhto menemään ristiin rastiin, niin takapuoli vaa vilikku kaavun alta.

Sälli etsii kännykästään kuvan tuosta teoksesta ja molemmat nauravat makeasti. 

- Semmosta se kiire teettää, ei ehi harkitsemmaa iha kaikkia, vaikka kui Jumala oiski, Jaakko hekottaa. – Paitsi oisko tuosa se idea tähä meijän balettiin? Vaipat päälle ja tanssin pyörteisiin takapuoli palijaana. 

- Juu, ylleisömenestys taattu, Sälli innostuu. – Mutta eihä mulla oo ees takapuolta! 

- No, sulla vilahtellee lonkat, Jaakko lohduttaa hihittäen. – Ja muut tekonivelet!

Näin ystävysten kahvihetki jatkuu paikallislehden inspiroivassa tunnelmassa, iltapäivähämärän jo laskeutuessa torille.

Sälli kääntää lehden sivua ja älähtää niin, että Jaakolla menee kahvia väärään kurkkuun. 

- Mitä ihimettä nää älämöittet? Jaakko ärähtää kakoen.

Sälli osoittaa sormella lehdessä olevaa otsikkoa ja sanoo:

     - Kato ny itekki: ”KAKSI SORMUSTA VARASTETTU KÄSITYÖLÄIS-MYYMÄLÄSTÄ”.  Ookko nää ollu täsä jutusa mukana? 

     - No emmää nyssentään mikkää rikosetsivä tai ehtivä oo, Jaakko puolustautuu ja pyyhkii roiskuneita pisaroita arvokkaalta poliisintakiltaan. – Mulla on tää mun torinkuluma alueena, enkä muuta ehtiskää. 

     - Tämä on yks tuttu, Sälli sanoo huolestuneena. 

     - Ai varasko? Mistä nää sen tunnet? 

     - Eiku tää kaupan pitäjä, Sälli korjaa. – Nyt lähetään, ehit tai et. Polliisia aina tarvitaan.

Sälli nappaa lehden ja Jaakon matkaan pöydästä ja he poistuvat ulos torille. Tuuli riepottelee puiden lehtiä ilmassa. Hampaat irvessä Sälli lähtee harppomaan ilta-auringon viimeisten säteiden valaisemien rakennusten välistä kohti kaupungin keskustaa, kohti Rotuaari-kävelykatua, jossa kyseinen myymälä sijaitsee. 

- Nyssää varastit tuon lehen, Jaakko huomauttaa yrittäessään pysyä Sällin perässä. 

- Oho, apua, Sälli hätkähtää. – Pittää huomena pallauttaa.

Parivaljakko saapuu tunnelmallisesti valaistun ja taidokkailla käsityötuotteilla somistetun näyteikkunan eteen. Korjaan, Sälli luulee heidän saapuneen tämän tunnelmallisesti valaistun ja taidokkailla käsityötuotteilla somistetun näyteikkunan eteen. Sen siis pitäisi olla tunnelmallisesti valaist… Ääääääh, juu juu, ymmärretty; aina se on ollut sellainen, mutta ei ole enää! Mikä on vialla? Asiaan voi hieman vaikuttaa se, että ikkunassa on reikä, josta lähtee säteen suuntaisia halkeamia joka suuntaan. 

- Oho, apua, Sälli ja Jaakko henkäisevät kuin yhdestä suusta ja tuijottavat ikkunaa.

Kirkkaan punaiset teipinpalaset peittävät reikää ja pitävät pitsimäistä ympäryslasia kasassa. Mutta teippien takaa kyllä voi nähdä tunnelmallisen valaistuksen, taidokkaiden käsityötuotteiden ja kimaltelevien lasinsirpaleiden luoman somistuksen.

Äkkiä punaisten teippien raoista heitä tuijottaa tunnelmallisesti valaistu naama. Naama on vihainen. Ja ääntäkin kuuluu: 

- Mitä siinä tolijotatte?! Häipykää!

Sälli ja Jaakko hypähtävät taakse päin säikähtyneinä. 

      - Kerttu, se on Sälli täälä, Sälli huutaa varovasti. – Elä säikähä. Mulla on polliisiki mukana.

Säpäleisen ikkunan vierestä ovi aukeaa ja naama kurkistaa ulos kadun pimeään. 

- Sälli, misä nää oot? naama kuiskaa. – Näin vaan jottain hahamoja vahtaamasa ja säikähin. Tulukaa sissään.

JATKUU SEURAAVALLA KERRALLA...