Vilja Kerola
LUISEVA SÄLLI
KULTAA JA KUNNIAA
ETSIMÄSÄ
"Luiseva Sälli
kultaa ja kunniaa etsimässä" on naivistisen absurdi tarina Luisevasta
Sällistä ja hänen ystävistään. Sälli on luuranko, joka ei tiedosta olevansa
pelkkä luuranko vaan jatkaa eloaan Oulussa ja maailmalla. Hän ja kovapintainen
toripolliisi Jaakko saavat eteensä kultasormusten varkausmysteerin, jota
tutkiessa ilmaantuu monta muutakin mysteeriä, joiden olemassaolosta he eivät
edes tienneet. Mitä ääniä kuuluu Sällin vaatekaapista? Miten Sälli liittyy
Oulussa vuosina 1822 ja 1882 riehuneisiin suurpaloihin? Kuka murhasi isosiskon?
Miksi Sällin sukka on tärkeä todiste?
- Tulukaa mukkaan!
Sälli rohkaisee.
Uskaltaudu siis Sällin matkaan, niin selviää, että löytyykö sitä kultaa ja kunniaa.
Lapsellisten aikuisten viisikkoseikkailukirjaa julkaistaan täällä luku kerrallaan toukokuun 2026 aikana.
Sisällysluettelo (täydentyy julkaistujen kappaleiden mukaisesti)
(Luvut löytyvät erillisinä oikealla olevasta Blogiarkistosta)
1. luku - Kahaville kaverin kansa
2. luku - Varkaus käsityöläismyymäläsä
3. luku - Eppäilysten risteilyjä
1. luku - Kahaville kaverin kansa
Sällin paljaiden kylkiluiden välistä puhaltaa navakka tuuli, kuten aina Oulussa syksyisin. No, talvisinkin. Ja keväisin ja kesäisin. Tämä ei kuitenkaan hidasta Sällin määrätietoista kulkua kohti kauppatoria, jossa odottaa kuuma kahvi ja uunituore pulla vanhassa tutussa kauppahallin kahvilassa. Seuraksi on tulossa hänen pullea ja kovapintainen konstaapeliystävänsä Jaakko, joka toimii paikkakunnan toripolliisina. He eivät ole ehtineet pitkään aikaan juttelemaan kunnolla, Sällillä kun on ollut omia menojansa maailmalla ja Jaakolla omia ongelmiansa torinrannan laitapuolen kulkijoiden kanssa.
Miksi tuuli puhaltaa Sällin kylkiluiden välistä, voinette ihmetellä. No siitä selvästä syystä, että Sälli on luuranko. Enkä tarkoita siis kuvaannollisesti. Hän on pelkkä luuranko, mutta itse hän ei tiedosta sitä, ainakaan täysin. Hän jatkaa eloaan kuin mitään ei olisi tapahtunut, mikä saa useimmat hänen ympärilläänkin unohtamaan Sällin vaalean ja luisevan olemuksen. Sisin on tärkeintä, myös luurangossa. Ja hänen olematon sydämensä on täyttä kultaa.
Sälli saapuu torin laidalla sijaitsevan 1900-luvun alussa rakennetun punatiilisen, uusgotiikkaa edustavan kauppahallin eteen. Hän avaa painavan puisen oven ja astuu sisälle lämpimään. Jaakko seisoskelee kalatiskin liepeillä kuin patsas, huomaa Sällin ja lähtee arvokkaasti saapastelemaan vastaan. Ystävykset tervehtivät toisiaan lämpimällä halauksella, vaikkakin Sällin kädet yltävät Jaakon kunnioitettavan vyötärönmitan takia juuri ja juuri selkäpuolelle. Pienet lopputaputukset olalle ja he siirtyvät yhdessä kahvilan puolelle, missä puheensorina täyttää kotoisan tilan. Tiskin takana hymyilevä myyjä valmistaa heidän tilauksensa. Nurkasta löytyy vapaa pöytä.
- Mitä Jaakko? Sälli kysyy asettaessaan höyryävän kahvikuppinsa ja tuoksuvan pullalautasensa pöydälle.
- No eihä täsä mittää, Jaakko vastaa ja änkäytyy pöydän toiselle puolelle vastaavien antimien ääreen.
Kuuluu kilinää, kun molemmat pyörittävät lusikoita kupeissaan. Ensimmäiset haukut pullasta maistuvat aina parhaimmilta ja hörpyt kahvia päälle.
Miten ruoka ja eritoten juoma pysyy Sällin sisällä, kysytte taas. Miksi hän ylipäätään syö? No, ei hän yli päänsä syökään, vaan ruoka ja juoma imeytyvät suoraan hänen pääkalloonsa eivätkä valu leukapielien ja kylkiluiden välistä maahan. Evoluutio on onneksi pikamuokannut Sällin ruoansulatussysteemiä ystävällisemmäksi sivustaseuraajille.
Aivokopassa on nähtävästi jotain rippeitä aivoistakin jäljellä, päätellen toimivasta puhekyvystä. ”Mitä Jaakko?” on aina hyvä aloitus keskustelulle; samalla tervehtivä, mutta heti kiinnostunut toisen tilanteesta ja voinnista. Vastauksena ”Eihä täsä mittää” on myös toimiva, koska se ei korosta omia toimia, vaikka olisi tehnyt vaikka mitä, vaatimattomasti vähätellen kuten Oulussa kuuluu.
- Noita rannan veikkoja on saanu kyllä paimentaa ihan olan takkaa, Jaakko jatkaa.
- Ai, semmonenkinko täälä on? Sälli hämmästyy. – Noitaranta? Enpä oo ennen kuullukkaa, kuulostaa pahaenteiseltä.
Jaakko rämähtää nauruun.
- Siis nuita rannan veikkoja tarkotan. Kyllä ne muute ihan siivosti siellä olleilee, mutta välillä pittää kehottaa olemaan ihimisiksi.
- Mitenkäs sen teet? Sälli kysyy.
- Ylleensä riittää, ku sanon, että ”Herrat on hyvä ja hajjaantuu!”. Ja ne hajjaantuu, ylleensä. Paitsi viime viikolla. Yks porukka ei sitte millään meinannu uskua. Piti sitte ihan töytästä vähä.
- Ai pampulla? Sälli katsoo Jaakon takinvyössä roikkuvaa itsepuolustusvälinettä.
- Ei, ku mahalla, Jaakko vastaa taputtaen komeaa olemustaan ja nauraa römistää.
Sälli liittyy naurun römäkkään.
Nyt sitten tietenkin kysytte Sällin lihaksistosta. Että miten nauru syntyy, miten ääntä tulee, miten Sälli kävelee, liikkuu, pysyy kasassa? Entä näkö, kuulo, tunto? Ei, nyt en enää jaksa vastata. Asia on vain niin, ottakaa tai jättäkää. Sälli on yksinkertaisesti lihaton ja veretön, mutta erittäin aistillinen tyyppi. Ja hänen nimensä on Sälli, Luiseva Sälli.
Sälli on noutanut paikallislehden kahvipöytään ja katselee etusivua, jossa komeilevat erään keskisuuren rakennusyrityksen mahtailevat mainokset suurine nostureineen.
- Sais näiltäki kurjilta katkua siivet, purkavat vaan meijän hienoja vanahoja taloja, Sälli hymähtää närkästyneenä.
- Niin, tai sitte ne vois mieluummin esittää semmosia hienoja nostokurkibaletteja, Jaakko keksii ja hypähtää näyttämään, kuinka toinen jalka ojentuu taakse ilmaan ja kädet ylös päätä kehystäväksi ympyräksi.
Jaakko huojuu hetken yhdellä jalalla, hänen pullean vatsansa pullistuessa entisestään ja hetken näyttää, että koko komeus kaatuu juuri rähmälleen. Mutta Sälli hypähtää hätiin, tarttuu kallistuvaan Jaakkoon ja yrittää nostaa tätä vyötäisiltä hyppyyn, ihan siinä onnistumatta. Sällin polvet naksahtavat ikävän kuuloisesti ja nosto päättyy lyhyeen. Lopulta Sälli vain pyöräyttää varpaillaan taiteilevan Jaakon sirosti ympäri, minkä jälkeen he laskeutuvat kolisten tuoleilleen hörppimään jo haalentunutta kahvia. Naapuripöytien seurueet taputtavat.
- Hajetaanpa santsikupit, Jaakko puuskuttaa, pitelee nilkkaansa ja kumartaa kiittäen taputtajille. - Urheilu on vaarallista, toki palkitsevvaa, mutta vaarallista. Uskokaa polliisin sannaa.
Juuri näin, hyvät lukijat, älkää koettako tätä kotona, kyllä ”polliisin sannaan” pittää luottaa. Varsinkaan ilman lämmittelyä ei saa tehdä mitään liikaa lihaksia rasittavaa liikuntaa. Tämä ei tietenkään koske Sälliä, koska tällä ei ole lihaksia. Mutta kyllä luutkin saa menemään poikki, tai ainakin murtumaan väärällä tekniikalla. Anteeksi keskeytykseni ja välihuomautukseni, jatkakaa toki.
Saatuaan uudet kuumat kahvit eteensä, Sälli ja Jaakko jatkavat lehden selailua.
- Kävin muuten Italiasa täsä vähä aikaa sitte, Sälli sanoo.
- Aha, no mitäs sielä näky? Enpä oo ite sielä koskaan käynykkään. Mestarillista rakentamista ja taijetta kai.
- No, ei ne ny niin mestareita kaikesa olleet. Ykski torni oli niin vinosa, ettei oikein tienny, miten päin sitä kattois. Vatupassille ois ollut käyttyä.
- Tai niille nostokurjille, Jaakko myötäilee.
- Ja seiniin ja kattoihin oli maalattu taijetejoksia, että niitäki kattuessa niskat nyrjähti, Sälli hieroo ylimpiä niskanikamiaan.
- Mutta ei sillä maalarillakkaan helppua ollu, hän jatkaa. – Sillä Michelangeloll… lill… lall.. lollilla, millä lie. Ku se teki niitä Herramme Jeesuksen Sikstuksen kappelin freskoja, se ei päästänyt kettään kattomaan keskeneräsiä töitä. Se pelekäs, eittei niitä ois hyväksytty. Siellä oli muun muasa Jumala luomasa maalimaa nii vauhila, että ku se viuhto menemään ristiin rastiin, niin takapuoli vaa vilikku kaavun alta.
Sälli etsii kännykästään kuvan tuosta teoksesta ja molemmat nauravat makeasti.
- Semmosta se kiire teettää, ei ehi harkitsemmaa iha kaikkia, vaikka kui Jumala oiski, Jaakko hekottaa. – Paitsi oisko tuosa se idea tähä meijän balettiin? Vaipat päälle ja tanssin pyörteisiin takapuoli palijaana.
- Juu, ylleisömenestys taattu, Sälli innostuu. – Mutta eihä mulla oo ees takapuolta!
- No, sulla vilahtellee lonkat, Jaakko lohduttaa hihittäen. – Ja muut tekonivelet!
Näin ystävysten kahvihetki jatkuu paikallislehden inspiroivassa tunnelmassa, iltapäivähämärän jo laskeutuessa torille.
Sälli kääntää lehden sivua ja älähtää niin, että Jaakolla menee kahvia väärään kurkkuun.
- Mitä ihimettä nää älämöittet? Jaakko ärähtää kakoen.
Sälli osoittaa sormella lehdessä olevaa otsikkoa ja sanoo:
- Kato ny itekki: ”KAKSI SORMUSTA VARASTETTU KÄSITYÖLÄIS-MYYMÄLÄSTÄ”. Ookko nää ollu täsä jutusa mukana?
- No emmää nyssentään mikkää rikosetsivä tai ehtivä oo, Jaakko puolustautuu ja pyyhkii roiskuneita pisaroita arvokkaalta poliisintakiltaan. – Mulla on tää mun torinkuluma alueena, enkä muuta ehtiskää.
- Tämä on yks tuttu, Sälli sanoo huolestuneena.
- Ai varasko? Mistä nää sen tunnet?
- Eiku tää kaupan pitäjä, Sälli korjaa. – Nyt lähetään, ehit tai et. Polliisia aina tarvitaan.
Sälli nappaa lehden ja Jaakon matkaan pöydästä ja he poistuvat ulos torille. Tuuli riepottelee puiden lehtiä ilmassa. Hampaat irvessä Sälli lähtee harppomaan ilta-auringon viimeisten säteiden valaisemien rakennusten välistä kohti kaupungin keskustaa, kohti Rotuaari-kävelykatua, jossa kyseinen myymälä sijaitsee.
- Nyssää varastit tuon lehen, Jaakko huomauttaa yrittäessään pysyä Sällin perässä.
- Oho, apua, Sälli hätkähtää. – Pittää huomena pallauttaa.
Parivaljakko saapuu tunnelmallisesti valaistun ja taidokkailla käsityötuotteilla somistetun näyteikkunan eteen. Korjaan, Sälli luulee heidän saapuneen tämän tunnelmallisesti valaistun ja taidokkailla käsityötuotteilla somistetun näyteikkunan eteen. Sen siis pitäisi olla tunnelmallisesti valaist… Ääääääh, juu juu, ymmärretty; aina se on ollut sellainen, mutta ei ole enää! Mikä on vialla? Asiaan voi hieman vaikuttaa se, että ikkunassa on reikä, josta lähtee säteen suuntaisia halkeamia joka suuntaan.
- Oho, apua, Sälli ja Jaakko henkäisevät kuin yhdestä suusta ja tuijottavat ikkunaa.
Kirkkaan punaiset teipinpalaset peittävät reikää ja pitävät pitsimäistä ympäryslasia kasassa. Mutta teippien takaa kyllä voi nähdä tunnelmallisen valaistuksen, taidokkaiden käsityötuotteiden ja kimaltelevien lasinsirpaleiden luoman somistuksen.
Äkkiä punaisten teippien raoista heitä tuijottaa tunnelmallisesti valaistu naama. Naama on vihainen. Ja ääntäkin kuuluu:
- Mitä siinä tolijotatte?! Häipykää!
Sälli ja Jaakko hypähtävät taakse päin säikähtyneinä.
- Kerttu, se on Sälli täälä, Sälli huutaa varovasti. – Elä säikähä. Mulla on polliisiki mukana.
Säpäleisen ikkunan vierestä ovi aukeaa ja naama kurkistaa ulos kadun pimeään.
- Sälli, misä nää oot? naama kuiskaa. – Näin vaan jottain hahamoja vahtaamasa ja säikähin. Tulukaa sissään.
2. luku - Varkaus käsityöläismyymäläsä
Kerttu on pitänyt käsityöläismyymäläänsä Oulussa jo yli kaksikymmentä vuotta. Hän myy itse valmistamiaan vaatteita ja muita kankaisia pientuotteita, mutta hänellä on myös myyntitilillä useiden paikallisten käsityöläisten eri materiaaleista tehtyjä tuotteita, taidokkaita sellaisia, kuten olette varmasti jo huomanneet. Kertun olemus itsessään on myös huomiota herättävä. Hänet tunnetaan mustavalkeasta tunikastaan, vihreistä lenkkareistaan sekä erityisesti hänen kirkkaan keltaisesta tukastaan, joka pilkistää punaisen Oulu-farkkulippalakin alta kehystäen hänen tavallisesti niin iloisia kasvojaan ja eloisesti tuikkivia silmiään. Mutta nyt kasvot ovat huolten ryppyjen peitossa ja silmistä huokuu vain pelko, väsymys ja vihakin. Ja ei ihme, koko myymälä on pengottu ihan hujan hajan. Näyteikkuna oli vain alkua.
- Voi, Kerttu, Sälli huokaa. – Oon pahhoillani. Tästä, tästä sotkusta.
Kerttu pyyhkäisee silmäkulmaansa ja nyyhkäisee.
- Joo, näin siinä kävi, ku luovuin vartiointiliikkeen palaveluista.
- Kukas teillä oli vartijana? kysyy nyt Jaakko, antaen tarkan katseensa kiertää ympäri myymälää. – Niin, iltaa vaan, minä oon siis Jaakko, toripolliisi.
- Kerttu, Kerttu vastaa. – Siis minun nimeni on Kerttu. Oonhan mää sut joskus torilla nähänykki. Se vartija oli vaan yks entinen yhteistyökumppani, mutta se… se muutti Helsinkiin. Ja en vielä ehtiny hommaamaan kettään uutta tilalle.
Kerttu viittoo Sälliä ja Jaakkoa istuutumaan ja kysyy?
- Otatteko kahavia?
- Juu, kiitos! Ei, kiitos.
Vastaukset kuuluvat niin yhtä aikaa, ettei voi tietää, kumpi vastasi ja mitä.
- Siis ei, kiitos. No, kyllähä sitä voiski!
Kerttu vilkaisee miehiä.
- No, minäpä laitan kahavin porisemmaan, hän päättää.
Hän alkaa mittaamaan kahvia suodattimeen.
- Mitä vietiin? Sälli kysyy. – Millon tämä tapahtu?
- Sehän se omituisinta on, että ainuastaan kaks kultasormusta, Kerttu pysähtyy vastaamaan kahvimitta kädessään ja osoittaa sillä lasivitriiniä. – Tuolta nuin, ja vaikka sielä olis ollut aika palijoki koruja. Saivat sen lukon auki jotenki, vaikka vaan mulla ja korujen tekijällä on avvain. Onneksi ei tahallaan säretty eikä sotkettu muuten mittään, vaikka pengottu on. Vaan muutama saviastia meni rikki. Ja vähäset kätteiset vietiin kassasta. Nii, siis viime yönä. Aamulla soitettiin, joku oli huomannu rikotun ikkunan ja hällyytti polliisin.
- Huomasikko eilen mittään epätavallista? Jaakko kysyy vuorostaan. - Tavallisesta poikkiavvaa, epänormaalia siis?
- Ai, niin ku alienneja? Kerttu naurahtaa jo. – Eiku vakavasti ottain, leikki sikseen, totta puhuen en huomannu.
Kerttu jatkaa kahvin laittoa, mutta keskeyttää sen taas muistaessaan yhtäkkiä jotain.
- Eiku, kävihän täälä semmone erikoine asiakas, Kerttu kuvailee. - Pieni mies, jolla oli munanmuotonen pää. Se puhu ranskalaisittain ja katteli kyllä nuita koruja. Kysy, että ”Kombjiään?” Mää ossaan vähäsen ranskaa, niin vastasin siihe, että ”Sö parl än pö fransee. No, no kombjiään, ei kompiaisia, ei karkkeja, ne on koruja, bijuu.” Sitte kyssyin: ”Ranskalainen? Vu fransee?” Se vastas siihe, että ”No, no, sö syi belsz.” Että belgialainen oliki hän, ei ranskalainen.
- No ostiko se mittään? Sälli utelee.
- Lopulta yhen neliön mallisen puisen pannunalusen, josta tulleeki kaks alustaa.
- Hmm, olikoha korruilla liian kova hinta? Jaakko miettii.
- Ei se kysyny ees hintaa, Kerttu korjaa. – Nytkylä laitan sen kahavin loppuun.
Pian Kerttu kaataa kahvia kolmeen käsin valmistettuun keraamiseen kuppiin, Sällille punaiseen, Jaakolle keltaiseen ja itselleen harmaaseen. Jaakko ihailee kupin reunassa lentävää lintua.
- Onko sitä belgialaista lintua, eiku miestä kuulustelt…
Kertojana joudun nyt keskeyttämään tämän kuulustelun ja kahvin juonnin. Ulkona nimittäin tapahtuu jotain. Hirveä meteli. Jaakko, Sälli ja Kerttu ryntäävät ulos kadulle.
- Meteli seis! Jaakko mylvii ja huitoo käsillään.
Joukko iloisen humalassa olevia, pyöriään taluttavia nuoria säikähtää ja pysähtyy kuin seinään ja jää tuijottamaan pyylevää poliisia, laihaa luurankoa ja värikästä naista. Sitten yksi heistä uskaltautuu avaamaan suunsa:
- Eihä me muuta, ku vähä naurettiin. Ollaan patiole menosa. Mutta ei me tuota ikkunaa säretty.
- Jaaha, no hajjaantukkaa sitte, Jaakko ilmoittaa tärkeänä.
Nuoret häipyvät paikalta nopeasti kohti Nelivitosta, kulman takana olevaa ravintolaa.
- Nii, oliko sitä kuulusteltu? Jaakko jatkaa kysymystään heidän päästyään taas sisälle pöydän ääreen.
- Se kai ehti jo lentää kottiisa, Kerttu vastaa.
- Harmi, oisin mielelläni vähä kuulustell…
Anteeksi keskeytys jälleen, nyt ovelta kuuluu ovikellon kilahdus ja kova koputus.
- No, mitä ny? Kerttu säpsähtää, kurkkaa ovelle ja huojentuu. – Se on vaan meijän yks käsityöläinen, Eerik.
Kerttu avaa oven ja sisään astuu pitkä tummatukkainen viiksekäs mies. Yllään hänellä on puku, johon on printattu kirjaimia ympäriinsä.
- Päivää, olen Eerik Kiree, taiteilija, mies kumartaa Sällille ja Jaakolle. - Tulin heti, kun kuulin, mitä täällä on tapahtunut. Oletko kunnossa Kerttu?
- Juu, oonhan mää jo vähä parempana, ku alakujärkytys alakaa helepottaa, Kerttu sanoo ja kaataa kahvia Eerikillekin.
Eerik kiittää ja menee kahvikupin kanssa tarkastamaan seinää, jossa roikkuu värikkäitä vanerista sahattuja tauluja. Niissä useimmissa on jokin kirjain omituisessa tilanteessa. Eräässä taulussa on kuvattuna D-kirjain, josta kasvaa lehtiä. Mutta lehdet kärvistelevät tulikiven katkuisessa pätsissä ja ympärillä olevat nenät nyrpistelevät hajulle. Taulun nimi on: ”Lehdellinen Ilo-D oli nenille D-Hel”.
- Mitä? Eivätkö nämä kelvanneet heille? Eerik sanoo silmin nähden närkästyneenä. – Taulujani on lukuisissa kuuluisissa gallerioissa ympäri maata. ”Palindromit inspiraation lähteenä”. Eivät näköjään olleet taiteen ystäviä lainkaan, pyh.
- Eivät onneksi vasiten töhörinneet mittää, Kerttu yrittää lieventää taiteilijan tuskaa.
Jaakko tarttuu sanamuotoon.
- Mistäs taiteilija tietää, että varkaus tapahtui monikossa?
- Öö, eivätkös ne aina ole rosvojoukkoja, tai muita huligaanisakkeja tällaisten takana? Eerik katsoo sivusilmällä epäilevästi Sälliä ja pyyhkäisee muka huomaamattomasti viiksiään. – Sitten mahtisaalista myymään turuille ja toreille isonrahan toivossa.
- Kaks sormusta vietiin, Kerttu tarkentaa. – Ei niillä iha hirviästi mahtailla.
- Enkä oo toreilla vielä koskaan kovin isoja rahoja nähäny, Jaakko myötäilee.
Sälli nousee katsomaan vitriiniä, jonka ovi on taas turvallisesti lukossa. Keskihyllyllä on kaksi nättiä korurasiaa tyhjänä, kun kaikissa muissa rasioissa kultaiset, mielenkiintoisilla pintakuvioilla koristellut sormukset ovat paikoillaan.
- ”Yksi sormus löytää heidät, se yksi heitä hallitsee, se yksi heidät yöhön syöksee ja pimeyteen kahlitsee”, Sälli siteeraa itsekseen ja kysyy sitten Kertulta. - Niin kukas se olikaan, jonka kaks sormusta nyt sitte kelepas pitkäkyntiselle?
- Aliina Lehtonen, semmone pieni näppäräsorminen ja taitava kultaseppä, tämä vastaa. - Ei ollu kuule yhtää kiva ilimottaa sille tätä, ku se on aika alakuvaiheesa täsä yrityshommasa. Mutta mää lupasin kyllä korvata sille nuo korut, vaikkei mun kai ois pakko, ku ovat myyntitilillä.
- Aa, se nuori likka. Niin, sitähän minä olen aina vähän varoittanut näistä myyntitilisysteemeistä, taiteilija Eerik katsoo Kerttua hieman syyttävästi. – Ettei se aina toimi kaikille tekijöille.
- Miten se tähän varkauteen liittyy, tai mihinkään? Kerttu hieman ihmettelee.
- Eikö se vartija huomannut mitään kierroksellaan?
- Noo, siinä nyt kävi vähä…
Keskustelun jatkuessa Sälli tarkkailee tuota oman arvonsa tuntevaa taiteilijaa ja päättää itsekseen, että tuossahan se syyllinen on. Aivan selvästi. Kuinka epäilyttävää käytöstä ja piilevää ylenkatsetta käsityöläiskollegan työtä kohtaan. Olisiko takana jokin halu kostaa toiselle? Kateellisuutta? Tai voisiko tämä haluta pahaa jopa Kertulle? Ei voi tietää motiivia, mutta Sälli kyllä ottaa siitä selvää.
- Toisen korun kolo on isompi ku toisen, Jaakko huomauttaa tullessaan Sällin viereen.
- Juu, näistä toisen koko oli viiskytäkolome ja toisen kuuskytäyks, Kerttu sanoo toiselta puolelta vitriiniä.
- Eli?
- Eli toinen oli ylleistä naisten kokua ja toinen miesten, Kerttu selittää. – Toki siis vaan ylleistäen. Ja nämä oli valakokultaa, nelijätoista karraattia. Ei siis iha kahenkymmenennelijän karraatin, mutta nelijätoista onki ylleisintä nykysin.
- Minähän en koruja käytä, mutta jos käyttäisin, ne olisivat kahdenkymmenenneljän karaatin täyskultaa, Eerik hymähtää.
Eerikin povitaskusta alkaa kuulua Kuoppamäen ”Kultaa taikka kunniaa”. Hän kaivaa kännykän.
- Niin, hän vastaa hermostuneesti ja kääntyy selin muihin.
- …
- Juu, juu, tulossa olen. Olen täällä putiikilla juuri.
- …
- Juu, tuon tuon, kunhan pääsen täältä.
- …
- Hei, hei, Eerik lopettaa puhelun ja kääntyy takaisin muihin.
- Täytyy lähteä, äiti odottaa kotona, Eerik sanoo nopeasti ja väläyttää pienen hämmentyneen hymyn.
Hän on lähdössä ulos, kun Jaakko kysyy:
- Annakko vielä kännykkänumeros, jos meillä tullee jottain kysyttävvää?
Eerik ojentaa sivutaskustaan kullan värisen käyntikortin ja astuu pimeyteen.
- Tais mies nyt hiema valehella, Jaakko sanoo tarkistettuaan, että Eerik on poistunut.
- Just sitä määki ajattelin, Sälli ehättää sanomaan.
- Mitä te tarkotatte? Kerttu hämmästyy.
- Koruja.
- Äitiä.
- Täh?
3. luku - Eppäilysten risteilyjä
Niinhän se on, että jos antaa ajatuksen juosta yhteen suuntaan, niin sitä on hirveän vaikeaa huutaa takaisin. Kun epäilyksen siemen putoaa hedelmälliseen maaperään, niin sen kitkeminen pois sieltä on melkein mahdoton tehtävä. Näin kävi Sällille, Jaakolle ja Kertullekin. Yhdessä he nyt istuvat ja ihmettelevät, että miksi ihmeessä se Eerik meni varastamaan ne kaksi sormusta ja näin vulgaarilla tavalla. Olisi luullut taitelijan keksivän jonkin erikoisemman tavan.
Mutta todellisuudessahan kukaan ei ole tästä tapahtumasta pystynyt todistamaan vielä mitään, ei sitten yhtään mitään. Jaakon pitäisi nyt ottaa poliisikonstaapelina ohjat käteen ja tutkia asiaa analyyttisen kriittisesti eikä antaa tunteen viedä. Olisiko Kerttu hieman sekoittanut konstaapelin mieltä, saanut miehen monessa liemessä keitetyt, kivenkovat aivonystyrät hieman pehmenemään, tiedä häntä? Kuunnellaanpa hetkinen tätä epäilyksen sorinaa:
- Ei se mikkään äiti tainnu kotona ootella.
- Ehkä oli tarvetta vihkisormukselle.
- Ja sillähä oli painauma yhen sormen ympärillä, vaikkei muka koruja käytä.
- En mää voi uskua, että Eerik vois tehä tämmöstä. Vai voisko?
- No, kukapa ny ei koruja varastais. Siis, jos olis varas, tarkotan.
- Tai oliko se mustarastas? Nehän vie kiiltäviä esineitä. Eiku se oliki harakka.
- Eerikillähän oli kyllä vähä rahaongelmia tuosa joku aika sitte. Mutta kelläpä ei.
- Niin, ja ei voinu mitenkään sitte palijastaa, että on uus tyttöystävä tai jottain, tosi outua.
- Vai ei taulut myyneet, joo näyttikin vähä katteelliselta, ku tuli puhe korujen hinnoista.
- Nyt lähetään hakkeen ne korut takasi siltä!
No niin, katkaistaanpa tämä porina nyt tähän. Ennen kuin toiminta menee ihan plörinäksi. Jaakko! Toimintaa!
- Ei, eihän tämä ny vetele, Jaakko sanoo ottaen vihdoin ammatillisen otteen keskustelussa. – Nyt on etittävä tovisteita ja vasta sitte hutkittava.
- Joo, totta turiset, Sälli myöntää.
- Kyllähän polliisi on varmasti jo kaiken tutkinu tarkasti, mutta eihän vara venettä kaaja, Jaakko selventää, varsinkin itselleen.
Kaikki kolme alkavat syynätä paikkoja perusteellisesti, myymälää, vitriiniä, lattiaa, ulko-ovea, näyteikkunaa, kattoa, seiniä, kahvipöytää, takahuonetta, wc-tilaa…
- Misä on tuon näyteikkunan tunnelmallisen valon nappula? Jaakko kysyy ja jatkaa kysymyksillä: - Onko se aina päällä? Oliko se päällä, ku tulit tänne? Painoikko nää nappulaa?
- Nyt oot kattonu liikaa Palamuja, Kerttu vastaa. - Se on aina päällä, ja en siis painanu. Ne toimii nimittäin puheohojauksella, katos näin: "Tunnelmavalo pois", Kerttu lausuu selkeällä ja kuuluvalla äänellä.
Näyteikkunan valot himmenevät ja sammuvat kokonaan.
- Tunnelmavalo päälle, Kerttu sanoo ja valot syttyvät jälleen hitaasti.
Jaakko mutisee jotain vähän nolon näköisenä, muutama sana erottuu mutinasta: – Ihimevekottimia... nykyaika... kunnon nappula.
- Haa, Sälli huudahtaa. – Kattokaa, täälä on selevä käjenjäläki!
- Juu, se on Käjenjäläki-saippualautanen, Kerttu vastaa hymyillen.
Sälli mumisee jotain vähän nolon näköisenä, muutama sana erottuu muminasta: – Ihimetöitä... lautanen on lautanen... vois olla vaikka jalanjäläki.
Pian alkaa tuntua siltä, että mitään varsinaisia johtolankoja ei vain löydy. Tai sitten poliisit ovat ne jo pistäneet pieneen pussiin ja vieneet mennessään. Tai hetkinen, voihan asiaa katsoa siltäkin kannalta, että johtolangattomuus onkin itsessään todiste. Kysytte tietysti älykkäinä lukijoina, että todiste mistä? No langattomuus on nykyajan trendi, kuten äsken nähtiin. Kaikessa on langattomasti toimivaa tekniikkaa, valoissa, kahvinkeittimissä, jääkaapeissa, koruissa, kelloissa, vaatteissa... Lista on loputon. Tämä viittaa siis todella modernin ajan toimintaan ja vain nykyaikainen varas osaisi toimia näin. Ehkäpä tämä halusi jopa syöttää ”johtolangan” tutkijoille.
Nyt en kyllä itsekään osaa arvata, miten nykytekniikkaa voisi hyödyntää tällaisessa perinteisessä "ikkuna ulkoa rikki - oven lukko sisältä auki" - varkaudessa. Mutta ehkä Sälli, Jaakko ja Kerttu osaisivat, jos vain hoksaisivat ajatella tätä tutkintalinjaa? Pahoin kuitenkin pelkään, etteivät he tee niin.
Paitsi jos… Nyt keksin. Te, arvon lukijamme, voisitte hieman auttaa. Soittakaa heti numeroon 09-8791 4473 ja kertokaa se heille. Jes, loistoidea, vaikka itse sanonkin. No niin.
Hieman odotusta. Ei kuulu mitään.
- Hei, anteeksi, voisitteko mitenkään soittaa? Jos vain viitsisitte? Kiitos.
Odotusta.
- Öö, onko siellä ketään?
Priing... priing...
- (No nyt, huh, kiitos.)
Kaupan lankapuhelin soi. Kerttu nostaa luuria vähän ihmetellen, että kuka siellä tähän aikaan illasta soittelee.
- Kässärisä Kerttu puhelimesa.
- …
- Täh? Kuka puhhuu? Mitä te puhutte...
- …
- Mikä lukija? Mikä nappula? Onko tämä joku pila... Elekää nyt teki jaksako siitä nappulasta...
- …
- Jaa, johtolangaton... langaton tekniikk... modernia... varkaus.
- …
- Hetkinen, hetkinen, nyt ehkä pääsin kärryille.
- …
- Aivan. Kiitos. Välitän ajatuksenne. Kiitos.
(Kiitos tuntematon lukija, kiitos minunkin puolestani, kyllä nykyaika on sentään nykyaikaa.)
Kerttu sulkee puhelimen ja katsoo Sälliin ja Jaakkoon, jotka odottavat ihmeissään.
- Kuka se oli?
- No, yks vaan… se on nyt sivuseikka, Kerttu väistää kysymyksen nopeasti. – Mutta sillä oli tietua meijän tilanteesta ja täsä on nyt mahollisesti sellanen juttu, että meillä on käsisä langaton varkaus, josa on käytetty etäohojausta tai jottain muuta modernia älyelektroniikkaa.
- Voi, ei, Jaakko huokaa. – Mää oon niin perinteinen polliisi, etten älyä näistä hömpötyksistä mittään. Niinku näitte jo tuon valonki kansa.
- Mutta Kerttu, säähä ymmärrät, Sälli vaikuttaa kiinnostuneelta. – Ekkö sää joskus käyny ihan semmosta kurssiaki?
- On tässä monellaista joutunu vuosien varrella opettelemmaan, Kerttu myöntää. – Että pärijäis yrittäjänä yksinään. Ite mää tuon valonki kehitin, toki siis sähkäri sitte asensi lopullisesti.
Hän alkaa kiertää vitriiniä ympäri.
- Eli nyt etimmeki siis jottain ihan muuta kuin sormenjäläkiä ja tupakan tumppeja.
Hän tiirailee oven lukkoa ja saranoita eri suunnista ja painelee niitä eri kohdista. Kohta hän pysähtyy ja napsauttaa sormiaan ihan lukon vieressä. Mitään ei tapahdu. Hän napsauttaa hieman kovemmin. Ei tapahdu mitään. Lopulta hän läpsäyttää kämmenensä yhteen, niin että syntyy kunnolla voimakas pamaus, jota Sälli ja Jaakkokin säikähtävät. Ja nyt vitriinin ovi avautuu hiljaa.
- Näin, Kerttu hihkaisee voitonriemuisena. – Ääniohojattu lukko! Mutta miten, millon se on siihen asennettu? Vaan mulla ja Aliinalla on ollu avvain tähän, ihan perinteinen. Eerik ei kyllä ois osannut vaihtaa tätä.
- Entä oisko se Aliina osannu? Sälli kysyy. – Mutta sillähän oli se avvain, ei se ois tarvinnu tuommosta.
- Niin, paitsi jos se halus just uskotella meille, että se ei tartte, Jaakko pyörittelee ajatuksiaan. – Se halus siirtää eppäilyksiä itteensä niin, että eppäilykset oliski liian ilimeisiä ja eppäilyttäviä, mutta sitte jollain epätoellisella tavalla ne ossuiskin maaliin, mutta sitte taas ei niin millään…
- Elekää ny hulluja puhuko, Kerttu puuskahtaa, mutta hiljenee mietteliäänä. – Vai voisko se ollakki Aliina?
Kerttu istahtaa pöydän ääreen häkeltyneenä ja jää tuijottamaan eteensä.
Yhtäkkiä Sällin mielessä itänyt kammottava ajatus puhkeaa kukkaan. Ajatus, jota hän ei voi ääneen sanoa. – Entä, entä jos se onki Kerttu, hän ajattelee. – Tuommosta tietotaitua ei oo kaikilla. Ja sillä oli paras tilasuus vaihtaa lukko. Mottiivista ei tietua, mutta… Epäilys iskee niin voimalla, että Sällikin lysähtää pöydän ääreen.
Jaakko katsoo vuoron perään Sälliä ja Kerttua.
- Istutaan sitte, hän miettii, istuutuu ja jatkaa mietintöään. – Tätä Kerttua pittää nyt auttaa kaikin keinoin. On aika mukava ihiminen, en oo ennen tavannukkaa, vaikka kauan ollaan toimittu näin lähekkäin. Hänen takia tämä tappaus pittää selevittää juurta jaksain.
- Eiköhän lähetä nyt jo kottiin, taitaa tälle päivälle riittää, Jaakko sanoo toisille ja nousee pöydästä ähkäisten. – Mulla pittää vielä kirijottaa raporttia tästä tämän päiväsestä. Ehkä huomena kaikki jo seleviää. Ja Sälli, muista tuo sanomalehti, jonka nää varastit.
Kerttu katsoo hämmästyneenä Sälliä.
- Se pittää pallauttaa kahavilaan, Sälli selittää häpeillen. – Mulla tuli se vahingosa mukkaan.
JATKUU HUOMENNA...