Luiseva Sälli kultaa ja kunniaa etsimäsä

 

Vilja Kerola

 

LUISEVA SÄLLI

KULTAA JA KUNNIAA

ETSIMÄSÄ

"Luiseva Sälli kultaa ja kunniaa etsimässä" on naivistisen absurdi tarina Luisevasta Sällistä ja hänen ystävistään. Sälli on luuranko, joka ei tiedosta olevansa pelkkä luuranko vaan jatkaa eloaan Oulussa ja maailmalla. Hän ja kovapintainen toripolliisi Jaakko saavat eteensä kultasormusten varkausmysteerin, jota tutkiessa ilmaantuu monta muutakin mysteeriä, joiden olemassaolosta he eivät edes tienneet. Mitä ääniä kuuluu Sällin vaatekaapista? Miten Sälli liittyy Oulussa vuosina 1822 ja 1882 riehuneisiin suurpaloihin? Kuka murhasi isosiskon? Miksi Sällin sukka on tärkeä todiste?

- Tulukaa mukkaan! Sälli rohkaisee.

Uskaltaudu siis Sällin matkaan, niin selviää, että löytyykö sitä kultaa ja kunniaa.

Lapsellisten aikuisten viisikkoseikkailukirja on julkaistu täällä luku kerrallaan toukokuun 2026 aikana.

Sisällysluettelo:

(Luvut löytyvät erillisinä oikealla olevasta Blogiarkistosta)

1. luku - Kahaville kaverin kansa

2. luku - Varkaus käsityöläismyymäläsä

3. luku - Eppäilysten risteilyjä

4. luku - Vaatekaapi ja iltapallaa

5. luku - Etsivätoimistosta Egyptiin

6. luku - Imuroimalla etteenpäin 

7. luku - Mainostuokio yläilimoista

8. luku - Sormillaki on asiaa

9.  luku - Tynnyristä värjärin talloon

10. luku - Muhokselta Apteekkarin talloon

11. luku - Eräski joululahaja

12. luku - Myyntitaijon oppitunti

13. luku - Iliman lippuja junnaan

14. luku - Seleviääkö kaikki?

15. luku -  Kattava kierroski päättyy johonki

16. luku - Kannat kattoon ja kunniaa

Lopussa lisäksi lähteitä, Oulun historiaa yms.

SEIKKAILU ALKAKOON:

1. luku - Kahaville kaverin kansa

Sällin paljaiden kylkiluiden välistä puhaltaa navakka tuuli, kuten aina Oulussa syksyisin. No, talvisinkin. Ja keväisin ja kesäisin. Tämä ei kuitenkaan hidasta Sällin määrätietoista kulkua kohti kauppatoria, jossa odottaa kuuma kahvi ja uunituore pulla vanhassa tutussa kauppahallin kahvilassa. Seuraksi on tulossa hänen pullea ja kovapintainen konstaapeliystävänsä Jaakko, joka toimii paikkakunnan toripolliisina. He eivät ole ehtineet pitkään aikaan juttelemaan kunnolla, Sällillä kun on ollut omia menojansa maailmalla ja Jaakolla omia ongelmiansa torinrannan laitapuolen kulkijoiden kanssa.

Miksi tuuli puhaltaa Sällin kylkiluiden välistä, voinette ihmetellä. No siitä selvästä syystä, että Sälli on luuranko. Enkä tarkoita siis kuvaannollisesti. Hän on pelkkä luuranko, mutta itse hän ei tiedosta sitä, ainakaan täysin. Hän jatkaa eloaan kuin mitään ei olisi tapahtunut, mikä saa useimmat hänen ympärilläänkin unohtamaan Sällin vaalean ja luisevan olemuksen. Sisin on tärkeintä, myös luurangossa. Ja hänen olematon sydämensä on täyttä kultaa.

Sälli saapuu torin laidalla sijaitsevan 1900-luvun alussa rakennetun punatiilisen, uusgotiikkaa edustavan kauppahallin eteen. Hän avaa painavan puisen oven ja astuu sisälle lämpimään. Jaakko seisoskelee kalatiskin liepeillä kuin patsas, huomaa Sällin ja lähtee arvokkaasti saapastelemaan vastaan. Ystävykset tervehtivät toisiaan lämpimällä halauksella, vaikkakin Sällin kädet yltävät Jaakon kunnioitettavan vyötärönmitan takia juuri ja juuri selkäpuolelle. Pienet lopputaputukset olalle ja he siirtyvät yhdessä kahvilan puolelle, missä puheensorina täyttää kotoisan tilan. Tiskin takana hymyilevä myyjä valmistaa heidän tilauksensa. Nurkasta löytyy vapaa pöytä.

- Mitä Jaakko? Sälli kysyy asettaessaan höyryävän kahvikuppinsa ja tuoksuvan pullalautasensa pöydälle. 

- No eihä täsä mittää, Jaakko vastaa ja änkäytyy pöydän toiselle puolelle vastaavien antimien ääreen.

Kuuluu kilinää, kun molemmat pyörittävät lusikoita kupeissaan. Ensimmäiset haukut pullasta maistuvat aina parhaimmilta ja hörpyt kahvia päälle.

Miten ruoka ja eritoten juoma pysyy Sällin sisällä, kysytte taas. Miksi hän ylipäätään syö? No, ei hän yli päänsä syökään, vaan ruoka ja juoma imeytyvät suoraan hänen pääkalloonsa eivätkä valu leukapielien ja kylkiluiden välistä maahan. Evoluutio on onneksi pikamuokannut Sällin ruoansulatussysteemiä ystävällisemmäksi sivustaseuraajille.

Aivokopassa on nähtävästi jotain rippeitä aivoistakin jäljellä, päätellen toimivasta puhekyvystä. ”Mitä Jaakko?” on aina hyvä aloitus keskustelulle; samalla tervehtivä, mutta heti kiinnostunut toisen tilanteesta ja voinnista. Vastauksena ”Eihä täsä mittää” on myös toimiva, koska se ei korosta omia toimia, vaikka olisi tehnyt vaikka mitä, vaatimattomasti vähätellen kuten Oulussa kuuluu. 

- Noita rannan veikkoja on saanu kyllä paimentaa ihan olan takkaa, Jaakko jatkaa. 

- Ai, semmonenkinko täälä on? Sälli hämmästyy. – Noitaranta? Enpä oo ennen kuullukkaa, kuulostaa pahaenteiseltä.

Jaakko rämähtää nauruun. 

- Siis nuita rannan veikkoja tarkotan. Kyllä ne muute ihan siivosti siellä olleilee, mutta välillä pittää kehottaa olemaan ihimisiksi. 

- Mitenkäs sen teet? Sälli kysyy. 

- Ylleensä riittää, ku sanon, että ”Herrat on hyvä ja hajjaantuu!”. Ja ne hajjaantuu, ylleensä. Paitsi viime viikolla. Yks porukka ei sitte millään meinannu uskua. Piti sitte ihan töytästä vähä. 

- Ai pampulla? Sälli katsoo Jaakon takinvyössä roikkuvaa itsepuolustusvälinettä. 

- Ei, ku mahalla, Jaakko vastaa taputtaen komeaa olemustaan ja nauraa römistää.

Sälli liittyy naurun römäkkään.

Nyt sitten tietenkin kysytte Sällin lihaksistosta. Että miten nauru syntyy, miten ääntä tulee, miten Sälli kävelee, liikkuu, pysyy kasassa? Entä näkö, kuulo, tunto? Ei, nyt en enää jaksa vastata. Asia on vain niin, ottakaa tai jättäkää. Sälli on yksinkertaisesti lihaton ja veretön, mutta erittäin aistillinen tyyppi. Ja hänen nimensä on Sälli, Luiseva Sälli.

Sälli on noutanut paikallislehden kahvipöytään ja katselee etusivua, jossa komeilevat erään keskisuuren rakennusyrityksen mahtailevat mainokset suurine nostureineen. 

- Sais näiltäki kurjilta katkua siivet, purkavat vaan meijän hienoja vanahoja taloja, Sälli hymähtää närkästyneenä. 

- Niin, tai sitte ne vois mieluummin esittää semmosia hienoja nostokurkibaletteja, Jaakko keksii ja hypähtää näyttämään, kuinka toinen jalka ojentuu taakse ilmaan ja kädet ylös päätä kehystäväksi ympyräksi.

Jaakko huojuu hetken yhdellä jalalla, hänen pullean vatsansa pullistuessa entisestään ja hetken näyttää, että koko komeus kaatuu juuri rähmälleen. Mutta Sälli hypähtää hätiin, tarttuu kallistuvaan Jaakkoon ja yrittää nostaa tätä vyötäisiltä hyppyyn, ihan siinä onnistumatta. Sällin polvet naksahtavat ikävän kuuloisesti ja nosto päättyy lyhyeen. Lopulta Sälli vain pyöräyttää varpaillaan taiteilevan Jaakon sirosti ympäri, minkä jälkeen he laskeutuvat kolisten tuoleilleen hörppimään jo haalentunutta kahvia. Naapuripöytien seurueet taputtavat. 

- Hajetaanpa santsikupit, Jaakko puuskuttaa, pitelee nilkkaansa ja kumartaa kiittäen taputtajille.              - Urheilu on vaarallista, toki palkitsevvaa, mutta vaarallista. Uskokaa polliisin sannaa.

Juuri näin, hyvät lukijat, älkää koettako tätä kotona, kyllä ”polliisin sannaan” pittää luottaa. Varsinkaan ilman lämmittelyä ei saa tehdä mitään liikaa lihaksia rasittavaa liikuntaa. Tämä ei tietenkään koske Sälliä, koska tällä ei ole lihaksia. Mutta kyllä luutkin saa menemään poikki, tai ainakin murtumaan väärällä tekniikalla. Anteeksi keskeytykseni ja välihuomautukseni, jatkakaa toki.

Saatuaan uudet kuumat kahvit eteensä, Sälli ja Jaakko jatkavat lehden selailua. 

- Kävin muuten Italiasa täsä vähä aikaa sitte, Sälli sanoo. 

- Aha, no mitäs sielä näky? Enpä oo ite sielä koskaan käynykkään. Mestarillista rakentamista ja taijetta kai. 

- No, ei ne ny niin mestareita kaikesa olleet. Ykski torni oli niin vinosa, ettei oikein tienny, miten päin sitä kattois. Vatupassille ois ollut käyttyä. 

- Tai niille nostokurjille, Jaakko myötäilee. 

- Ja seiniin ja kattoihin oli maalattu taijetejoksia, että niitäki kattuessa niskat nyrjähti, Sälli hieroo ylimpiä niskanikamiaan. 

- Mutta ei sillä maalarillakkaan helppua ollu, hän jatkaa. – Sillä Michelangeloll… lill… lall.. lollilla, millä lie. Ku se teki niitä Herramme Jeesuksen Sikstuksen kappelin freskoja, se ei päästänyt kettään kattomaan keskeneräsiä töitä. Se pelekäs, eittei niitä ois hyväksytty. Siellä oli muun muasa Jumala luomasa maalimaa nii vauhila, että ku se viuhto menemään ristiin rastiin, niin takapuoli vaa vilikku kaavun alta.

Sälli etsii kännykästään kuvan tuosta teoksesta ja molemmat nauravat makeasti. 

- Semmosta se kiire teettää, ei ehi harkitsemmaa iha kaikkia, vaikka kui Jumala oiski, Jaakko hekottaa. – Paitsi oisko tuosa se idea tähä meijän balettiin? Vaipat päälle ja tanssin pyörteisiin takapuoli palijaana. 

- Juu, ylleisömenestys taattu, Sälli innostuu. – Mutta eihä mulla oo ees takapuolta! 

- No, sulla vilahtellee lonkat, Jaakko lohduttaa hihittäen. – Ja muut tekonivelet!

Näin ystävysten kahvihetki jatkuu paikallislehden inspiroivassa tunnelmassa, iltapäivähämärän jo laskeutuessa torille.

Sälli kääntää lehden sivua ja älähtää niin, että Jaakolla menee kahvia väärään kurkkuun. 

- Mitä ihimettä nää älämöittet? Jaakko ärähtää kakoen.

Sälli osoittaa sormella lehdessä olevaa otsikkoa ja sanoo:

     - Kato ny itekki: ”KAKSI SORMUSTA VARASTETTU KÄSITYÖLÄIS-MYYMÄLÄSTÄ”.  Ookko nää ollu täsä jutusa mukana? 

     - No emmää nyssentään mikkää rikosetsivä tai ehtivä oo, Jaakko puolustautuu ja pyyhkii roiskuneita pisaroita arvokkaalta poliisintakiltaan. – Mulla on tää mun torinkuluma alueena, enkä muuta ehtiskää. 

     - Tämä on yks tuttu, Sälli sanoo huolestuneena. 

     - Ai varasko? Mistä nää sen tunnet? 

     - Eiku tää kaupan pitäjä, Sälli korjaa. – Nyt lähetään, ehit tai et. Polliisia aina tarvitaan.

Sälli nappaa lehden ja Jaakon matkaan pöydästä ja he poistuvat ulos torille. Tuuli riepottelee puiden lehtiä ilmassa. Hampaat irvessä Sälli lähtee harppomaan ilta-auringon viimeisten säteiden valaisemien rakennusten välistä kohti kaupungin keskustaa, kohti Rotuaari-kävelykatua, jossa kyseinen myymälä sijaitsee. 

- Nyssää varastit tuon lehen, Jaakko huomauttaa yrittäessään pysyä Sällin perässä. 

- Oho, apua, Sälli hätkähtää. – Pittää huomena pallauttaa.

Parivaljakko saapuu tunnelmallisesti valaistun ja taidokkailla käsityötuotteilla somistetun näyteikkunan eteen. Korjaan, Sälli luulee heidän saapuneen tämän tunnelmallisesti valaistun ja taidokkailla käsityötuotteilla somistetun näyteikkunan eteen. Sen siis pitäisi olla tunnelmallisesti valaist… Ääääääh, juu juu, ymmärretty; aina se on ollut sellainen, mutta ei ole enää! Mikä on vialla? Asiaan voi hieman vaikuttaa se, että ikkunassa on reikä, josta lähtee säteen suuntaisia halkeamia joka suuntaan. 

- Oho, apua, Sälli ja Jaakko henkäisevät kuin yhdestä suusta ja tuijottavat ikkunaa.

Kirkkaan punaiset teipinpalaset peittävät reikää ja pitävät pitsimäistä ympäryslasia kasassa. Mutta teippien takaa kyllä voi nähdä tunnelmallisen valaistuksen, taidokkaiden käsityötuotteiden ja kimaltelevien lasinsirpaleiden luoman somistuksen.

Äkkiä punaisten teippien raoista heitä tuijottaa tunnelmallisesti valaistu naama. Naama on vihainen. Ja ääntäkin kuuluu: 

- Mitä siinä tolijotatte?! Häipykää!

Sälli ja Jaakko hypähtävät taakse päin säikähtyneinä. 

      - Kerttu, se on Sälli täälä, Sälli huutaa varovasti. – Elä säikähä. Mulla on polliisiki mukana.

Säpäleisen ikkunan vierestä ovi aukeaa ja naama kurkistaa ulos kadun pimeään. 

- Sälli, misä nää oot? naama kuiskaa. – Näin vaan jottain hahamoja vahtaamasa ja säikähin. Tulukaa sissään.

2. luku - Varkaus käsityöläismyymäläsä

Kerttu on pitänyt käsityöläismyymäläänsä Oulussa jo yli kaksikymmentä vuotta. Hän myy itse valmistamiaan vaatteita ja muita kankaisia pientuotteita, mutta hänellä on myös myyntitilillä useiden paikallisten käsityöläisten eri materiaaleista tehtyjä tuotteita, taidokkaita sellaisia, kuten olette varmasti jo huomanneet. Kertun olemus itsessään on myös huomiota herättävä. Hänet tunnetaan mustavalkeasta tunikastaan, vihreistä lenkkareistaan sekä erityisesti hänen kirkkaan keltaisesta tukastaan, joka pilkistää punaisen Oulu-farkkulippalakin alta kehystäen hänen tavallisesti niin iloisia kasvojaan ja eloisesti tuikkivia silmiään. Mutta nyt kasvot ovat huolten ryppyjen peitossa ja silmistä huokuu vain pelko, väsymys ja vihakin. Ja ei ihme, koko myymälä on pengottu ihan hujan hajan. Näyteikkuna oli vain alkua. 

- Voi, Kerttu, Sälli huokaa. – Oon pahhoillani. Tästä, tästä sotkusta.

Kerttu pyyhkäisee silmäkulmaansa ja nyyhkäisee. 

- Joo, näin siinä kävi, ku luovuin vartiointiliikkeen palaveluista. 

- Kukas teillä oli vartijana? kysyy nyt Jaakko, antaen tarkan katseensa kiertää ympäri myymälää.     – Niin, iltaa vaan, minä oon siis Jaakko, toripolliisi. 

- Kerttu, Kerttu vastaa. – Siis minun nimeni on Kerttu. Oonhan mää sut joskus torilla nähänykki. Se vartija oli vaan yks entinen yhteistyökumppani, mutta se… se muutti Helsinkiin. Ja en vielä ehtiny hommaamaan kettään uutta tilalle.

Kerttu viittoo Sälliä ja Jaakkoa istuutumaan ja kysyy? 

- Otatteko kahavia? 

- Juu, kiitos! Ei, kiitos.

Vastaukset kuuluvat niin yhtä aikaa, ettei voi tietää, kumpi vastasi ja mitä. 

- Siis ei, kiitos. No, kyllähä sitä voiski!

Kerttu vilkaisee miehiä. 

- No, minäpä laitan kahavin porisemmaan, hän päättää.

Hän alkaa mittaamaan kahvia suodattimeen. 

- Mitä vietiin? Sälli kysyy. – Millon tämä tapahtu? 

- Sehän se omituisinta on, että ainuastaan kaks kultasormusta, Kerttu pysähtyy vastaamaan kahvimitta kädessään ja osoittaa sillä lasivitriiniä. – Tuolta nuin, ja vaikka sielä olis ollut aika palijoki koruja. Saivat sen lukon auki jotenki, vaikka vaan mulla ja korujen tekijällä on avvain. Onneksi ei tahallaan säretty eikä sotkettu muuten mittään, vaikka pengottu on. Vaan muutama saviastia meni rikki. Ja vähäset kätteiset vietiin kassasta. Nii, siis viime yönä. Aamulla soitettiin, joku oli huomannu rikotun ikkunan ja hällyytti polliisin. 

- Huomasikko eilen mittään epätavallista? Jaakko kysyy vuorostaan. - Tavallisesta poikkiavvaa, epänormaalia siis? 

- Ai, niin ku alienneja? Kerttu naurahtaa jo. – Eiku vakavasti ottain, leikki sikseen, totta puhuen en huomannu.

Kerttu jatkaa kahvin laittoa, mutta keskeyttää sen taas muistaessaan yhtäkkiä jotain. 

- Eiku, kävihän täälä semmone erikoine asiakas, Kerttu kuvailee. - Pieni mies, jolla oli munanmuotonen pää. Se puhu ranskalaisittain ja katteli kyllä nuita koruja. Kysy, että ”Kombjiään?” Mää ossaan vähäsen ranskaa, niin vastasin siihe, että ”Sö parl än pö fransee. No, no kombjiään, ei kompiaisia, ei karkkeja, ne on koruja, bijuu.” Sitte kyssyin: ”Ranskalainen? Vu fransee?” Se vastas siihe, että ”No, no, sö syi belsz.” Että belgialainen oliki hän, ei ranskalainen. 

- No ostiko se mittään? Sälli utelee. 

- Lopulta yhen neliön mallisen puisen pannunalusen, josta tulleeki kaks alustaa. 

- Hmm, olikoha korruilla liian kova hinta? Jaakko miettii. 

- Ei se kysyny ees hintaa, Kerttu korjaa. – Nytkylä laitan sen kahavin loppuun.

Pian Kerttu kaataa kahvia kolmeen käsin valmistettuun keraamiseen kuppiin, Sällille punaiseen, Jaakolle keltaiseen ja itselleen harmaaseen. Jaakko ihailee kupin reunassa lentävää lintua. 

- Onko sitä belgialaista lintua, eiku miestä kuulustelt…

Kertojana joudun nyt keskeyttämään tämän kuulustelun ja kahvin juonnin. Ulkona nimittäin tapahtuu jotain. Hirveä meteli. Jaakko, Sälli ja Kerttu ryntäävät ulos kadulle. 

- Meteli seis! Jaakko mylvii ja huitoo käsillään.

Joukko iloisen humalassa olevia, pyöriään taluttavia nuoria säikähtää ja pysähtyy kuin seinään ja jää tuijottamaan pyylevää poliisia, laihaa luurankoa ja värikästä naista. Sitten yksi heistä uskaltautuu avaamaan suunsa: 

- Eihä me muuta, ku vähä naurettiin. Ollaan patiole menosa. Mutta ei me tuota ikkunaa säretty.

- Jaaha, no hajjaantukkaa sitte, Jaakko ilmoittaa tärkeänä.

Nuoret häipyvät paikalta nopeasti kohti Nelivitosta, kulman takana olevaa ravintolaa. 

- Nii, oliko sitä kuulusteltu? Jaakko jatkaa kysymystään heidän päästyään taas sisälle pöydän ääreen. 

- Se kai ehti jo lentää kottiisa, Kerttu vastaa. 

- Harmi, oisin mielelläni vähä kuulustell…

Anteeksi keskeytys jälleen, nyt ovelta kuuluu ovikellon kilahdus ja kova koputus. 

- No, mitä ny? Kerttu säpsähtää, kurkkaa ovelle ja huojentuu.  – Se on vaan meijän yks käsityöläinen, Eerik.

Kerttu avaa oven ja sisään astuu pitkä tummatukkainen viiksekäs mies. Yllään hänellä on puku, johon on printattu kirjaimia ympäriinsä. 

- Päivää, olen Eerik Kiree, taiteilija, mies kumartaa Sällille ja Jaakolle. - Tulin heti, kun kuulin, mitä täällä on tapahtunut. Oletko kunnossa Kerttu? 

- Juu, oonhan mää jo vähä parempana, ku alakujärkytys alakaa helepottaa, Kerttu sanoo ja kaataa kahvia Eerikillekin.

Eerik kiittää ja menee kahvikupin kanssa tarkastamaan seinää, jossa roikkuu värikkäitä vanerista sahattuja tauluja. Niissä useimmissa on jokin kirjain omituisessa tilanteessa. Eräässä taulussa on kuvattuna D-kirjain, josta kasvaa lehtiä. Mutta lehdet kärvistelevät tulikiven katkuisessa pätsissä ja ympärillä olevat nenät nyrpistelevät hajulle. Taulun nimi on: ”Lehdellinen Ilo-D oli nenille D-Hel”. 

- Mitä? Eivätkö nämä kelvanneet heille? Eerik sanoo silmin nähden närkästyneenä. – Taulujani on lukuisissa kuuluisissa gallerioissa ympäri maata. ”Palindromit inspiraation lähteenä”. Eivät näköjään olleet taiteen ystäviä lainkaan, pyh. 

- Eivät onneksi vasiten töhörinneet mittää, Kerttu yrittää lieventää taiteilijan tuskaa. 

Jaakko tarttuu sanamuotoon. 

- Mistäs taiteilija tietää, että varkaus tapahtui monikossa? 

- Öö, eivätkös ne aina ole rosvojoukkoja, tai muita huligaanisakkeja tällaisten takana? Eerik katsoo sivusilmällä epäilevästi Sälliä ja pyyhkäisee muka huomaamattomasti viiksiään. – Sitten mahtisaalista myymään turuille ja toreille isonrahan toivossa. 

- Kaks sormusta vietiin, Kerttu tarkentaa. – Ei niillä iha hirviästi mahtailla. 

- Enkä oo toreilla vielä koskaan kovin isoja rahoja nähäny, Jaakko myötäilee.

Sälli nousee katsomaan vitriiniä, jonka ovi on taas turvallisesti lukossa. Keskihyllyllä on kaksi nättiä korurasiaa tyhjänä, kun kaikissa muissa rasioissa kultaiset, mielenkiintoisilla pintakuvioilla koristellut sormukset ovat paikoillaan. 

- ”Yksi sormus löytää heidät, se yksi heitä hallitsee, se yksi heidät yöhön syöksee ja pimeyteen kahlitsee”, Sälli siteeraa itsekseen ja kysyy sitten Kertulta. - Niin kukas se olikaan, jonka kaks sormusta nyt sitte kelepas pitkäkyntiselle? 

- Aliina Lehtonen, semmone pieni näppäräsorminen ja taitava kultaseppä, tämä vastaa. - Ei ollu kuule yhtää kiva ilimottaa sille tätä, ku se on aika alakuvaiheesa täsä yrityshommasa. Mutta mää lupasin kyllä korvata sille nuo korut, vaikkei mun kai ois pakko, ku ovat myyntitilillä. 

- Aa, se nuori likka. Niin, sitähän minä olen aina vähän varoittanut näistä myyntitilisysteemeistä, taiteilija Eerik katsoo Kerttua hieman syyttävästi. – Ettei se aina toimi kaikille tekijöille. 

- Miten se tähän varkauteen liittyy, tai mihinkään? Kerttu hieman ihmettelee. 

- Eikö se vartija huomannut mitään kierroksellaan? 

- Noo, siinä nyt kävi vähä…

Keskustelun jatkuessa Sälli tarkkailee tuota oman arvonsa tuntevaa taiteilijaa ja päättää itsekseen, että tuossahan se syyllinen on. Aivan selvästi. Kuinka epäilyttävää käytöstä ja piilevää ylenkatsetta käsityöläiskollegan työtä kohtaan. Olisiko takana jokin halu kostaa toiselle? Kateellisuutta? Tai voisiko tämä haluta pahaa jopa Kertulle? Ei voi tietää motiivia, mutta Sälli kyllä ottaa siitä selvää. 

- Toisen korun kolo on isompi ku toisen, Jaakko huomauttaa tullessaan Sällin viereen. 

- Juu, näistä toisen koko oli viiskytäkolome ja toisen kuuskytäyks, Kerttu sanoo toiselta puolelta vitriiniä. 

- Eli? 

- Eli toinen oli ylleistä naisten kokua ja toinen miesten, Kerttu selittää. – Toki siis vaan ylleistäen. Ja nämä oli valakokultaa, nelijätoista karraattia. Ei siis iha kahenkymmenennelijän karraatin, mutta nelijätoista onki ylleisintä nykysin. 

- Minähän en koruja käytä, mutta jos käyttäisin, ne olisivat kahdenkymmenenneljän karaatin täyskultaa, Eerik hymähtää.

Eerikin povitaskusta alkaa kuulua Kuoppamäen ”Kultaa taikka kunniaa”. Hän kaivaa kännykän. 

- Niin, hän vastaa hermostuneesti ja kääntyy selin muihin. 

- … 

- Juu, juu, tulossa olen. Olen täällä putiikilla juuri. 

- … 

- Juu, tuon tuon, kunhan pääsen täältä. 

- … 

- Hei, hei, Eerik lopettaa puhelun ja kääntyy takaisin muihin. 

- Täytyy lähteä, äiti odottaa kotona, Eerik sanoo nopeasti ja väläyttää pienen hämmentyneen hymyn.

Hän on lähdössä ulos, kun Jaakko kysyy: 

- Annakko vielä kännykkänumeros, jos meillä tullee jottain kysyttävvää?

Eerik ojentaa sivutaskustaan kullan värisen käyntikortin ja astuu pimeyteen. 

- Tais mies nyt hiema valehella, Jaakko sanoo tarkistettuaan, että Eerik on poistunut. 

- Just sitä määki ajattelin, Sälli ehättää sanomaan. 

- Mitä te tarkotatte? Kerttu hämmästyy. 

- Koruja. 

- Äitiä. 

- Täh?

3. luku - Eppäilysten risteilyjä

Niinhän se on, että jos antaa ajatuksen juosta yhteen suuntaan, niin sitä on hirveän vaikeaa huutaa takaisin. Kun epäilyksen siemen putoaa hedelmälliseen maaperään, niin sen kitkeminen pois sieltä on melkein mahdoton tehtävä. Näin kävi Sällille, Jaakolle ja Kertullekin. Yhdessä he nyt istuvat ja ihmettelevät, että miksi ihmeessä se Eerik meni varastamaan ne kaksi sormusta ja näin vulgaarilla tavalla. Olisi luullut taitelijan keksivän jonkin erikoisemman tavan.

Mutta todellisuudessahan kukaan ei ole tästä tapahtumasta pystynyt todistamaan vielä mitään, ei sitten yhtään mitään. Jaakon pitäisi nyt ottaa poliisikonstaapelina ohjat käteen ja tutkia asiaa analyyttisen kriittisesti eikä antaa tunteen viedä. Olisiko Kerttu hieman sekoittanut konstaapelin mieltä, saanut miehen monessa liemessä keitetyt, kivenkovat aivonystyrät hieman pehmenemään, tiedä häntä? Kuunnellaanpa hetkinen tätä epäilyksen sorinaa: 

- Ei se mikkään äiti tainnu kotona ootella. 

- Ehkä oli tarvetta vihkisormukselle. 

- Ja sillähä oli painauma yhen sormen ympärillä, vaikkei muka koruja käytä. 

- En mää voi uskua, että Eerik vois tehä tämmöstä. Vai voisko? 

- No, kukapa ny ei koruja varastais. Siis, jos olis varas, tarkotan. 

- Tai oliko se mustarastas? Nehän vie kiiltäviä esineitä. Eiku se oliki harakka. 

- Eerikillähän oli kyllä vähä rahaongelmia tuosa joku aika sitte. Mutta kelläpä ei. 

- Niin, ja ei voinu mitenkään sitte palijastaa, että on uus tyttöystävä tai jottain, tosi outua. 

- Vai ei taulut myyneet, joo näyttikin vähä katteelliselta, ku tuli puhe korujen hinnoista. 

- Nyt lähetään hakkeen ne korut takasi siltä!

No niin, katkaistaanpa tämä porina nyt tähän. Ennen kuin toiminta menee ihan plörinäksi. Jaakko! Toimintaa! 

- Ei, eihän tämä ny vetele, Jaakko sanoo ottaen vihdoin ammatillisen otteen keskustelussa. – Nyt on etittävä tovisteita ja vasta sitte hutkittava. 

- Joo, totta turiset, Sälli myöntää. 

- Kyllähän polliisi on varmasti jo kaiken tutkinu tarkasti, mutta eihän vara venettä kaaja, Jaakko selventää, varsinkin itselleen.

Kaikki kolme alkavat syynätä paikkoja perusteellisesti, myymälää, vitriiniä, lattiaa, ulko-ovea, näyteikkunaa, kattoa, seiniä, kahvipöytää, takahuonetta, wc-tilaa… 

- Misä on tuon näyteikkunan tunnelmallisen valon nappula? Jaakko kysyy ja jatkaa kysymyksillä: - Onko se aina päällä? Oliko se päällä, ku tulit tänne? Painoikko nää nappulaa? 

- Nyt oot kattonu liikaa Palamuja, Kerttu vastaa. - Se on aina päällä, ja en siis painanu. Ne toimii nimittäin puheohojauksella, katos näin: "Tunnelmavalo pois", Kerttu lausuu selkeällä ja kuuluvalla äänellä. 

Näyteikkunan valot himmenevät ja sammuvat kokonaan. 

- Tunnelmavalo päälle, Kerttu sanoo ja valot syttyvät jälleen hitaasti.

Jaakko mutisee jotain vähän nolon näköisenä, muutama sana erottuu mutinasta: – Ihimevekottimia... nykyaika... kunnon nappula. 

- Haa, Sälli huudahtaa. – Kattokaa, täälä on selevä käjenjäläki! 

- Juu, se on Käjenjäläki-saippualautanen, Kerttu vastaa hymyillen.

Sälli mumisee jotain vähän nolon näköisenä, muutama sana erottuu muminasta: – Ihimetöitä... lautanen on lautanen...  vois olla vaikka jalanjäläki.

Pian alkaa tuntua siltä, että mitään varsinaisia johtolankoja ei vain löydy. Tai sitten poliisit ovat ne jo pistäneet pieneen pussiin ja vieneet mennessään. Tai hetkinen, voihan asiaa katsoa siltäkin kannalta, että johtolangattomuus onkin itsessään todiste. Kysytte tietysti älykkäinä lukijoina, että todiste mistä? No langattomuus on nykyajan trendi, kuten äsken nähtiin. Kaikessa on langattomasti toimivaa tekniikkaa, valoissa, kahvinkeittimissä, jääkaapeissa, koruissa, kelloissa, vaatteissa... Lista on loputon. Tämä viittaa siis todella modernin ajan toimintaan ja vain nykyaikainen varas osaisi toimia näin. Ehkäpä tämä halusi jopa syöttää ”johtolangan” tutkijoille. 

Nyt en kyllä itsekään osaa arvata, miten nykytekniikkaa voisi hyödyntää tällaisessa perinteisessä "ikkuna ulkoa rikki - oven lukko sisältä auki" - varkaudessa. Mutta ehkä Sälli, Jaakko ja Kerttu osaisivat, jos vain hoksaisivat ajatella tätä tutkintalinjaa? Pahoin kuitenkin pelkään, etteivät he tee niin.  

Paitsi jos… Nyt keksin. Te, arvon lukijamme, voisitte hieman auttaa. Soittakaa heti numeroon 09-8791 4473 ja kertokaa se heille. Jes, loistoidea, vaikka itse sanonkin. No niin.

Hieman odotusta. Ei kuulu mitään.

- Hei, anteeksi, voisitteko mitenkään soittaa? Jos vain viitsisitte? Kiitos.

Odotusta.

- Öö, onko siellä ketään?

Priing... priing...

- (No nyt, huh, kiitos.)

Kaupan lankapuhelin soi. Kerttu nostaa luuria vähän ihmetellen, että kuka siellä tähän aikaan illasta soittelee. 

- Kässärisä Kerttu puhelimesa. 

- … 

- Täh? Kuka puhhuu? Mitä te puhutte... 

- … 

- Mikä lukija? Mikä nappula? Onko tämä joku pila... Elekää nyt teki jaksako siitä nappulasta... 

- … 

- Jaa, johtolangaton... langaton tekniikk... modernia... varkaus. 

- … 

- Hetkinen, hetkinen, nyt ehkä pääsin kärryille. 

- … 

- Aivan. Kiitos. Välitän ajatuksenne. Kiitos. 

(Kiitos tuntematon lukija, kiitos minunkin puolestani, kyllä nykyaika on sentään nykyaikaa.)

 

Kerttu sulkee puhelimen ja katsoo Sälliin ja Jaakkoon, jotka odottavat ihmeissään. 

- Kuka se oli? 

- No, yks vaan… se on nyt sivuseikka, Kerttu väistää kysymyksen nopeasti. – Mutta sillä oli tietua meijän tilanteesta ja täsä on nyt mahollisesti sellanen juttu, että meillä on käsisä langaton varkaus, josa on käytetty etäohojausta tai jottain muuta modernia älyelektroniikkaa. 

- Voi, ei, Jaakko huokaa. – Mää oon niin perinteinen polliisi, etten älyä näistä hömpötyksistä mittään. Niinku näitte jo tuon valonki kansa. 

- Mutta Kerttu, säähä ymmärrät, Sälli vaikuttaa kiinnostuneelta. – Ekkö sää joskus käyny ihan semmosta kurssiaki? 

- On tässä monellaista joutunu vuosien varrella opettelemmaan, Kerttu myöntää. – Että pärijäis yrittäjänä yksinään. Ite mää tuon valonki kehitin, toki siis sähkäri sitte asensi lopullisesti. 

Hän alkaa kiertää vitriiniä ympäri. 

- Eli nyt etimmeki siis jottain ihan muuta kuin sormenjäläkiä ja tupakan tumppeja.

Hän tiirailee oven lukkoa ja saranoita eri suunnista ja painelee niitä eri kohdista. Kohta hän pysähtyy ja napsauttaa sormiaan ihan lukon vieressä. Mitään ei tapahdu. Hän napsauttaa hieman kovemmin. Ei tapahdu mitään. Lopulta hän läpsäyttää kämmenensä yhteen, niin että syntyy kunnolla voimakas pamaus, jota Sälli ja Jaakkokin säikähtävät. Ja nyt vitriinin ovi avautuu hiljaa. 

- Näin, Kerttu hihkaisee voitonriemuisena. – Ääniohojattu lukko! Mutta miten, millon se on siihen asennettu? Vaan mulla ja Aliinalla on ollu avvain tähän, ihan perinteinen. Eerik ei kyllä ois osannut vaihtaa tätä. 

- Entä oisko se Aliina osannu? Sälli kysyy. – Mutta sillähän oli se avvain, ei se ois tarvinnu tuommosta. 

- Niin, paitsi jos se halus just uskotella meille, että se ei tartte, Jaakko pyörittelee ajatuksiaan. – Se halus siirtää eppäilyksiä itteensä niin, että eppäilykset oliski liian ilimeisiä ja eppäilyttäviä, mutta sitte jollain epätoellisella tavalla ne ossuiskin maaliin, mutta sitte taas ei niin millään… 

- Elekää ny hulluja puhuko, Kerttu puuskahtaa, mutta hiljenee mietteliäänä. – Vai voisko se ollakki Aliina? 

Kerttu istahtaa pöydän ääreen häkeltyneenä ja jää tuijottamaan eteensä.

Yhtäkkiä Sällin mielessä itänyt kammottava ajatus puhkeaa kukkaan. Ajatus, jota hän ei voi ääneen sanoa. – Entä, entä jos se onki Kerttu, hän ajattelee. – Tuommosta tietotaitua ei oo kaikilla. Ja sillä oli paras tilasuus vaihtaa lukko. Mottiivista ei tietua, mutta… Epäilys iskee niin voimalla, että Sällikin lysähtää pöydän ääreen. 

Jaakko katsoo vuoron perään Sälliä ja Kerttua. 

- Istutaan sitte, hän miettii, istuutuu ja jatkaa mietintöään. – Tätä Kerttua pittää nyt auttaa kaikin keinoin. On aika mukava ihiminen, en oo ennen tavannukkaa, vaikka kauan ollaan toimittu näin lähekkäin. Hänen takia tämä tappaus pittää selevittää juurta jaksain. 

- Eiköhän lähetä nyt jo kottiin, taitaa tälle päivälle riittää, Jaakko sanoo toisille ja nousee pöydästä ähkäisten. – Mulla pittää vielä kirijottaa raporttia tästä tämän päiväsestä. Ehkä huomena kaikki jo seleviää. Ja Sälli, muista tuo sanomalehti, jonka nää varastit.

Kerttu katsoo hämmästyneenä Sälliä. 

- Se pittää pallauttaa kahavilaan, Sälli selittää häpeillen. – Mulla tuli se vahingosa mukkaan.

4. luku - Vaatekaapi ja iltapallaa

Sälli astelee yksin kotiin päin. On eräs asia, josta Sälli on vaiennut kokonaan. Ei siksi, että siinä olisi mitään pahaa, vaan koska se on niin uusi, hämmentävä asia ja siinä on paljon käsittelemistä ennen kuin siitä voi puhua, edes hyville ystäville. Lisäksi häntä sitoo eräs hänen antamansa lupaus.  

Mutta aloitetaan päivästä, jolloin Sälli palaa Italian reissultansa. Hän saapuu kotiinsa ilta kymmenen aikoihin ja menee suoraan makuuhuoneeseensa. Hän on niin väsynyt lennosta, ettei jaksa edes purkaa matkalaukkuaan. Hän ottaa vain hammasharjansa sieltä ja asettaa laukun vaatekaapin eteen. Sitten hän käy pesemässä hampaansa, pujottautuu peiton alle ja laskee päänsä tyynyyn. Silmiään hän ei voi pistää kiinni, paitsi mielessään ja näin hän tekee. 

Yhtäkkiä hän kuulee äänen, pienen kolahduksen.

- Laukku varmaan kaatu vaatekaappia päin, Sälli ajattelee.

Sitten kuuluu rapinaa. 

- Hiiri! Sälli huudahtaa ja ponkaisee pystyyn. 

- Täälä mää, kuuluu vieno ääni vaatekaapista. 

- Mitä? Sälli säikähtää kahta enemmän. – Puhuva hiiri? Täh? 

- Täälä minä, ääni yrittää sanoa vähän kovemmin.

Sälli kompuroi sängystään perimmäiseen pimeään nurkkaan. Yöpöydältä hän hapuilee kirjaa kättä pidemmäksi aseekseen. 

- Kuka minä sielä? Sälli kysyy ääni väristen. - Näytä ittesi! 

- Minä minä, ääni vastaa. - En saa ovia auki.

Kuuluu tuo sama kolahdusääni kuin aiemmin. Sälli kurkkaa kirjan takaa ja rohkaistuu. Hän hiipii kaapin eteen, siirtää matkalaukun oven edestä ja hypähtää takaisin nurkkaansa odottamaan.  

Ikkunan verhon raosta katulamppu valaisee hämärää huonetta ja Sälli näkee, kuinka ovi avautuu hitaasti, kuinka hento vaalea jalka ojentuu kohti lattiaa. Sälli pidättelee kirkaisua ja puristaa kirjaansa tiukemmin. Valkeat sormet ottavat oven reunasta kiinni. Sälli valmistautuu jo hyökkäämään pakoon, mutta kauhu lamauttaa hänet paikoilleen. Pian vaatekaapista on kömpinyt ulos luuranko, hieman pienempi kuin Sälli itse. Huoneessa seisoo nyt kaksi luurankoa, väristen ja toisiaan tuijottaen, molemmat yhtä ihmeissään ja peloissaan.

- Hei, vastakömpinyt luuranko sanoo varovaisesti. 

- Hei, Sälli vastaa. – Mikä, anteeksi, kuka nää oot? 

- Öö, en tiijä, en sitte yhtään tiijä, luurangon ääni särähtää.   – Enkä tiijä yhtään, misä oon, mistä tulin. Ehkä meenki takasi.

Pieni luuranko kääntyy jo kohti kaappia, mutta nyt Sälli alkaa saada kerättyä itseänsä kasaan hetkellisen henkisen romahduksen jälkeen. 

- Elä hättäänny, Sälli rauhoittelee. - Oota, sytytän valot.

Sälli napsauttaa yöpöydän valon päälle ja molemmat räpsyttelevät olemattomia silmäluomiaan lampun kirkkaudessa. Sitten he taas tuijottavat toisiaan, mutta pelko alkaa hellittää. 

- Sulla on kaunis keltanen rusettihuivi pääsä, Sälli sopertaa hämillään. 

- Kiitos. Tää taitaa kyllä olla sun, jos tuo kaappiki on sun. Kuka nää muuten oot? 

- Mää oon Sälli, Sälli vastaa. - Jos et nyt just satu muistamaan sun nimiä, voitaisko sanua sua Salliksi? 

- Salli, hmmm, luuranko pyörittelee nimeä suussaan ja katsoo Sälliä vähän hihittäen. - Sallin sen. Kyllä mää taijan olla Salli. 

- No, hyvä, se on sitte selevä juttu, Sälli iloitsee. – Ja oululainen taijat olla kansa. Tulit, mistä tulit, niin siinä nää Salli ny oot. Hauska tutustua. 

Näin tapahtui siis Sällin ja Sallin ensitapaaminen. Kenelläpä nyt ei olisi luurankoja kaapissaan, jopa luurangolla itselläänkin. Tilanne on kuitenkin sen verran erikoinen, että he päättävät siirtyä keittiöön juttelemaan. 

- Maistusko iltatee? Sälli kysyy. 

- Ku vaan muistas, että maistusko. Jos nääki otat, niin kaipa määki voin. 

- Hyvin se mennee, Sälli vakuuttaa.  - Ainaki leivän kansa.

Kohta Sälli on kattanut pöydän ja tarjoilee teet ja pienet iltaleivät heille. Salli maistaa teetä varovasti. 

- Ei valu, Salli ihmettelee ja haukkaa leipää. 

- Juu, ei. Mikä? Sälli kysyy. - Miksi valluis? 

- No, ku, musta tuntuu, että mää oon... vaan pelekkää luuta, Salli vastaa. - Ja pääkallosta valluis kaikki ulos. 

- Mitä? Luuta? Elä nyt höpöjä puhu! Näähän oot iha niinku määkin. 

- Nii juuri, ekkö nääkin ol... Salli aloittaa, mutta vaikenee nähdessään Sällin hämmästyneen ilmeen. 

- Määki, ole mitä? 

- Luuranko, Salli vastaa hiljaa.

Sälli ryntää pöydästä eteisen peilin eteen. Salli seuraa häntä ja pysähtyy huolestuneena tämän viereen. Sälli katsoo peilistä vuoroin itseään ja vuoroin Sallia. Hän tunnustelee luisilla käsillään luista päätään ja koputtaa sormellaan pääkalloaan. 

- Kyllä tämä aika kovalta vaikuttaa, Sälli toteaa. - Ehkä oot oikiasa, Salli. Ja nämä raijat, Sälli jatkaa ja osoittaa kylkiluitaan. - Eikö ne ookkaan Marimekkua? 

- Salli nyökyttelee, vaikkei ymmärrä vitsiä. 

- Vai että luuranko? Sälli selvittää itselleen. - Kaikki nämä vuodet? Se kyllä selittäis aika palijo. 

- Ehkä sulle, Salli sanoo vakavana. - Mutta on täsä palijon selittämätöntäkin. 

Yhtäkkiä Sälli kiepsahtaa ympäri, sieppaa Sallin tanssiotteeseensa ja heittää heidät hurjaan tanssiin, joka alkaa eteisestä, kiertää pari kertaa olohuoneen ympäri ja päättyy keittiöön. Mutta juuri keittiön ovella Sälli kompastuu kynnykseen ja he molemmat kaatuvat kolisten lattialle. Ja aika pahastikin, koska molempien jalat irtoavat. Sääri-, reisi- ja lonkkaluita sinkoaa eri suuntiin ilmassa ja kohta ne putoilevat kopsahdellen maassa makaavien Sällin ja Sallin ympärille. 

- Huppista, Sälli sanoo ja he molemmat räjähtävät hysteeriseen nauruun.

Kohta vähän rauhoituttuaan, etsittyään omat luunsa (sulle, mulle, sulle, mulle, isompi mulle, pienempi sulle) ja kasattuaan itsensä he istuutuvat hengästyneinä taas iltapalan ääreen. 

- Mitäs pienistä muotoseikoista, Sälli selittää innoissaan. - Kyllä mää iteasiasa sen jotenki tiesinki, mutta olin vaan unohtanu. Vaikka oon PPPM yhistyksen postinhoitaja, tai nykysin somevastaava. 

- Mikä se PPPM on? Salli kysyy. 

- Pohjois-Pohjanmaan Post Mortem ry, Sälli selittää. – Kuoleman jäläkeen eläjät. Nyyythän mää vasta tajusin, miksi mää oon sielä. Ja sielä pelekkä luuranko on ihan ok. Kelläpä nyt ei luurankoa olisi, paitsi, jos on täysi tossukka. Ja mehän ei olla. Tanssiaki osattiin oikialla kolinalla! 

- Juu, ja iliman tossukoita, Salli hihkaisee ilosta. - Huppista, kato, minkä löysin pöyvän alta. Sehän on mun jalakapöytä!

Salli esittelee jalkateräänsä ja asettaa sen paikoilleen ja jatkaa iltapalan syöntiä.

Tässä vaiheessa voisin hieman lysähdyttää tunnelmaa kertomalla, että edelleenkään kumpikaan heistä ei ihan täydellisesti ymmärrä, mitä he oikeasti ovat, miksi he ovat, milloin he ovat tänne tulleet. Tai siis Salli ilmestyi kaappiin Sällin reissun aikana. Mutta onko Sällikin siis tupsahtanut vain jonkun kaappiin? Onko se heidänlaistensa syntytapa? Olisi luullut, että tuollainen Post Mortem, kuoleman jälkeinen yhdistys olisi tutkinut asiaa enemmänkin, mutta yhdistykset nyt voivat olla mitä vain. Minäkään en siis ymmärrä enää mitään, mutta en anna sen häiritä itseäni, koskapa se ei heitäkään häiritse tämän enempää. Iltapala jatkuu. 

- Mutta mihi mää oikeen meen? Salli alkaa pohtia juotuaan teensä loppuun. - Ehän mää ny sun luo voi noin vaan jäähä. 

- Niin, no totta kai saat jäähä, kunnes tiijät, mitä haluat, Sälli vakuuttaa. - Mää voin nukkua vaikka olohuoneen sohovalla. 

- Ei missään nimesä, Jos totta puhutaan, niin oikiastaan iha mieluiten assuisin vielä hetken sun vaatekaapisa. Jos se siis sulle soppii. 

- Kyllähä se soppii. 

- Ja jos et vielä kertois kellekkään musta. On täsä aika palijo sulateltavaa. 

- Sepä oli raskas iltapala, Sälli naurahtaa. – Ok, luppaan olla hilijaa, kunnes annat luvan kertua.

Niin uudet ystävykset, jotka ovat oppineet pienen raapaisun verran tuntemaan toisiaan, mutta samalla vielä enemmän itseään, menevät nukkumaan yhdessä, toinen omaan vuoteeseensa, toinen turvalliseen kaappiinsa.

5. luku - Etsivätoimistosta Egyptiin

Sälli löhöilee sohvalla tuijottaen kattoa ja kuuntelee rauhoittavaa ääntä. Salli istuu nojatuolissa yrittäen kutoa. Toisiinsa kilisevät puikot tahtovat välillä pudota hänen luisesta otteestaan, mutta hän ei anna periksi ja syvän vihreää sukanvartta on syntynyt jo kymmenisen senttiä.

Heidän ensitapaamisestaan on kulunut muutama päivä ja Salli on kotiutunut aika hyvin uuteen olomuotoonsa. Mutta ulos hän ei ole vielä uskaltautunut, ei ulkona raivoavan myrskypuhurin takia, vaan uuden ja tuntemattoman maailman vuoksi. He ovat viettäneet aikaa Sällin rauhallisessa olohuoneessa. Sälli on toki käynyt asioilla kaupungilla ja edellisenä päivänähän sattui se ikävä varkaus hänen ystävänsä, Kertun käsityömyymälässä. Tänä aamuna Sälli kävi palauttamassa pöllimänsä, tarkoitan käteen unohtuneen sanomalehden torikahvilaan. Mitään uutta ei ole kuulunut rikoksesta. Sälli ja Salli ovat jutelleet paljon sekä tuosta tapauksesta, että kaikesta mahdollisesta, no, lähinnä Sälli on kertonut elämästään. Salli ei valitettavasti voi kertoa omastaan, koska hän ei muista mitään tapahtumia. Sälli on lohduttanut, että kyllä sitä ehtii tapahtumaan jatkossa. 

- Oonko mää kertonu, että mulla oli kerran pieni etsivätoimisto? Sälli kysyy yhtäkkiä. 

- Oho, et oo semmosta tainnu kertua, Kerroit siitä Egyptin matkasta, johon tuli eri maitten evustajia, joku konferenssi, mutta se jäi sulla kesken... 

- Nii, ku Kekkonen mut kuttu sinne, Sälli intoutuu. – Juu, se oli kyllä hyvä reissu. Mutta nyt tuli mieleen, ku tämä Kertun kaupan varkaushomma on selevittämättä. Että vieläköhän sitä ossais olla salapolliisi? 

- No, mimmosia juttuja sulla oli? Salli kiinnostuu ja keskeyttää kutomisensa. 

- Yks oli aika jännä, Sälli valikoi mielessään sopivaa tapausta. – Mää oon jottain kirjotellu muistiinki. Jaksakko kuunnella? 

- Tottakai.

Sälli nousee sohvalla istumaan, kaivaa sivupöydän laatikosta mustan vihkosen. 

    - Ota mukava asento, nii lujen sen ku oikian salapolliisitarinan. Nyt alotan.

 ”Oli tavallinen syksyinen iltapäivä. Olin työskennellyt kuusi tuntia toimistossani. Työt alkoivat kasaantua ympärilleni, mutta siltikään en ollut saanut mitään aikaiseksi. Mitään uutta mielenkiintoista juttua ei ollut ilmaantunut pitkään aikaan. Pitäisi ehkä mainostaakin joskus. Nettisivuillani oli vain pieni ilmoitus, jossa tarjotaan apua kaiken ikäisille. Tarvitsin happea. Olin juuri ottanut kupillisen kahvia, kun yhtäkkiä puhelin soi. 

- Luisevan etsivätoimistosa, Shärlokki puhelimesa. 

- Halloo, halloo. Onko sielä joku, joka ossaa auttaa? 

- Rauhotutaanpa ensin. Miten voin auttaa? 

- Mummo on hukasa. 

- Tuun heti.

Matkasin kiireesti läpi kaupungin sovittuun tapaamispaikkaan, Balettikoululle. Minulle soittaneen nuoren tytön äänestä tunnistin syvän huolen ja hetkeäkään ei ollut hukattavaksi. Saattaa olla, että ajoin joitakin kurveja suoriksi säästääkseni aikaa, mutta olihan kyseessä hätätapaus. Saavuin vanhan arvokkaan rakennuksen luo. Ulko-ovella seisoi pieni tyttö hätääntyneen näköisenä. Arvasin, että tässä oli asiakkaani. 

- Hei, ookko nää se etsivä? 

- Kyllä. Kerro kaikki. 

- Tulin balettitunnille mummon kanssa, kuten tavallisestikki. Näin me tehhään kolome kertaa viikosa. Ylleensä mää harijottelen balettia ryhymän kansa ja mummo istuu katsomosa tiiviisti koko tunnin ajan ja sitten me käyvään syömäsä ja sitten se vie mut kottiin. Tällä kertaa sitä ei kuitenkaan näkyny tunnin jäläkeen missään. 

- Huomasikko nää mummoa tunnin aikana? Näkikö kukkaan mummon poistuvan? 

- En ehtiny näkemään, ku meillä oli niin rankat harjotukset jouluesitystä varten. Eikä kukkaan muukaan ollu huomannu mittään erityistä. Mummo ei oo ikinä lähteny mihinkään kertomatta mulle. Sille on tapahtunu jottain…

Tytön silmäkulmasta vierähti kyynel. En voi sille mitään, mutta en voi kestää naisen kyyneleitä. Tarjosin hänelle nenäliinan, jonka kulmaan oli kirjailtu SL, nimikirjaimeni. Olin saanut sen lahjaksi eräältä vanhalta ystävältäni. Yritin rauhoitella tyttöä. 

- Kyllä me löyetään sun mummo, elä pelekää. Selevitän asian. Näytä mulle, misä mummos istu.

Menimme katsomoon. Tutkin alueen, jossa mummo oli istunut. Mitään epäilyttävää ei näkynyt. Sitten näin muutaman rivin päässä lattialla jotain keltaista. Se oli hattu, keltainen lierihattu. 

- Tunnistakko tätä? 

- Se on mummoni!

En uskaltanut nauraa näin vakavassa tilanteessa dialogin koomiselle puolelle; olimme löytäneet mummon! Keis klousd. Eikun, leikki sikseen, olimme löytäneet siis mummon hatun. Tutkin hattua tarkemmin. Sen sisällä oli kolme pientä siementä. Selasin mielessäni läpi kasvioppia. 

- Tämä kasvi on nimeltään Julianium Feminaris. Sannooko se sulle mittään? 

- Mun sisaren nimi on Julia. 

- Ahaa, mummos jätti nämä viestiksi sulle. Meijän pittää vain selevittää, mitä se halus sanua. Ookko nää soittanu sisarelles? 

- Mää soitan heti.

Puhelin hälytti, mutta kukaan ei vastannut. Pahalta vaikutti, että tytön sisarkin oli kateissa. 

- Sattuisko sulla olemaan kuvvaa mummosta ja sisarestas?

Tyttö kaivoi laukustaan kaksi kuvaa. 

- Sattuu. Meijän mökiltä viime kesältä. Mummo oli just tännään teettänyt nämä ja anto ne mulle ennen tanssituntia.

Mielenkiintoista. Miksi juuri tänään? Oliko näissä kuvissa jotain johtolankaa? Mummo. Sisar. Kaivo. Vettä. Ämpäreitä. Kuusia. Koivu. Mökki. Savupiippu. En saanut vielä langanpäästä kiinni. Mietin siemeniä. 

- Kasvin ylleisempi nimi on Neidonheinä. Kertooko se sulle mittään uutta? 

- Mummon urheiluseura on nimeltään Heiluvat Ikäneidot. Viittaisko se siihen? 

- Hieno huomio. Lähetään sinne.

Alkoi sataa. Onneksi minulla oli sateenvarjoni. Kävelimme muutaman korttelin mummon urheiluseuran talolle, jonka vieressä oli pieni urheilukenttä. Avasin kentälle johtavan portin. Juuri, kun pääsimme sisälle, joku kiskaisi minua takin liepeestä. Käännyin ja tunnistin kiskaisijan asiakkaani sisareksi, Juliaksi. Hän veti meitä molempia kaikin voimin kentän reunalle ja huusi: 

- Varokaa! Kattokaa ylös!

Katsoin sateenvarjoni alta ja ällistyin. Taivas oli täynnä kumisaappaita. Julia oli viime tipassa vetänyt meidät turvaan. 

- Mitä ihimettä? 

- Se on mummo!

Kumisaappaat jaloissaan taivaalta leijaili monen monta mummoa hameen helmat lepattaen ja alushousut vipattaen. Mummot mätkähtelivät kentälle yksi toisensa perään.

Kun reitti oli selvä ja taivaalta ei enää satanut mummoja, tyttö ja hänen sisarensa juoksivat mummonsa luokse. Seurasin heitä. 

- Mummo, mummo, ookko nää kunnosa? 

- Totta kai mää oon kunnosa. Olipa mahtava hyppy! 

- Miksi nää et kertonu, että sulla oli tännään laskuvarijohyppyesitys? 

- Täähän on extreme-laji, niin halusin, että sullakin on vähän jännitystä. Ja hyvinhä osasitte etsivä Luisevan kanssa tulukita vihijeitä ja saapua paikalle. Ja Julia osas myös. Hän sai omanlaisensa johtolangat. Oon niin ylypiä teistä molemmista, kaikista, sinustaki etsivä Shärlokki.

Punastuin tyytyväisyydestä. Onneksi juttu selvisi näin hienosti ja asiakkaani oli myös tyytyväinen.

Viikon päästä sain toimistooni tytöltä kirjeen, jossa oli kiitoskortti ja valokuva. Kuvassa tyttö istui pihakeinussa ja yritti tavoittaa oksasta roikkuvaa omenaa. Yhtä asiaa jäin vain ihmettelemään; miten tyttö osasi minulle soittaa. Se selvisi minulle vasta myöhemmin eräässä Heiluvien Ikäneitojen puunkaatotapahtumassa; mummo oli löytänyt minut nettimainoksestani ja laittanut numeroni tytön kännykkään ”Auttavan hätänumeron” kohdalle. Kyllä mummot osaavat kaiken.

Thö End”

Sälli lopettaa tarinansa ja puikko putoaa Sallin kädestä. Hän on kuunnellut hiljaa koko ajan kutoen. Sukassa on jo keltapunainen pystyraitarivistö valmiina. 

- Oi, olipa jännittävä juttu ja mahtava loppuratkaisu. Ihanaa, ku mummo löyty, Salli pohtii tarinan aikaansaamia ajatuksiaan. – Olit niin taitavasti tuon pikkutytön turvana ja mistä nää keksit ratkasta ne vihijeet niin nopiasti? 

- No, olihan se mummo aika hyvin ne piilottanu, Sälli punastuu tyytyväisyydestä. – Mutta se luotti mun ammattitaitoon. 

- Shärlokki, tosi hyvä nimi, hih. Mikset sitte jatkanu niitä hommia? Tottakai ossaisit ratkasta tämän sormusjutunkin. Musta tuntuu, että mää tunnen jo kaikki sun kaverit, ku oot niistä niin palijo kertonu. Jaakkokin on aika vekkuli, ku sille päälle sattuu. Mutta mää en kyllä usko, että se on se Kerttu, niinku vähän eppäilit eilen, ku tulit sieltä kaupalta.

Sälli vakavoituu ja sanoo: 

- Sitä määkin toivon. En oikein muista, miksi mää lopetin sen etsivätyön. Kai siinä tuli kaikenlaista muuta ja se sitte vaan jäi. Eihän siitä hirviästi leipää saanu, tai ainakaan voita päälle. 

- Mutta ethän nää varsinaisesti tarvikkaan, Salli hymyilee ja jatkaa kutomistaan. – Mutta miten se meni se konferenssijuttu? 

- Aa, se, Sälli ryhdistäytyy. – Voinhan mää senki ny lukia. Jaksakko vieläki kuunnella? 

- Juu. 

Sälli plärää vihkoaan ja jatkaa taas tarinointiaan.

”Muuan vuosi sitten Kekkonen, siis edesmennyt jo silloin, kutsui minut, Luisevan Sällin, avustajakseen Egyptiin, Kheopsin pyramideilla pidettävään konferenssiin. Urkki oli jostain urkkin… kuullut, että olin tämän meidän omituisen PPPM-yhdistyksen edustaja, ja että osasin keskustella sujuvasti arabian englanniksi, tänkjuu verimazh. Tapahtuman isäntänä oli itseoikeutetusti faarao Khufu, joka oli tämän mahtipontisen konferenssipaikan rakennuttanutkin, siis ennen kuolemaansa. Kutsuttuina vieraslistalla oli erittäin tärkeitä herroja, Päättömästä miehestä Elvikseen ja Cantervillen kummituksesta Lepakkomieheen, ja naishaamuja myös tietysti, näin modernin tasa-arvon aikana. Suomestakin tuli mukaan Mustion linnan pitsimyssyinen harmaa rouva. Konferenssin tarkoituksena oli lisätä postmortemisti-henkilöstöryhmien globaalia yhteistyötä ja hioa heille rautaisen timanttinen missio. Homma sopi minulle siis kuin rikka silmään, olinhan sentään yhdistyksen postinhoitaja, nykyisin sähköpostinhoitaja, facebook-päivittäjä, viestintäbloggari, somevastaava sekä koiranäyttelytuomari.

No, niin minä sitten lähdin junalla Oulusta sovittuna päivänä Helsinkiin ja tapasimme Kekkosen kanssa Hietaniemen hautausmaan nurkilla. Jatkoimme siitä matkaa kohti lentokenttää. Mutta lähellä Pasilaa hoksasin, että minähän en ollut käynyt vuosikausiin Linnanmäellä. Herranen aika; näin kauas kerrankin tulin ja en muka pääsisi Linnanmäelle. Ei käy! Ruinasin niin kauan, että Kekkonen lopulta suostui. Menimme huvipuistoon. Kävin Vuoristoradassa, Hurjakurussa, Salamassa, Linnunradassa sekä tietenkin pelaamassa sitä hevospeliä, jossa heitellään palloja ja voi voittaa pehmolelun. Voitin pehmolelun. Kekkonen kävi kummitusjunassa, minä en uskaltautunut sinne. Kävin vielä kerran vuoristoradassa sekä pyöräytin jättisuklaalevy-onnenpyörää, josta kukaan ei koskaan voita, paitsi Joku joskus. Mutta onneksi minä en voittanut. Aah, olin niin valmis lähtemään Egyptiin.

Lentokentällä check-in sujui ongelmitta automaatilla, vaikka melkein unohdinkin Kekkosen minulle hommaaman passini kahvilaan. Onneksi seuraavana pöytään istuutuva rouva tunnisti minut kuvasta ja ystävällisesti huusi minut takaisin. Ihmettelin vain hänelle, että miten ihmeessä niin huonosta ja kalpean valjusta kuvasta voi ketään tunnistaa. Rouva katsoi minua hieman pitkään.

Turvatarkastuksessakin meitä katsottiin pitkään, eikä kumpaakaan ensin päästetty läpi. Minulla piippasi tekolonkkanivel ja Kekkosella silmälasien ruuvit. Kekkonen kävi hurjana; ei hänen presidenttiaikoinaan tällaisiin turhuuksiin hukattu aikaa. Hyviä olivat olot ennen terrorismiuhkia, oli vain kylmän rehellistä tai rehellisen kylmää sotaa. Mutta hetken hipelöinnin, läpivalaisun ja rauhanneuvottelujen jälkeen saimme siirtyä tax-free alueelle.  

Emme tienneet, että pahin oli edessä. Jätin Kekkosen oikean portin luo ja menin ostamaan meille juomista. Laitoin kolikon automaattiin, mutta yhtäkkiä kone sekosi ja alkoi syytää pulloja toisensa perään. Nappasin niitä molemmilla käsillä ilmasta, keräsin syliini, ja lopulta tungin niitä kylkiluideni väliin ja joka mahdolliseen paikkaan. Onneksi pullot loppuivat. Hoipuin takaisin portin luokse vartalo täynnä vesipulloja.

Portti oli sillä välin avattu ja menimme Kekkosen kanssa jonoon. Päästyämme tiskin ääreen, lentoemo katsoi minua kauhuissaan ja huudahti: ”Ei koneeseen saa viedä nesteitä!” ”Mutta nämähän ovat avaamattomia ja tax-free-alueelta ostettuja.”, ihmettelin. ”Vartija!” lentoemo huusi. Vartijat ilmestyivät välittömästi paikalle ja veivät minut ja Kekkosen takahuoneeseen. Pitkien kuulustelujen jälkeen meidät vapautettiin, mutta ei päästetty kuitenkaan enää matkustamaan lentäen, vaan meidät passitettiin suoraan lentokentältä poistuvaan linja-autoon. 

- Mitäs me nyt tehhään? kysyin Kekkoselta. 

- Minähän en ole mikään eilisen teeren poika, etkä sinäkään, poikaseni, vastasi Kekkonen, – lähdetään Lahteen.

Ja mehän lähdimme. 

- Mitäs me nyt täälä Lahesa tehhään? kysyin taas Kekkoselta. 

- Minähän olen vanha urheilijanuorukainen, ja niin kai sinäkin, Kekkonen vinkkasi silmäänsä, – joten mennään mäkeen.

Ja mehän mentiin. 

- Mitäs me täälä mäjesä tehhään? kysyin jälleen. 

- No, hypätään tietysti! Kekkonen huusi ja hyppäsi.

Eihän siinä auttanut kuin hypätä perässä. Ja sellaiset hypyt me nykästiinkin, että Nykäsenkin maailman mestaruudet jäivät kauas taakse. Jos urheiluselostaja kuvaisi näitä hyppyjämme, hänen olisi pakko sanoa: ”Muuten hieno hyppy, mutta alastulo puuttui.”

Mutta eivät ne puuttuneet; laskeuduimme taitavasti telemarkilla alas pehmeälle, kuumalle Egyptin maan hiekalle. Tai siis Kekkonen laskeutui. Minä onnistuin törmäämään aavikon ainoaan puuhun ja katkaisin jalkani siinä hötäkässä. Mutta egyptiläiset lääkintämiehet kipsasivat jalkani todella nopeasti ja ammattitaitoisesti. Janohan tuollaisesta matkaamisesta tuli. Paha juttu, että siinä vauhdissa melkein kaikki vesipullot olivat irronneet sisuksistani, mutta onneksi tunsin vielä yhden painavan ristiselkääni ja saimme huuhdottua kurkkuun tarttuneet ötökät alas.  

Lähdimme virkistyneinä etsimään määränpäätämme, Kheopsin pyramidia ja Khufu-faaraota. Ja helppohan tuollainen kolmiopytinki oli nähdä keskellä hiekkaerämaata. On Oulussakin hieno kolmiotalo, muttei se ihan tuollainen ihme ole. Ja kuka kummassa jaksaa tuollaista taloa siivota? Rakennusta kohti oli jo lähestymässä astellen myös muitakin vierailijoita, tai raahustaen tai lennellen; oli kummitusta, zombieta, aavetta, humanoidia, haamua sekä monen monituista muutakin oliota, kuten minä kainalosauvojeni kanssa. 

Khufu itse oli juhla-asussaan, muumion kääreissään kättelemässä ja vastaanottamassa vieraita. Ihmettelin hetken tuota asua, kokovartalomaski ja kaikki, mutta päättelin, että taisi olla jokin kulkutauti päällä. Pääsimme pian juttelemaan hänen kanssaan muutaman sanan. Annoin hänelle tuliaislahjaksi pehmolelun ja yritin sitten toimia tulkkina hänen ja Kekkosen välillä. Kekkonen halusi tietää, miten Khufu välttyi museoiden tunkkaisiin kokoelmiin joutumiselta. Khufu kertoi, että kuolemansa jälkeen hänen oli onnistunut ujuttautua sarkofagistaan ja livahtaa pakoon ennen haudan lopullista sinetöimistä. Niinpä myöhemmät hautojen ryöstelijät olivatkin saaneet pitkän nenän, ha ha haa, kulta-aarteiden lisäksi tietysti. Mutta eivätpä saaneet siis hänen maallista majaansa kaiken maailman turistien töllisteltäväksi. ”Jes, jes, tät is veri nais”, sanoin kohteliaasti.

Sitten Khufu halusi tietää, millaisella strategialla Kekkonen johtaa nykyään Suomea? Hän oli yllättävän hyvin perillä nykyajan menosta ja meidänkin pienestä maankolkastamme. Käänsin kysymyksen Kekkoselle. Tämä myhäili ja sanoi: "Hyvä veli, emme pääse eteenpäin, jos emme lakkaa palvomasta menetettyjä tai kuolleita Jumalia "  "Aa, ai sii, ai sii, ymmärrän täydellisesti, veli hyvä", vastasi Khufu ja hymyili salaperäisesti.

Se oli suurenmoinen vierailu. Kiitos Urkki, kun sain osallistua tähän ikimuistoiseen tapahtumaan, vaikka hieman kommentoitkin kravattiani; minusta se sopi niin hyvin kainalosauvojeni sävyyn. Joka tapauksessa konferenssi onnistui täydellisesti, yhteistyöstrategioita kehiteltiin ja erilaisten seminaarien ja kokousten päätteeksi koko maailman postmortemistien vastaperustettujen henkilöstöjaostojen niin ylimmät kuin alimmatkin toimihenkilöt olivat yhtä mieltä ainakin yhdestä asiasta, missiosta: ”Elämä on täyttä vain, kun sen on kokenut kokonaan!”. Ja mehän olemme.”

Sälli päättää lukemisensa. Salli hihkuu innoissaan ja taputtaa käsiään yhteen. 

- Voinko määki liittyä tuohon yhistykseen? hän kysyy. – Kuulostaa mahtavalta toiminnalta. 

- No, sehän olis älyttömän hyvä homma, Sällikin yhtyy ajatukseen. – Näin me tehhäänki. Voin esitellä sut ens viikolla seuraavasa kokkouksesa. Kyllä meijänki yhistyksesä tarvitaan välillä uutta verta, tai siis luuta.

6. luku - Imuroimalla etteenpäin 

Seuraavana päivänä Sälli ja Jaakko ovat sopineet tapaamisesta Toivoniemessä, Tuiran eteläpuolella sijaitsevassa tekosaaressa, kultaseppä Aliina Lehtosen asunnon luona. He aikovat mennä yhdessä juttelemaan varastettujen sormusten tapauksesta. Toivoniemestä täytyy tässä välissä kertoa sen verran, että ennen koskien valjastamista se oli Oulujokeen työntyvä niemeke, joka muuttui Merikosken voimalaitoksen kaivuutöiden yhteydessä saareksi. Sinne rakennettiin yhdeksän kerroksisia kerrostaloja, yleissuunnitelman alueelle teki itse Alvar Aalto. Nyt siis tiedätte tämän.

Eilinen myrsky on tyyntynyt ja kirpeä syysaurinko yhdistää värikkäät talot, puut, maahan lentäneet lehdet, virtaavan joen ja kirkkaan sinisen taivaan yhdeksi värikollaasiksi. Aliina asuu keltaisen talon B-rapussa, kuudennessa kerroksessa. Jaakko soittaa ovikelloa. Askeleet kuuluvat ja oven avaa nuori tyttö. Hänellä on tummat silmälasit, ruskeat saparot, musta t-paita ja kuluneet, siniset farkut. 

- Hei Aliina, oothan Aliina? Jaakko tervehtii. – Kerttu varmaankin ilimotti sulle, että tultais juttelemmaan sun kansa siitä varkauesta. Mää oon Jaakko Tikkula, toripolliisi ja täsä on Sälli Luiseva, öö… 

- Salapolliisi Shärlokki Luiseva, Sälli jatkaa nopeasti. – Sälli vaan. 

- Hei Jaakko ja Sälli, Aliina vastaa reippaasti. – Juu, tervetulua peremmälle. Anteeksi, täälon aika sotkusta. 

He astuvat sisälle pieneen eteiseen, josta he siirtyvät suoraan olohuoneeseen. Isot ikkunat antavat valoa ja pieni huoneisto tuntuu isommalta kuin se onkaan. Ikkunoista avautuu näkymä joesta pystysuorana purskuvien suihkulähteiden ja joessa rentona lepäävien pikkusaarten yli keskustaan. Olohuoneen oikealla puolella on keittiöalkovi ja vasemmalla nähtävästi makuualkovi salmiakkiruutuisen verhon takana. Huoneen keskellä on erikoisen näköinen puinen pöytä, jonka etureunassa on kaareva syvennyskolo, kolon keskellä pöytään kiinnitetty metallituki ja pöydän alapinnassa roikkuva nahkainen suojus. Se on kultasepän pöytä. Pöydän alla lattialla on suojana pyöreä muovinen matto ja pöydän päällä paljon erilaisia työkaluja, viiloja, sahoja, vasaroita, teriä, pihtejä, kyniä, luuppeja, harppeja ja vaikka mitä omituisen näköisiä laitteita sekä materiaalirasioita. 

- Aa, mahtava pöytä. Tämä siis toimii sun työpajana myös, Sälli ihailee teon alla olevaa sormusaihiota. – Määki oon joskus jottain teheny käsillä, mutten nuin hienoa. 

- Joo, kotiverstas, ei mulla oo varraa oikiaan verstaaseen, Aliina selittää. – Pelekät materiaalikki maksaa älyttömästi. Toivottavasti joskus. Ohan tämä vähä epäkäytännöllistä, ku pittää varua, ettei kullanmurusia karkaa ruokaan ja ettei ruuanmurusia lennä taas kullan sekkaan sulatusmuotteihin. 

- Eikös sitä kultaa käytetä joissaki ruokaresepteisäki, kakkuisa tai jossain, Jaakko mutisee.

Sitten hän selvittää ääntään viralliseen kuulusteluun. 

- Niin, siis, sulta varastettiin kaks sormusta. 

- Juu, näin kai siinä sitten kävi. Tuskinpa niitä koskaan löyetään, tai ainakaan ne ekat polliisit ei olleet kovin luottavaisia sen suhteen. Kerttu lupasi kyllä mulle ne korvata. 

Sällin on pakko aloittaa jälleen lausunta: 

- ”Yksi sormus löytää heidät, se yksi heitä hallitsee…” 

- ”Se yksi heidät yöhön syöksee ja pimeyteen kahlitsee”, Aliina jatkaa kohtalokkaalla äänellä. – Jee, sääki ossaat Sormusten herrasi ulukua. 

- ”Maassa Mordorin, joka varjojen saartama on”, molemmat jatkavat siteerauksen loppuun. 

Jaakko tuijottaa noita sormusten ystäviä hölmistyneenä. Kultasepän pöydän takana on pieni ruokapöytä ja kaksi nojatuolia. Aliina pyytää heitä istuutumaan, asettaa mehukannun, keksilautasen ja lasit pöydälle ja istahtaa itse satulatuolityöjakkaralleen. Jaakko ja Sälli ottavat mehua ja keksiä. 

- Kiitos. Tiesikkö nää, että se vitriinin lukko toimi äänellä? Jaakko kysyy saatuaan keksin nielaistua. 

- Täh, en tienny. Mulla oli kyllä vaan ihan tavallinen avvain siihen. Miksi, mikä se semmonen äänilukko ees on? 

- Niin, sitähän meki kaikki ihimeteltiin, Sälli jatkaa huomattuaan Jaakon hörppäävän juuri mehua. – Kerttu sen huomasi, ja ymmärsi heti, mistä on kyse. 

- No, mistä? Aliina kysyy kiinnostuneena. 

- Varas halusi avata sen lukon isolla pammauksella, Ja ikkunan särkemisestä tuli riittävän iso pammaus. 

Jaakko katsoo hämmästyneenä Sälliin ja pohtii mielessään: – No niinpä tietysti, niihän siinä kävi ja sitte vitriini avvautu riittävän nopiasti ennen ku polliisi ehti paikalle. Mutta miten Sälli tuon hoksas? Ei kai sillä oo jottain sisäpiiritietoa? No, ooppas Jaakko nyt vaiti, ei nyt Sällillä sentään semmosta. 

- Se ikkuna siis pamahti säpäleiksi ja paineaalto hyökkäs joka paikkaan ja sekotti koko kaupan hujan hajan, Sälli jatkaa selostustaan. – Näin!

Sälli levittää käsivartensa nopeasti sivuille. Samalla hänen kädessään oleva puoliksi syöty keksi lipeää hänen otteestaan, lentää kaaressa Jaakon ja Aliinan välistä suoraan kohti kultasepänpöytää ja totta kai tömähtää suoraan rasiaan, johon Aliina on kerännyt tarkasti talteen kaikki lattialle ja nahkasuojukselle pudonneet kultahippuset. Nyt koko rasia pompahtaa pöydän reunan yli ja kultahiukkaset lentelevät keksinmurusten kanssa iloisesti ympäri lattiaa. 

- Ääääh, kylä mää oon pölijä, Sälli huudahtaa ja ryntää hakemaan nurkassa nököttävää akkuimuria ja on jo alkamassa imuroimaan kullanarvoisia hippuja koneen syövereihin. 

- Eeeii, Aliina ryntää perään ja pysäyttää Sällin viime tipassa.

Tästä tulikin mieleeni eräs kerta, kun olin itse aloittamassa imuroimisen, mutta intouduin sitten miettimään itse imuroinnin syvintä olemusta. Kerronpa sen pohdinnan tässä välissä, kun Aliina kerää pienellä harjalla ja kihvelillä varovaisesti kultaa takaisin rasiaan. Näin se meni.

Otin imurin kaapista. Enhän ottanut, koska minun imurini ei ollut kaapissa. Minulla imuri seisoo aina näkyvissä omassa nurkassaan, kuin odottaen, että joku innokas voi ottaa sen helposti käyttöönsä ja sipaista paikat puhtaaksi. Pahoittelen, imuriseni, mutta se on toiveajattelua. Näkösältä ottaminen ei ole yhtään sen helpompaa kuin piilostakaan ottaminen. Oikeastaan sen toivominenkin on sinulta häpeällistä, koska aiheutat tavalliselle ihmiselle omantunnon pistoksia muistuttamalla kaikista tekemättömistä töistä. Onneksi seisotkin jo nurkassa häpeämässä.

Otin imurin nurkasta. Enhän ottanut, koska tajusin, että suunnitelma puuttui. Suunniteltu työhän on jo puoliksi tehty, kuten sanotaan. Suunnitellaan siis: ensin kerään kaikki pienet esineet lattialta, kuten legopalikat, kuminauhat, kolikot, sukat, vaatteet, kengät, nenäliinat ja pehmolelut. Mistä näitä legoja ja pehmoleluja tulee? Lapsikin on muuttanut omilleen jo aikapäiviä sitten! Jossain on se mysteerihenkilö, joka ripottelee tavaroita ympäriinsä. Jatkan valmistelevia töitä sulkemalla ilmalämpöpumpun ja avaamalla sen etusuojan. Seuraavaksi vedän imurin koko johdon ulos, irrotan imurin tasoharjaosan, etsin hyllystä pikkuharjan, jolla tulen käymään läpi ilmalämpöpumpun ritilät sekä sohvan ja nojatuolien sisukset.

Sitten voisin aloittaa itse imuroimisen. Enpä voisikaan, koska töpseli pitää vielä yhdistää pistorasiaan. Ei itsestään selvyyksiäkään saa unohtaa suunnitelmasta. No niin, imurin letku kiertää ergonomisesti selkäni takaa siten, että vasemmalla kädellä pidän letkusta kiinni ja oikealla putken yläpäästä. Ja tietenkin kävelen eri paikkoihin, liikutan jalkojani, käsiäni ja päätäni. Koska itsestään selvyyksiä ei saanut unohtaa. Ai niin, ja hengitän ja hikoilen. Kyllä tämä suunnitteleminen on raskasta. Seuraavaksi voisin jatkaa lattioiden imuroimisella. Enhän voinut, koska ensin pitää vaihtaa pikkuharja normaaliin tasoharjaan kliksauttamalla. Olisikohan suunnitelma nyt valmis? Sovitaan näin.

Aloitin lopultakin todellisen imuroinnin olohuoneen etäisimmästä nurkasta. Kovilla lattioilla harjan pehmeät osat säädetään ulos, mattoja imuroidessa ne säädetään sisemmäksi. Joskus joutuu avaamaan putken ilma-aukon, jottei matto liimautuisi kokonaan kiinni harjaan. Matot imuroidaan nukkien suuntaisesti pitäen jaloilla mattoa paikoillaan. Huomaatteko, aikamuotoni on vaivihkaa muuttunut passiiviksi. Vaikka aloitin varsinaisen tekemisen, irtaudun itse siitä, tekeminen tapahtuu ihan ilman minuakin. Ihanaa! Ei, vaan toiveajattelua taas.

Olisin voinut jatkaa imurointia keittiössä. Enhän olisi. Alkuvalmisteluihini ei yleensä kuulu tuolien nosto pöydälle, vaikka se olisikin järkevää. Eikä suunnitelmissani ollut muuttaa tätä huonoa suunnitelmaani. Joten yritin vain siirrellä ensimmäisiä tuoleja, potkia seuraavia tuoleja sivuun ja vimmalla työntää imurin putkella toisen puolen tuoleja kauemmas saadakseni takimmaisenkin nurkan imuroitua. Keittiön sekä eteisen lattiat ovat itseasiassa aika nautinnollisia imuroitavia; ruoan murusista ja kiven sirusista kuuluu rytmikäs rapina, kun ne sinkoutuvat putkien sisäpintoja pitkin imurin uumeniin.

Nyt olisin voinut lopettaa imuroinnin. Enhän voinut, koska käytävä ja vessa unohtuivat vielä, ja makuuhuonekin! Olivatko nämä huoneet lisääntyneet? Voisiko suunnitelmissa ottaa jo huomioon, mitä vahingossa unohdetaan? Totta kai, juuri suunnitelmissa pitääkin ottaa huomioon kaikki uhat, riskitekijät ja kompastuskivet. Imuriin voi konkreettisesti kompastua tai sen johto voi sotkeutua jalkalamppuun, joka kaatuessaan sinkoaa kipinän verhoon, joka syttyy tuleen ja silloin imurointi on valitettavasti keskeytettävä. Näin ei tietenkään toivota tapahtuvan.

Nyt voisin lopettaa kertomisen imuroinnista. Enhän voi, koska suunnitelmasta puuttuu imuroinnin lopettaminen, joka siihen ehdottomasti kuuluu. Imurointia ei koskaan lopeteta noin vain. Paitsi, jos verhot syttyvät tuleen. Ensin pitää imuroida harjaosat puhtaaksi. Sitten irrotetaan töpseli, imaistaan johto sisään, kiinnitetään letku ja putki sivuun sekä asetetaan koko komeus omalle paikalleen, nurkkaan, odottamaan seuraavaa iloista tapaamista. Ja lopuksi voidaan katsoa ympärille ja huomata, että imurointi oli oikeastaan aika puhdistava kokemus. Mutta hiki siinä tuli, jo suunnitellessa.

No, tämä nyt oli vain tällainen välikertomus, pahoittelen. Mutta onneksi Aliina on saanut hommansa valmiiksi ja asettaa kultarasian nyt varmempaan paikkaa pöydän laatikkoon. Sälli istuu nolona tuolillaan kätevä akkuimuri kädessään. 

- Anteeksi tuhannesti, Aliina, Sälli pyytelee anteeksi.    – Se oli joku outo refleksi. 

- Ei hättää, Sälli, Aliina rauhoittelee.

Hän ottaa imurin Sälliltä ja asettaa sen paikoilleen nurkkaan odottamaan seuraavaa iloista tapaamista. Siis laittaa imurin nurkkaan, ei Sälliä. Vaikka ehkä aihetta olisi. 

- Sattuuhan näitä, ja ku tämä on just niin ahas paikka, niin tämmöisiä onnettomuuksia mulla sattuu itelläki joskus. Mulla ois pitänyt laittaa tuo rasia laatikkoon jo aikasemmin. Kyllä se verstas olis kiva joskus saaha.

Jaakko kumartuu ottamaan pienen keksinmurun Sällin tuolin alta. 

- Tämä taitaa olla nyt semmonen kultareseptin mukkaan valamistettu keksi, hän sanoo ja ojentaa murun Aliinalle, joka noukkii pienillä pihdeillä keksin pinnalle tarttuneen kultahiukkasen talteen.

Samalla Jaakon taskusta putosi lattialle kultainen käyntikortti. Aliina nostaa sen hämmentyneenä. 

- Miksi sulla on Eerikin käyntikortti? Tiesittekö, että tämä on aitua lehtikultaa? Mää kultasin tämän sille. 

- Oho! Oliko niitä kortteja vaan yksi? Ite se tämän mulle anto. 

- Ei, on niitä jonkin verran sentään, ei oo ihan ainua kappale. Mutta aika arvokas kuitenki.

Sälli muistaa yhtäkkiä alkuperäisen epäilyksensä Eerikkiä kohtaa. Hän nousee ja kysyy: 

- Anteeksi, voinko käyvä vessasa? 

- Juu, tottakai. Se on tuon oikian oven takana, Aliina osoittaa eteiseen.

Sälli menee vessaan. Ei hän varsinaisesti vessaa tarvitse, mutta tämä kultashow ja Eerikin käyntikortti synnyttää Sällissä ajatuksen. Pitää etsiä johtolankoja, joko epäilyttäviä tai sitten vapauttavia. Hän avaa vesihanan ja alkaa tutkia pientä vessatilaa. Pöntön vieressä on pesukone, seinällä vedettävä kuivausteline, lavuaarin yllä peilikaappi. Sälli avaa sen. Purkkeja, tuubeja, pulloja. Alimmalla hyllyllä on kaksi kuppia, joissa on molemmissa hammasharjat. Toinen harja herättää Sällin mielenkiinnon. Se on kullanvärinen, ja jostain syystä sen varressa lukee teksti: ”ISÄÄ! PESE PÄÄSI!” 

- Sehä on palindromi. Taidehammasharja? Sen täytyy olla Eerikin. Onko Aliina se Eerikin salanen tyttöystävä?

7. luku - Mainostuokio yläilimoista

Sälli palaa olohuoneeseen. Jaakolla soi kännykkä. 

- Jaakko! Aha, selevä. Tuun heti.

Hän lopettaa puhelun. 

- Tuli hällyytys torinrannasta, mulla pittää lähtiä. Säähän Sälli voit vielä jäähä tänne, jos meillä jäi vielä jottain kesken.

Sälli yrittää viestittää tärkeää asiaa ilmeillään, mutta Jaakko ei ehdi lukemaan tai ei muuten ymmärrä Sällin sanatonta sanomaa. 

- No, kiitoksia ja nähhään, Jaakko huikkaa oviaukosta.  – Sälli, muista kysyä siitä…

Mutta Sälli ei kuullut enää, että mistä pitäisi kysyä. He jäävät kahdestaan Aliinan kanssa istumaan. Hän päättää ottaa härkää sarvista kiinni. 

- Tuota, mää huomasin tuolla vessassa tosi erikoisen jutun, hän selvittää kurkkuaan. – Ihan näin meijän kesken, tuota… Kysyn ny iha suoraan, että tuota… Onko se Eerik-taiteilija mahollisesti, tuota, sun poikaystävä?

Aliina valahtaa kalpeaksi. 

- Mistä nää sen arvasit? 

- Kultanen palindromihammasharija. Anteeksi, avasin peilikaapin, ku etin saippuaa. 

- Aa, joo. Juu, on se Eerikin. Kyllä me ollaan vähä niinku yhesä. 

- Miten niinku vähä niinku? Miksi se on salasuus? Tai mää ainaki ymmärsin Eerikin puhheista, eittei se ollu juuri tuntevinnaan sua. 

- Sen äiti ei oikeen hyväksy mua, Aliinan ääni värähtää ja silmäkulmaan ilmestyy kyynel.

Sälli ojentaa nopeasti nenäliinan Aliinalle ja ajattelee, - Voi ei, taas mun salapolliisin tuuria, kyyneleitä. Ai, mutta sittehän se oli oikia äiti, silloin puhelimesa Eerikin kanssa. 

- Miksikä ei hyväksy? Eihän sussa voi olla mittään vikkaa. 

- Niin, paitsi, etten ole… poiiiika, Aliina pyrskähtää täyteen itkuun. – Eerikin äiti… oli toivonu… poika… yyystävää! 

- No, voi hyvänen aika, Sälli lohduttaa. – Minkäpä tyttö sille voi. 

- Ja Eerik… huolehtii niin äitistään… joka niin heikosa kunnosa… ettei se uskalla… sille myöntää… meitä. 

- No, voi voi. Onko Eerikin isä maisemisa, onko se sammaa mieltä? 

- Se on nuohooja, Aliina rauhoittuu jo vähän. – Ei se sano paljon mittään.

Sälli tyrskähtää. 

- Nymmää ymmärrän: ”ISÄÄ, PESE PÄÄSI!”

Sälli yrittää hillitä itseään, onnistumatta. Hän purskahtaa hohotukseen. 

- Nuohooja, mustapää! Anteeksi. Hohohoo! Nokinenä!

Aliinakin alkaa nauraa. 

- Ookko nää nähäny Hohon? 

- Joo, monta kertaa! On se Nikolsson kyllä hyvä!

Molemmat nauravat kyynelet silmissä ja lisää nenäliinoja tarvitaan. 

- Pelekääkkö nää polliiisia? 

- No, en ainakaan Jaakkua! 

- Juokko nää ii-teetä? 

- Kumpaa? IT-alan vai Iin kunnan nimikkoteetä? 

- Ei, ku iha vaa IltaTeetä!

Jätämme nyt heidät vähäksi aikaa keskenään hekottamaan huonoille vitseille, koska meidän täytyy lähteä seuraamaan Jaakon jalanjälkiä. Tai pikemminkin pyöränjälkiä. Jaakko on ehtinyt pyöräillä Aliinan asunnolta jo muutaman kilometrin päähän ja on juuri ohittamassa Sällin taloa. Sälli asuu pienessä yksikerroksisessa omakotitalossa, jonka etupihalla kasvaa kaksi pientä vaahteraa. Nyt ne ovat kullan keltaisissa syysasuissaan. Olohuoneen ikkunat ovat kadulle päin. Jaakko vilkaisee niihin päin ja meinaa kaatua pyörällään ojaan. Hän näkee Sällin seisomassa avoinna olevassa ikkunassa. Verhojen takana, mutta kuitenkin! 

- Eihä se oo mahollista! Jaakko ajattelee. – Sällihä jäi justiin Aliinan luo!

Hän parkkeeraa pyöränsä kadun laitaan ja hiipii etupihalle pensasaidan raosta. Kovin näkymättömästi ei Jaakon kokoinen henkilö voi hiipiä, mutta yrittää aina voi. Pensasaita heilahtaa, Jaakko harppaa vaahteran taakse, kahlaa siitä lehtien seassa seinän vierustalle ja kohti olohuoneen ensimmäistä avonaista ikkunaa. Tässä vaiheessa sisällä oleva Salli, jonka tiedämme siis tämän hahmon olevan, on jo huomannut hiippailijan. Hän piti pitsiverhoa edessään suojanaan, mutta säikähdettyään pahan päiväisesti ja karattuaan pakoon, kynsi tarttui silmukkaan ja hänen yksinäinen sormensa jäi keikkumaan verhoon. 

- Oho, Jaakko sanoo päästyään verhon luo ja nähtyään sormen. – Tämähän on johtolanka. Pittää laittaa pieneen pussiin.

Jaakko kaivaa taskustaan pienen pussin ja irrottaa varovasti roikkuvan luisen todisteen. 

- Siinähän voi olla sormenjälkiäki. Ai, eipä taijakkaan olla. Mutta ei se Sälli kyllä voinu olla.

Hän kurkkii ikkunasta sisään. 

- Halloo, kuka sielä? Jaakko huutelee. – Täälä polliisi vaan.

Mutta Salli ei vastaa. Eikä hän kuulekaan, koska hän on jo vaatekaapissaan. Ilman yhtä sormeaan. 

- Ei, oli kuka oli, mutta mun on pakko lähtiä sinne rantaan nytten, Jaakko ajattelee. – Sielä oli hätätappaus.

Ja hän lähtee polkemaan kohti torin rantaa.

Auringon paiste lämmittää vähän torilla olijoita, mutta kaupunginteatterin vieressä on menossa suorastaan kuuma näytelmä. Joku tyyppi on onnistunut pääsemään tuon möhkälemäisen betonirakennuksen katolle ja huutaa sieltä megafonilla jotain alhaalla liikuskelevalle väkijoukolle. Jaakko on vasta pyöräilemässä puhisten paikalle eikä vielä kuule, mitä tuo henkilö huutaa. Kun hän pääsee lähemmäs ja nousee pyöränsä selästä, hän puhaltaa varalta jo pilliinsä ja käskee: 

- Hajjaantukkaa! Polliisi on paikalla. Hajjaantukkaa! 

-Ehä me oo mittään... 

- Tuo yläkerran tyyppihä puhhuu iha asiaa... 

- Hilijaa! Hajjaantukkaa! 

- Oo ite hilijaa. 

- No kuuntele ny pollari itekki! 

Jaakko pysähtyy kuuntelemaan korkeuksista kuuluvaa ääntä. 

- Oletteko aina väsyneitä aamuisin? Heräättekö usein väärällä jalalla?

Jaakko yrittää nähdä huutajaa, mutta tämä jää katon reunan taakse piiloon. 

- No, onneksi niin, hän ajattelee. – Pahempi olis, jos se hoippuis ihan reunalla näkyvisä. Nähtävästi siis kyse ei oo hyppääjästä. Toivottavasti. 

- Ei hätää, ääni jatkaa. – Nyt voitte tilata ihka uuden, omaan jalkaanne räätälöidyn väärän jalan!

Yhtäkkiä teatterin vaaleaan isoon tasaiseen seinään rävähtää suuri värikäs videokuva. Väkijoukon läpi käy kohahdus. Kuvassa tyyppi on heräämässä sängystään, mutta toisen jalan tilalla onkin vesilinnun räpylä. 

- Pue jo illalla väärä jalka päällesi, niin aamulla se ei olekaan niin paha yllätys! Ja koska voit heti riisua väärän jalan pois, niin aamusi alkaakin paremmin kuin hyvin!

Kuvan tyyppi hymyilee aurinkoisena heiluttaen väärää räpyläjalkaa kädessään. Väkijoukko huokaa ihastuksesta. – Nerokasta. Mistä semmosen saa? Palijonko? 

- Tämähä on joku mainostemppu, Jaakko miettii ankarasti. – Tähä tarvitaan lupa. Onkoha tuolla hepulla semmosta?

Jaakko katselee kansaa, joka heiluu kuin herätysjuhlien hurmiossa. Hän pohtii, mitä ihmettä hänen pitäisi nyt tehdä. On hän tottunut kyllä selvittämään monen näköisten öykkäröijien aiheuttamia konflikteja, mutta tämä on taas uusi tilanne. Kuvat seinän mainoksessa vaihtuvat, hypnoottinen ääni jatkaa saarnaamistaan. Ihmiset ovat jo täysin myytyjä. 

- Numero!

Äkkiä Jaakko äkkää mainoksesta puhelinnumeron ja naputtelee sen kännykkäänsä. Puhelin hälyttää. Äänen jylinä yläilmoista katkeaa. 

- Väärän Vänkyrät Tuotteet, Arttu puhelimessa. Kuinka voin auttaa? 

Jaakko tunnistaa vastaajan tuoksi saarnaajaksi. 

- No, se on toripolliisi Jaakko, täältä alahaalta. Taijetaan nyt olla vähä vääräsä paikasa. 

- Ei voi pitää paikkaansa, vääräkin voi olla oikea. Mutta hätä ei ole tämän näköinen, meillä on juuri oikea tarjous kaikille alhaalla oleville, korotushousut, niiden avulla... 

- Hetkinen, hetkinen, sää ymmärsit nyt väärin, tarkoitin, että siis sinä ole... 

- Ei, ei, ei. Ei ole olemassa väärin ymmärrystä. On vain toisenlaista katsantokantaa. Mutta hätä ei ole senkään näköinen, koska meillä on siihen ihan juuri keksityt mutkakiikarit, joilla katsantokannan saa käännettyä päälaellee... 

Jaakko jää suu auki kuuntelemaan tuota tauotonta myyntipuhetta ja ötökkä lentää hänen suuhunsa. Jaakko alkaa yskimään hulluna. 

- Menikö väärään kurkkuun? Eihän sekään mitään haittaa, voit tilata kaulaan asennettavia lisäkurkkuja, niin kaikki ovat oikeit.. 

- Ostan. Yks kaikkea. Jaakko Tikkula, Kuusipoloku seittemän, Oulu. Kiitos, kuulemiin.

Hän sulkee puhelimen. Saman tien kaikuva ääni jatkaa aiempaa puhettaan yleisölleen ja Jaakko tuijottaa ylös. 

- Täh? Mitä tapahtu? hän herää tajuttuaan, mitä tapahtui.

Tai siis, ei tajunnut, koska hän sitä kyseli itseltään. Mutta olihan tuo puhe saatava loppumaan. Tavalla tai toisella. Hänhän on suorastaan hengenvaarallinen tyyppi, tai ainakin taloudellisesti uhkaava. Hänet on pysäytettävä. Ja nyt Jaakko päättää kokeilla toista tapaa. Vaikka tuo suora kontakti puhelimen välityksellä vaikutti häneen, niin jostain syystä joukkohypnoosi ei vaikuta kuten muihin. Hän uskaltaa siis turvallisesti liikkua äänen vaikutuspiirissä. 

Jaakko astelee teatterin ovesta sisään ja vahtimestari juokseekin jo hätääntyneenä häntä vastaan. Pikaisen neuvottelun jälkeen Jaakko ohjataan sivuportaita myöten ylimpään kerrokseen pienen huomaamattoman oven eteen. Ovi johtaa katolle. Vahtimestari vakuuttaa vilpittömästi, että kukaan ei missään tilanteessa ikinä koskaan ole päässyt tuosta ovesta livahtamaan luvatta. Ei ikinä, eikä tänäänkään. Tuon huutajan on täytynyt kiivetä ulkokautta.  

Vahtimestari avaa turvalukot ja raottaa ovea Jaakolle, joka pujahtaa ulos, niin pujahtamalla kuin hän vain kykenee. Ulkona hän odottaa hetken ovikopin seinustalla hengityksensä tasaantumista, rankka rappusten kiipeäminen, tiedättehän. Kopin toiselta puolelta kuuluu jo tuttu selostus, nyt vain kovempana ja lähempää. 

Jaakko astuu auringon puolelle ja näkee keskimittaisen, jäntevän miehen keikkumassa megafonin kanssa vaarallisen lähellä reunaa. Vierellään tällä on repusta rakennettu pöytä, johon on kiinnitetty läppäri. Sillä kai ohjaillaan mainoskuvia. 

- Arttu! Nyt loppu tämä hullutus!

Ääni lakkaa ja mies kääntyy ympäri. Hänellä on puolet kasvoista peittävä oranssin värinen maski yllään. Hetken he tuijottavat toisiaan. Salamannopeasti mies nakkaa megafonin ja läppärin repun sisään, kiskaisee sen selkäänsä ja syöksyy reunan yli. Alhaalta kuuluu kauhistuneita kiljaisuja. 

- Eeeeeiii!

Jaakko juoksee perään ja melkein menee samaa rataa. Katon reunaan on kiinnitetty vaijeri, jota pitkin riippuen mies nyt liitelee kohti parin sadan metrin päässä olevaa vanhaa punamullattua ranta-aittaa. Jaakko pamputtaa teräsvaijeria ja huutaa täysillä: 

- Takasi niinku olisit jo!

Mies kääntyy, muttei takaisin tullakseen vaan iloisesti vilkuttaakseen. 

- Mikä ihime Pätmänni meillä täsä oikeen on? Jaakko huohottaa ja katsoo etääntyvää hahmoa.

Vaijerista kuluu vipattava ujellus, kunnes mies on saavuttanut kohteensa, irrottautunut vaijerista ja häviää aittojen taakse. Jaakko tutkii vaijeria.

–        Tämähän on johtolanka. Pittää laittaa pitkään pussiin, kuha saan sen irrotettua. Ja jossain täytyy olla se kuvien heittolaite, eiku mikä lie. 

    8. luku - Sormillaki on asiaa

Joukkohypnoosi alkaa irrottaa otettaan ihmisjoukosta, joka alkaa hajaantua, ihan ilman kehotustakin. Jaakko kuulustelee paikalle kutsutun nuoremman konstaapelin kanssa muutamia henkilöitä ja ottaa yhteystietoja ylös. Videotykki löytyy aika helposti läheisen kioskin lipan alta, ja kun vaijeri kiinnityssysteemeineen on irrotettu ja kerätty pussiin, niin Jaakko lähettää konstaapelin viemään todistusaineistot asemalle tutkittavaksi. 

- Käväsenpäs nytten tarkistamasa Kertun tilanteen, hän sanoo ja suuntaa pyöränsä kohti Rotuaaria.

Tällä välin Sälli ja Aliina ovat rauhoittuneet puujalkavitsinaurukohtauksistaan. Nauraminen teki hyvää Aliinan sydänsuruille ja Sälli on kuunnellut lohduttavasti ja kannustavasti. Aliina päättää sanoa suorat sanat Eerikille. Salailu saa loppua. Sälli on samaa mieltä, vaikka tämän omassa mielessä kaihertaakin hänen oma salaisuutensa, Salli. No, mutta se on eri asia. 

Juuri, kun Sälli on lähdössä, hän muistaa kysyä. 

- Tunnistaisikko nää ne kaks varastettua sormusta? 

- Tottakai, toisesa oli pinnasa salamiakkiruutukuviota ja toisesa luikertelevvaa viivaa. Ne oli unniikkikappaleita. 

- Oliko niisä ny jottain älyä? 

- Tä? 

- Siis tarkotan jottain tekniikkaa? Pulssin mittausta, askelten laskentaa, yks-yks-kaks-hälytystä? 

- Eei, ihan tavallisia ne oli. 

- Aha. Nähhään, Sälli hyvästelee Aliinan. 

Pian hän on kotitalollaan, jossa häntä odottaa jo uusi probleema, vaatekaapissa vapiseva Salli. 

- Mitä sulle on tapahtunu? 

- Se näki mut, ja ja... 

- Kuka? 

- Polliisi. 

- Jaakkoko? 

- Ei se sanonu, semmoinen paksuhko, harmaa tyypp... 

- Ny lähetään sen luo, Sälli päättää. – Jaakko on reilu heppu. Meijän pittää selevittää tämä juttu juurta jaksain. 

- No, ok, Salli huokaa.

Jaakko on saapunut Kertun luo myymälään, jossa tämä järjestää tohinalla paikkoja entiselleen. Näyteikkunan lasia ollaan juuri vaihtamassa ja kohta taidokkaat tuotteet pääsevät taas oikeuksiinsa tunnelmallisen valon loisteeseen. 

- Onko varkauvesta selevinnyt mittään uutta? Kerttu kysyy ripustaessaan solmioita telineeseen. 

- Eipä juuri, Jaakko vastaa ja hypistelee taskussaan polttelevaa sormea. – Tai, mikkä ne koot olikaan? 

- Viiskytäkolome ja kuuskytäyks. Miks niin? 

- Mulla on yks sormi. 

- Täh?

Jaakko kaivaa pussista sormen. 

- Apua! Mistä tuo? 

- Löysin sen...

Hän astelee vitriinin luo ja pyytää Kerttua avaamaan sen. Kerttu läiskäyttää kämmenensä täysillä yhteen Jaakon kasvojen edessä. Säikähtänyt Jaakko katsoo Kerttua kysyvästi. 

- Tämä oliki nii kätevä lukko, että jätin käyttöön. 

- Jaaha, Jaakko murahtaa. – No, kokkeillaanpa. Otetaan sormus kokua viiskytäkolome... sormeen... istuu ku sormikas! 

- Oho! Nii mistä... 

- Sällin kojin verhosta roikkumasta.

Jaakko kääntyy Kertun puoleen näyttäen sormea. 

- Siis mitä, verhosta, kenen, miksi? Onko se Sällin? Mutta tuo koko... 

- Ei. Se ei oo Sällin. Mutta jonku samankaltasen. Juoksi piiloon mua, mutta sormi jäi. 

- Ja sää otit sen, aika raakaa. 

- No oliha se johtolanka. Kato, passaa ku Tuhkimon kenkä!

Jaakko esittelee taas ylpeänä sormea, jossa täsmälleen oikean kokoinen kultasormus kimaltelee. 

- Olikoha se joku Sällin sukulainen? En oo kyllä kuullu koskaan. 

- Emmääkää.

Molemmat miettivät päänsä puhki. 

- Sällihä se oli heti valamis syyttämään Eerikkiä, siitä varkauesta, ja sen salasesta tyttöystävästä. 

- Ei kai Sällillä itellää voi olla näppisä täsä jutusa? En voi uskua, vai voinko? 

- Ja se pahotteli tätä sotkua. Miksi, oliko se ite sen aiheuttanu? 

- Salanen tyttöystävä, kihilat?

Juuri sillä hetkellä Sälli ja Salli astuvat myymälään sisään ja Jaakko ja Kerttu kääntyvät tuijottamaan tulijoita. Jaakko sujauttaa nopeasti sormen selkänsä taakse. 

- Hei. Nähtiin Jaakko, sun pyörä ulukona. Mulla on vähä uutisia teille, Sälli ehättää kertomaan.

Hän ei huomaa Jaakon ja Kertun syyllisiä ilmeitä, mutta Salli huomaa. 

- Hei, minä ole Salli, Sällin ... ystävä. 

Salli ojentaa yhtä sormea vajaan kätensä kättelyyn, johon Jaakko vastaa yhdellä liikasormella varustetulla kädellään. 

- Jaakko, toripolliisi, Jaakko sanoo ja huomaa käsivirheensä liian myöhään. 

- Sormeni! Salli huudahtaa.

Jaakko ojentaa häpeillen sormen Sallille, joka asentaa sen näppärästi paikoilleen ja kättelee sitten Kertun kanssa. 

- Mitä ihimettä Jaakko? Sälli katsoo tapahtumaa ällistyneenä. 

- No ku… 

- Mikä tämä on? Salli huomaa vasta nyt sormessaan olevan kultaisen sormuksen, irrottaa sen ja ojentaa Kertulle. 

- No, voi… Jaakko istahtaa väsyneenä ja nyökkää Sallin suuntaan. – Mulla varmaan harmaat aivonystyrät lähti vähä laukalle, ku mää näin sut siellä verhon takana. Ensinä luulin sua Sälliksi, mutta… 

Kaikki istuutuvat pöydän ääreen. Jaakko selostaa koko ikkunaselkkauksen ja Salli kommentoi väliin. Sitten Sälli puolestaan kertoo koko vaatekaappiepisodin ja kuinka Salli päätyi hänen taloonsa. Tai sitähän ei edelleenkään tiedetä, että miten, mutta ymmärrätte varmaan... 

- Juu, yhesä me sitte vähä ihimeteltiin ja testattiin sormuksia ja ajateltiin, että sullaki on salanen tyttöystävä, Jaakko sanoo Sällille. 

- Ai me? Kerttu puolustautuu.  

Salli ja Sälli punastuvat, kuten vain luurangot voivat punastua. 

- Nii, ne uutiset meinas unohtua, Sälli ryhdistäytyy. - Siinä Eerikisä me oltiin oikiasa. 

- Että se valehteli siitä äitistään? 

- Ei, kyllä se puhelimesa puhu oikiesti äitisä kansa. 

- Ai, oliko se se varas sitten? 

- Ei, kai sittekään. 

- No misä me oltiin oikiasa? Jaakko tivaa. 

- Sillä on salanen tyttöystävä, ja se on se Aliina. Eerikin äiti toivois, että Eerikillä olis poikaystävä! Ja Eerik on salannu niijen suhteen, ku ei halunnu pahottaa sairaan äitisä mieltä. 

- Mitä himskattia se sille kuulu? Kerttu ihan närkästyy. 

- Nii just ja nyt Aliina aikoo sanua suorat sanat niille. 

- Hyvä Aliina.

Jaakko pyörittelee päätään. 

- Nyt me ollaan lähtökuopasa. Ja se torin Pätmänniki. 

- Mikä? muut kysyvät kuorossa. 

Jaakko selostaa vuorostaan teatterin tapahtumat. 

- Voi hyväne aika. 

- Mimmone se tyyppi oli? 

- Keskimittanen, urheilullinen, vaalia tukka, nähtävästi varsinainen Pelle Peloton keksijänero-, myynti- ja mainosmies.

Kerttu alkaa yskimään. 

- Menikö kahavi väärään kurkkuun? Mää voin tilata lissää niitä lisäkurkkuja, Jaakko naurahtaa. 

- Öö, mää luulen, että mää tiijän henkilön. 

- No? 

- Se ny alako kuulostaa mun ve... vanahalta vartijalta. Se oli aikamoisen kekseliäs. 

- Etkös sää sanonu, että se lähti Helesinkiin. 

- Niihä mää luulin.

9.  luku - Tynnyristä värjärin talloon

Onneksi epäilyt Sällin suuntaan hälvenivät niin nopeasti. Vai hälvenivätkö? Nyt on minun vuoroni tunnustaa, että on olemassa jotain tietoa Sällin historiasta, vaikka se onkin perin omituista ja selittämätöntä. Ei sitä kovin moni tiedä, vaikka tuo tieto löytyy Pohjois-Pohjanmaan museosta. Eikä Sälli itsekään muista niin vanhoja juttuja. Se liittyy Oulun suurpaloon vuonna 1822. Ja suurpaloon vuonna 1882. No, siis Oulussa on palanut usein, kymmeniä kertoja, tahattomasti tai tahallisesti, kuka tietää. Varsinkaan mahdollisista rakennusyhtiöiden aiheuttamista ”vahinkopaloista” ei voi tietää, mutta ei niistä nyt sen enempää.  

Kerrataanpa lyhyesti historiaa Wikipediasta. Eletään autonomian aikaa, Suomi on Venäjän suurruhtinaskunta. Vilkkaan satama- ja tervakaupunki Oulun asukkaita koetteli vuonna 1822 suuri onnettomuus, jossa suurin osa kaupungin tiheään rakennetuista puutaloista tuhoutui tulipalossa. Kuin ihmeen kaupalla ihmishenkiä menetettiin vain viisi. Palon syy ei koskaan selvinnyt, vaikkakin sen alkulähteeksi paikannettiin värjärimestari Ernst Papen verstas. Sieltä nähtiin tulevan savua öin ja päivin ja tiedettiin piippujen rakenteiden olevan jo vähän huonossa kunnossa.

Papea epäiltiin aluksi myös teon tahalliseksi sytyttäjäksi, koska tämä oli ollut lähdössä Ruotsiin vaimonsa luokse. Pape kuitenkin kiisti syytökset. Omaisuuttaan hän ei ollut koskaan vakuuttanutkaan Oulussa, joten lopulta syytteistä luovuttiin. Toinen tutkintalinja syntyi, kun eräs muhoslainen Matleena tunnusti papille kuolinvuoteellaan, että hän se sytytti Papen pihalla olleen halkopinon, josta palo lähti leviämään.

Tämän palon jälkeen Ehrenström ja Engel laativat Ouluun entistä laajemman ruutukaavan, jonka piti ehkäistä herkästi leviäviä tulipaloja. Seuraava suurpalo sattui kuitenkin jo vuonna 1882 ja 27 taloa tuhoutui. Tällöin palo lähti Kirkkokadun ja Pakkahuoneenkadun kulmassa sijainneen apteekin kellarista, jossa säilytettiin bensiiniä ja muita palonarkoja aineita.

Pohjois-Pohjanmaan museossa on esillä ”Oulun palo 1822” -maalaus, jonka tekijä on Jacob Wallin sekä ”Oulun palo 1882” -maalaus, jonka maalasi Herman Kesti. Palataan näihin myöhemmin.  

Mitenkö nämä tapahtumat liittyvät Sälliin? Toivoisin,   etteivät mitenkään, mutta pahoin pelkään, että oli hänellä osuutensa molempiin. Vuonna 1822 Sälli oli jo nykyisenlaisensa, luuranko siis. Hän työskenteli talviaikoina tynnyrintekijänä. Oulu oli vilkas satamakaupunki ja kaupankäynnin vapautuessa ulkomaille tarvittiin erilaisia säilytys- ja kuljetusastioita entistä enemmän. Puu toimi näissä tarkoituksissa paremmin kuin esimerkiksi savi tai lasi. Se oli kestävämpää ja helpommin käsiteltävää. Tynnyrin muoto oli toimiva, niitä pystyi siirtämään vierittämällä, pinoamaan päällekkäin ja joissain tapauksissa niitä käytettiin itse kuljetusvälineen pyörinä.

Sälli oli tuona talvena kehitellyt tervan kuljetukseen omanlaista tynnyrimalliaan, jossa olisi entistä ohuempi pohja. Näin tynnyri olisi kevyempi ja sen tilavuus entistä suurempi. Sen aikaiset viranomaiset, kruunaajat tarkastivat kaikki tynnyrimallit sekä myös merkitsivät polttomerkillä jokaisen hyväksytyn tynnyrin, jotta kallisarvoiset sisällöt saapuivat vastaanottajille ehjinä ja turmeltumattomina.

Sällin kehittämää mallia ei oltu vielä tarkastettu. Hän haluaa itse testata koekappaleita ensin. Mallin täytyy tervan säilyttämisen lisäksi kestää tervan painoa, päällekkäin kasaamista, kuljetusta, pyöritystä, iskuja, vettä ja täyttää monta muuta kriteeriä.

Tuona kohtalokkaana toukokuisena iltapäivänä ennen seuraavana yönä syttyvää suurpaloa, Sälli on saanut valmiiksi seitsemännen mallikappaleen, joka on hänen mielestään valmis lopulliseen koekäyttöön. Testin hän aikoo suorittaa heittämällä tynnyrin Merikoskeen, joka on kaupungin läpi virtaavan Oulujoen viimeinen koski ennen Perämerta. Antaa kosken kuohujen testata tynnyrin kestävyyttä. Siihen aikaan ei siis vielä ollut voimalaitoksia valjastamassa joen voimaa.

Sälli on saapunut sopivaan kohtaan kosken yläjuoksulle. Jäät ovat jo lähteneet, mutta veden jäisen hohkan tuntee vielä nahassaan, tai jos ei ole nahkaa niin luissaan rannalla seistessä. 

- Tästä mää laitan sen menemään, Sälli ajattelee ja on jo työntämässä tynnyriä veteen. 

- Mutta mihinkä se tarkalleen päätyy? Täsä tuulesa? Torille? Pikisaareen? Hietasaareen? Miten ihimeesä mää sen ikinä löyvän?

Sälli tuijottaa tyrskyävää kylmää koskea. 

- Ei auta, mun on pakko mennä mukkaan, hän päättää ja ahtautuu tynnyriin, sulkee kannen tiiviisti yläpuolellaan ja tönäisee itsensä ja tynnyrin liikkeelle.

Tynnyri pyörii rantatörmää alas ja molskahtaa veteen. Tynnyristä kumisee jatkuva selostus. 

- Eihän mulla koskaan päätä palele. Ja lissäähän tämä ainaki painuarvua tälle testile. Tilavuus testattu, hyvin mahtuu!

Ja siitä alkaa Sällin hullu koskenlasku. Tynnyri hyppii ja pomppii aalloilla, välillä ilmassa, välillä uppeluksissa pinnan alla. Alkuun Sälliä pyörryttää moinen pyöritys, ja vähän huolettaa myös mäntylautojen nitinä ja natina. Mutta kimpitekniikalla valmistetut laudat ja ympäri kiertävät kuusennärevanteet pitävät saumat tiukasti kiinni, mistään ei tihku vettä eikä pilkistä valoa. Tiiviys testattu. Vähitellen Sälli antautuu virran vietäväksi ja alkaa nauttia matkasta.

Hurja vauhti hidastuu suvantokohdissa helläksi keinunnaksi. Mutta vain vähäksi aikaa, kunnes uusi kurimus ottaa tynnyrin ja Sällin käsittelyynsä. Lopulta tynnyri saapuu viimeiseen, pahimpaan kivikkokohtaan, johon joki syöksyy koko voimallaan. Nyt testataan iskunkestävyys. Pam. Tynnyrin sivu osuu kiveen ja kyyryssä kyhjöttävä Sälli liimaantuu tynnyrin sisäpintaan, sitten tynnyri lennähtää toiseen suuntaan ja Sälli heilahtaa toiselle puolelle. Luiden kolina ei kuulu kosken pauhussa, mutta alkaa jo tuntua luiden ytimissä. Räiskis. Uusi osuma kiepsauttaa Sällin ylösalaisin. Römpsis. Mäntylaudat ottavat iskut vastaan joustaen, mutta kestäen sekä suojaten tynnyrin arvokasta sisältöä. Viimeinen vaimea kolahdus. Tynnyri on selvinnyt testistä.

Se ajautuu pehmeästi rantakaislikkoon. Sälli avaa varovasti kannen. Ryöpytys on irrottanut muutamia luita Sällistä, mutta se johtuu vain Sällin omintakeisesta rakenteesta, ei tynnyrin virheistä. Ja kuten tiedämme, Sälli on jo tuolloin oppinut kasaamaan itsensä kiperissäkin tilanteissa. Sen hän nyt tekee ja nousee pian ulos tynnyristä entistä ehompana. 

- Huh, olipaha lasku! Mutta selevittiin, minä ja mun tynnyri. Misä mää oikeen oon? Aa, värjäämön piipun savua, oon siis kaupungin puolela. Lyhy matka kottiin.

Kysytte jo varmaan, että mikä se Sällin osuus suurpaloon on? Kerron, kerron, vaikka itsekin hieman ihmettelen, mihin tämä johtaa. Selvinnee pikku hiljaa. 

Sälli lähtee astelemaan kohti kotiaan pyörittäen puunoksalla tynnyriä edellään. Hänen kotinsa sijaitsee tuolloin Kajaanintullissa, joka on lähinnä käsityöläisten asuttama kaupunginosa. Kapean hiekkaisen kadun varrella on tiheässä yksikerroksisia puutaloja. Korkea aita ja portti rajaavat taloille omat sisäpihat, joiden suojassa sijaitsee muita tarpeellisia talousrakennuksia, heinäsuojia, ulkohuusseja ja verstaitakin.

Erään talon portti on auki. Sisäpihalta kuuluu hiljainen nyyhkytys. Jo silloin kyyneleet vaikuttivat Sälliin. Hän pysäyttää tynnyrin aidan viereen ja kurkistaa portista. 

- No mutta Matleena, mikä sulla on hätänä?

Nyyhkytys katkeaa ja jakkaralla istuva nuori tyttö katsoo Sälliä suurilla silmillään. Hän on Matleena, värjäri Papen apulainen. 

- Oo... oon hukannu langat ja... ja mestari on hirmu vihane...

Matleena puhkeaa jälleen itkuun. Sälli näkee tyhjän korin Matleenan sylissä. 

- Miten ne hukku? Oliko niitä palijonki? 

- Ei ollut ku muutama vyyhti, mutta ne oli erikoisen hienoa laatua, aluna-viinikivi-esipuretettua vil.. villalankaa. Jätin ne tähän jakkaralle, kun kävin huusisa. Ja ku tulin takasin, nii kori oli maasa ja langat poisa! Ne oli menosa erikoisvärijäykseen. Niistä piti tulla tuliaislankoja Papen vaimolle Ruottiin. 

- Purettuja? Purtuja? Mitä? 

- Puretettuja, esikäsiteltyjä alunalla ja viinikivellä. Silleen väriaineet tarttuu ja pyssyy paremmin, Matleena selittää itkuisena. 

- Hyvin oot oppinu. 

- Oppipoika Onni on opettanu mua sallaa. Tännään sain luvan auttaa näijen värijäyksessä, ku Onni joutu menneen kottiisa. Ja näin sitte käv... 

- Oisko joku voinu varastaa ne langat tästä? 

Sälli juoksee kadulle ja kurkkii kumpaankin suuntaa. Ketään ei näy, vain yksi kissanhäntä vilahtaa pensaan suojaan. Sälli palaa pihalle. Värjäämörakennuksen edustalla porisee yksinäinen rautapata täynnä sinisiä kukkia, odottaen turhaan lankoja. 

- Mestari oli niin vihane, ku nuo kalliit idänsinililijan kukat mennee nyt iha hukkaan. Se lähti hakkeen, jos se ehtis vielä saaha keheräämön johtajalta uuet langat tähän hättään. 

- Johto. Lanka. Kissa.

Sälli juoksee uudestaan kadulle. 

- Kissi kissi kiss kis ksss! 

- Miu!

Pensaan alta työntyy pieni mustavalkea pää, jonka ympärille on kiertynyt, mitäpäs muuta kuin villalankaa. Sälli kumartuu nappaamaan kissanpennun syliinsä ja vetää lankaa pensaan alta. Matleena on seurannut perässä ja huudahtaa ilahtuneena. 

- Pikku! Nääkö se olit? Senki lankavaras. Miten nää oot sotkenu ittes tähän ilikiään lankaan?

Matleena ottaa kissan ja Sälli alkaa pyörittää lankaa pois kissan ympäriltä. Lanka johtaa pensaan alle ja kerä Sällin käsissä kasvaa. Mukaan tulee valitettavasti myös hiekkaa, lehtiä ja oksia. Kaksi kerää kerättyään Sälli palaa pihalle, missä Matleena leikkii Pikkun kanssa.

Yhtäkkiä portilta kuuluu kauhea röminä ja ärjyntä. 

- Mikä hemskatt...

Värjäri Pape on saapunut kotiin uusi lankakori kädessään, mutta kompastuu tynnyriin ja kaatuu rähmälleen sen päälle. Samalla langat lentävät korista kaaressa suoraan portaiden vieressä olevaan... laskisankoon, tottakai. Tynnyri ja ilmaa potkiva Pape jatkavat matkaa yhdessä hetken, kunnes törmäävät hölmistyneen Sällin jalkoihin. 

- Kuka pirskatti on jättäny tynnyrin keskelle tietä? Pape karjuu kömpiessään ylös Sällin edessä. 

- Anteeksi, mää se olin, Sälli vingahtaa vihasta vapisevalle miehelle. – Se... se on uusi malli ja unohtu tuoho... 

- Jaa, Sälli. No niinpä onki uusi malli. Kestävä on. Tarttenki lissää tynnyreitä huomiseen matkaan. Muutan Ruottiin rouvan luo. Mutta nämä pihteisen langat ei nyt kyllä ehi tällä menola. Ensin tuo turskatin flikka hukkaa... 

- Ei se Matleena ollu, vaan katti varast... 

- Mikä katti?

Sälli ojentaa kahta lankakerää ja osoittaa Matleenan taakse piiloutuvaa kissanpentua. 

- Jaa, tuo. 

- Ainakin nää langat on nyt hyvin purtu, eiku purettu, Sälli sanoo varovasti. 

- Puretettu, Matleena korjaa heti. 

- No, ne on nyt niin likasia, sammoin nuo uuvet, että koko yö mennee, Pape katsoo lankoja epätoivoisena. – Justko sen Onnin äitin nyt piti sairastua. Matleena, nää saat vahtia tulta ja pattaa. Mulla on aikanen lähtö. Sälli, saanko pittää tämän tynnyrin? Laittasin siihen värjätyt langat aamulla, ku ne on vielä liian märkiä. 

- Juu, ole hyvä Pape. Kruunaajan merkki vaan puuttuu, ku testasin tätä vasta. 

- Se on nyt hyväksytty, sano mun sanoneen. Kiitos ja hyvästi Sälli.

Yöllä kotonaan Sälli ei saa unta. Hän lähtee kävelylle. Papen verstaalta tulee savua. 

- Sielä se Matleena-rukka uurastaa.

Sälli huomaa kuun valossa langan pään pilkistävän pensaan alta. 

- Ahhaa, lankaa löytyy lissää.

Sälli saa kasaan kerällisen ja lähtee viemään sen Matleenalle. Portti on lukossa. Tietenkin, onhan yö. Koputus herättäisi Papen ja hänellä on se aikainen lähtö. Koputus ei tule kysymykseenkään. Sälli nousee kivelle, kiepsauttaa toisen jalkansa aidan yli ja hivuttautuu pikku hiljaa itsensä aidalle. Siinä hän keikkuu hetken, kunnes putoaa kolisten pihan puolelle. 

- Miu, maaauu! 

- Pikku hilijaa! Sälli kuiskaa niin lujaa kuin uskaltaa.

Lankakerä irtosi römäkässä Sällin kädestä ja pyörii nyt pihan poikki. Kissa säntää innoissaan sen perään. 

- Miu, ihana päivä ollut tänään, se ajattelee. – Kyllä takaa-ajo on parasta, mitä voi tietää. Jos ei laiskottelua lasketa. Ja nyt saan yölläkin yllättäen jatkaa metsästystä. Mukava setä toi lisää noita pyöriviä pitkiä juttuja. Katsokaa, tuonne tuokin vipeltää. Mutta et sinä pakoon pääse, kyllä minä sinut kiinni saan! Mau!

Se ryntää kerän perässä kohti padan ääressä nuokkuvaa Matleenaa ja hyökkää saaliin kimppuun. Matleena säikähtää jalkoihinsa iskevää, sähisevää kissanpentua, horjahtaa taakse päin ja kaataa koko halkopinon. Pahaksi onneksi halkoja lentää ympäriinsä, myöskin padan alla olevaan avoimeen tulipesään, joka on hiilloksella. Kuivat puut syttyvät silmänräpäyksessä ja tuli tarttuu kalikasta toiseen sytyttäen pian koko halkokasan roihuun. 

- Apua! Tuli on irti! Sälli huutaa.

Pian palaa myös lankakerä, joka johtaa tulen lankaa pitkin pihan poikki ja levittää mennessään kuivaan ruohikkoon kytevän kulovalkean.

Sälli nappaa kissanpennun kiinni, sulkee sen tuttuun tynnyriin, kaappaa tynnyrin kainaloonsa ja tarttuu Matleenan käteen toisella kädellään. Yhdessä he ryntäävät portille. Matleena avaa portin ja soittaa portin pielessä olevaa hälytyskelloa. Rikki paukahtelevista matalista ikkunoista he näkevät Papen heräävän talossaan ja syöksyvän ulos kohti sivuporttia. Sälli sulkee ison portin ja he lähtevät juoksemaan kohti rantaa.

Tähän hetkeen pysäytän ja tarkennan hiukan. ”Sälli sulkee portin.” Portissa on yksinkertainen lukkojärjestelmä, joka lukitsee portin, kun se suljetaan ja avaamiseen tarvitaan avain. Tämä on se Sällin pahin osuus paloon, ajatusvirhe. Hän ajattelee sulkemisen estävän tulen leviämistä. Mutta juuri tämän takia kohta hätään tuleva palokunta ei pääse portista sisään eikä siis ehdi ajoissa sammuttamaan paloa. Ja juuri tämän takia palo leviää nopeasti kuivassa, tuulisessa, tiheään rakennetussa puutalokaupungissa. Mutta saman virheen teki Papekin shokissa, sulki portin pakoon juostessaan, eikä jäänyt edes auttamaan palokuntaa, vaikka hänellä olisi ollut avain. Yhtä syyllinen, jos tässä syyllisyydestä voi puhua. Yhteinen vahinko.

Sälli ja Matleena jatkavat omaa juoksuaan monien muiden ihmisten ja eläinten tavoin. He kuulevat palokunnan hevosvankkureiden kellojen kilinän. He kuulevat kirkonkellojen soiton, joka päättyy kumeaan ääneen kellojen pudottua palavasta, sortuvasta tornista. Päästyään rantaan, he kääntyvät katsomaan kaupunkia. Se on ilmiliekeissä valaisten puoli taivasta ja ärjyvä tulimeri lähestyy heitä. Ihmiset huutavat kauhuissaan, juoksevat pakoon, pelastautuvat veneisiin, joita rannassa on. Sälli työntää Matleenan yhteen veneeseen ja palaa hakemaan kissan kuljetustynnyriä. Sillä välin vene onkin jo ehtinyt lähteä. Sälli avaa nopeasti tynnyrinsä kannen, ottaa pohjalta Pikkun syliinsä, vetää tynnyrin veteen ja hyppää sen kyytiin.

Venekunnat lipuvat navakassa tuulessa etäämmälle rannasta ja jäävät hiljaisina katsomaan pauhaavaa, palavaa kaupunkiaan. Sälli ajelehtii tynnyrissään kohti venettä, jossa Matleena istuu. Pian tynnyri keinuu aalloilla Matleenan vieressä ja Sälli ottaa häntä kädestä kiinni. 

- Järkyttävää, Matleena kuiskaa. 

- Järkytävää, Pikku miukaisee. 

- Järäkyttävvää.

10. luku - Muhokselta Apteekkarin talloon 

Näin kävi siis Oulussa vuonna 1822. Kuten jo kerroin, vain viisi henkeä menetettiin. Mutta muuten isku oli suuri, monet menettivät kotinsa, omaisuutensa, elinkeinonsa, eikä useimmilla ollut mitään vakuutuksia siihen aikaan. Sällin osuudesta onnettomuuteen voidaan olla montaa mieltä, mutta yksi todiste löytyy, että hän on ainakin ollut paikalla. Jos oikein tarkasti katsoo ”Oulu palaa 1822” -taulua, voi siellä nähdä Sällin tynnyrinsä kanssa. Kyllä taiteen sanaan pitää luottaa.

Sälli, Matleena ja Pikku pääsivät asumaan Onni-oppipojan kotiin, maatilalle Muhokselle. Se oli onni, koska Matleenan omat vanhemmat olivat kuolleet katovuosina eikä hänellä ollut muita sukulaisia. Pape lähti Ruotsiin. Hänen tapauksessaan oli onni, ettei ollut niitä vakuutuksia, näin hän selvisi tuhopolttoepäilyistä syyttömänä.

Matleenaa ja Sälliä ei koskaan kuulusteltu sen enempää, vaikka Matleena olisi halunnut kertoa. Mutta Sälli vakuutti hänelle sen olevan turhaa, sehän oli suuri vahinko ja epäonnisten sattumien summa. Hän ja kissakin olivat yhtä syyllisiä. Toki heidän tekemisistään jäi pyörimään epämääräisiä huhuja, jotka hälvenivät ajan saatossa. 

Näin jatkui Sällin elämä tynnyrinrakentajana. Nopean uudisrakentamisen ansiosta hän palasi pian kaupunkiin ja perusti verstaan, tällä kertaa hieman keskustan ulkopuolelle, Pikisaareen. Sinne keskittyi muutakin kehittyvää teollisuutta, laivanrakennusta, konepajaa, villatehdasta, käsityöläisiä. Sälli jatkoi uuden tynnyrin mallin kehittämistä ja siitä tulikin hyvin suosittu malli.

Matleena ja Onni menivät naimisiin, hoitivat maatilaa ja saivat neljä lasta. Sälli-kummisetä kävi usein vierailuilla ja silloin lapset saivat leikkiä hauskoja leikkejä kuten "Kerää luusi" ja "Anna luuni tänne". 

Aika kului, Matleena sairastui kulkutautiin, ja kuolinvuoteellaan hän sai vihdoin tunnustaa papille osuutensa tuhoisaan paloon. Pappi lohdutti, että vahinkoja sattuu kaikille. Matleena kuoli huojentuneena. Lapset kasvoivat, Onnikin nukkui pois. Sällin muuttumatonta olemusta ei ihme kyllä ihmetelty, kuten ei koskaan aiemminkaan. Tai myöhemminkään. Ikinuoreksi, kovaksi luuksi, häntä kutsuttiin.

Kuusi kymmentä vuotta on kulunut viimeisimmästä suurpalosta. Sälli on kaupungissa käymässä Matleenan nuorimman tyttären, Matildan luona. Matildan polku on ollut hieman erilainen kuin sisarustensa. Vanhin veli on jatkanut kotitilan hoitoa ja toinen veli ja sisar ovat löytäneet omat paikkansa kotipitäjästään ja juurtuneet tiukemmin sinne. Toki Matildakin rakasti kotiaan ja perhettään, arvosti vanhempiensa antamaa tukea ja kasvatusta, mutta hänessä syttyi jo nuorena erilainen tiedon nälkä, halu nähdä ja oppia uutta. Tuohon aikaan oli kuitenkin harvinaista tyttöjen opiskella sen enempää kodin ulkopuolella.

Matildan tie muuttui täydellisesti, kun hän onnellisten sattumien myötä pääsi opiskelemaan Ouluun kirjailijan ja naisten koulutuksen edelläkävijän, Sara Wacklinin tyttökouluun vapaaoppilaana. Ei siis siihen tyttökouluun, joka paloi 1822 eräässä tuntemassamme suurpalossa, vaan siihen, jonka Sara sen jälkeen perusti Franzenin talon itäpäätyyn. Köyhän maatilan tyttärenä tuollainen opiskelu ei muutoin olisi ollut mahdollistakaan. Siellä hän sai kasvaa Saran aikaansa edellä olevien oppien ja ajatusten innoittamana, sai oppia kieliä, matematiikkaa ja kirjanpitoa. Toki myös monenlaisia käsitöitä, vaikka niitä hän oli oppinut jo maatilalla Matleenan ja Onnin ohjauksessa. Taidettakin hän opiskeli. Saipa jopa stipendin Suomen Taideyhdistykseltä, jonka turvin hän kävi ihan Tukholmassa asti maalausopissa.

Mutta elämä johdatti hänet takaisin Ouluun ja tutustumaan erääseen ahkeraan nuoreen mieheen. Tämä mies on nykyään Matildan aviomies, apteekkari Nordfors, joka hoitaa Kirkkokadun ja Pakkahuoneenkadun kulmassa sijaitsevaa Oulun Uutta Apteekkia. Historiantutkijoille sanottakoon, että kyseessä saattoi olla joku ihan toinen apteekkari, jonka kanssa Matilda avioitui, mutta koska historia on aina epävarmaa, niin pysyttäköön varmuudella tässä epätietoisuudessa. Ja kerrottakoon siis eräänlaisena faktana, että Apteekin yhteydessä on myös Matildan ja apteekkari Nordforsin koti, missä he asuvat kahden lapsensa kanssa, 13-vuotiaan Martin ja 6-vuotiaan Miinan.  

Ei Matilda ole täysin jättänyt omaa koulutustaan hyödyntämättä, vaan hän on toiminut välillä apuopettajana ja välillä keskittynyt omaan maalaustaiteeseensa. Haaveena hänellä olisi vielä joskus käydä Italiassa, katsomassa kuuluisaa Sikstuksen kappelia. Perhe on hänelle kuitenkin se tärkein. 

- Lapset, Martti ja Miina! Tulukaapa tänne, Sälli-setä tuli kyllään, Matilda kutsuu lapsia alakertaan. – Mutta rauhallisesti portaisa, ettei isän asiakkaat häiriinny apteekin offiisiin puolella.

Portaista kuuluu hirveä töminä ja sitten muksahdus. Ja itkua. 

- Äiti, mää kaavuin, Miina huutaa. 

- Mitä ihimettä täälä...

Portaikon keskikerroksen tasanteella oleva ovi avautuu ja apteekkari Nordfors kurkkaa raosta vihaisena. Mutta nähdessään jalkaansa pitelevän tyttärensä ja tämän vierellä portaalla istuvan poikansa, hän kysyy: 

- Ookko kunnosa Miina? Menikö nilikka? 

Matilda ja Sälli ryntäävät alakerrasta paikalle. 

- Oi, voi Miina. Määhän sannoin, että tulla rauhasa.

Sälli tervehtii apteekkaria ja lapsia ja kiipeää portaalle Miinan toiselle puolelle. 

- Kävikö pahasti? Mää oon tottunu tutkimmaan luita, saanko kokkeila? 

- No, joo, Miina nyyhkii.

Sälli kokeilee varovasti Miinan jalkaa. 

- Aaai. 

- Kipiä tietenki, mutta tuntuu, ettei oo murtunu. 

- Hieno homma, Sälli, luotan sinuun luuasioissa, apteekkari sanoo huojentuneena. – Mun pittää mennä, valokuvvaaja Sjöman on tulosa. Tulukaa sanomaan, jos tarttette jottain. 

- Kiitos, Albert, kyllä me pärijätään varmasti Sällin kansa, Matilda sanoo ja silittää Miinan päätä. – Haen äitin mallin mukkaan kuotut sukat, ne parantaa. 

Sälli nostaa pienen Miinan syliinsä ja he siirtyvät portaikosta salonkiin. Sälli kiertää ja ihailee Miinan kanssa seinillä olevia Matildan maalaamia vesiväritöitä, maisemakuvia maalta ja kaupungista. Niissä on lumoavan kaunis valo ja hän on saanut vangittua vuorokauden ja vuodenaikojen vaihtuvat tunnelmat. Kaikki istuutuvat sohvapöydän ääreen. Matilda pyytää palvelustyttöä keittämään kahvia ja tuomaan jotain tarjottavaa. 

Sälli ja lapset selostavat kilpaa viime kesäistä leikkiään Toppilansalmen kesähuvilassa. Miinan kipeä jalkakin jo hieman unohtuu. 

- Sitten nää juoksit sieltä aijan takkaa iliman oikiaa kättä... 

- Se roikku sielä koivusa ja me heitettiin pallolla siihe, että se putuais. 

- No niin teitte ja putoshan se, mutta naapurin puolelle pihhaa. Niin ehämmää voinu muuta ku lähtiä hakkeen sitä. 

- Ja me huuettiin, että... 

- Kerrää luusi, Sälli!

Sälli ja lapset kikattavat ja Matildakin nauraa. 

- Mekin leikittiin tuota lapsena Muhoksella. 

- Voi, äitikulta, eikö me voitas nykki? Mennään heti pihalle, mennäänhä? 

- Mutta kahavit... Entä jalaka? 

- Se on jo ihan kunnosa...

Palvelustyttö tulee huoneeseen kantaen tarjotinta, joka notkuu herkullisia leivonnaisia, kahvia ja virvokkeita. Matilda katsoo tarjotinta, vinkkaa salaa Martille ja Sällille ja kääntyy Miinan puoleen. 

- Juu, no, viijään nämä offiisiin, apteekin asiakkaill... 

- Eeei, kyllä voijaan ensin juuaa kahavit, Miina peruuttaa leikkisuunnitelmiaan. - Sällilläki on varmasti jano.

Matilda kaataa hymyillen kahvia kuppeihin, Sittisoodaa laseihin, asettaa lautaset kaikille ja sipaisee leikkisästi Miinan nenänpäätä. Hän selvittää Sällille: 

- Meillä oli eilen Albertin ja hänen velijensä perustaman Oulun Puhelinkeskuksen avajaiset ja näitä Katri Antellin torikojulta ostettuja tarjoomuksia jäi vähä yli. Olokaapa hyvät. 

- Ai, kuulinki siitä. Että ihan oikia puhelin. Ja teijän talosa. En ihan ymmärrä, miten se puhe voi mennä lankaa pitkin.

Sälli leikkaa kaikille palat omenahyvekakkua ja Matilda kaataa vaniljakastiketta päälle. 

- Juu, ei sitä ymmärrä, mutta tuolla se on, sivurakennuksen toimistosa. Ulukokautta pittää mennä, tämä on niin sokkeloisen kummallinen talo. On offiisia, laboratoriota, materiaali- ja valamistushuonetta ja säilytystiloja. Aattele, kellarisa on jopa verijuotikkaita. Voijaan käyvä kattomasa, sitä puhelinta siis. 

- Ehottomasti mennään. Ja sitten leikitään, Sälli vakuuttaa lapsille.

Herkut on syöty ja virvokkeet nautittu. Vaikka Matilda ja Albert ovat molemmat nousseet köyhemmästä väestöstä ylempään yhteiskuntaluokkaan ja tulevat kohtuullisen hyvin toimeen, ei tällaiset herkutteluhetket ole heidänkään perheelle arkipäivää. 

- Kiitän, olipa mahtavia herkkuja! No nyt mennään ensin kattomaan sitä puhelankaihimettä, Sälli sanoo ja nousee pöydästä. 

- Mikä niisä herkuisa pamahti? Miina kysyy vakavana. – Ei mulla mikkään pamahtanu. 

- Häh? 

- Kun nää sannoit, että oli pamahtavia.

Sälli, Matilda ja Martti alkavat nauraa. Miina vähän loukkaantuu. 

- Tyhymä, Martti ilkkuu. – Sälli sano, että oliPA MAhtavia. 

- Ite on tyhymä, joka toista haukkuu, Miina vastaa itkun partaalla, jälleen. 

- Ite oot pölij... 

- Lapset, lapset, Sälli toppuuttelee. – Ei kumpikaan teistä oo tyhymä. Joskus voi tehä jottain tyhymää, tai siis kaikki tekkee joskus jottain tyhymää. Ja Miinahan kuuli tosi hauskasti tuon, ei ois tullu mieleenkään... oli pamahtavaa.

Nyt Miinakin yhtyy nauruun. 

- Meinasin unohtaa, kuttoin sulleki Sälli, tuommoset sukat, Matilda muistaa ja hakee paketin. 

- Oo, kiitos. Onpa hienot. 

- Onneksi ei pamahtavat, Miina lisää. 

Seurue on päässyt sisäpihalle ja on juuri nousemassa ulkokautta kulkeviin portaisiin yläkerran toimistohuoneeseen, kun apteekkioppilas ja juoksupoika juoksevat kellarista ulos kauhuissaan. 

- Apua, se sytty... Mää olin täyttämäsä vaan bensiiniastiaa, mutta siitä valu lattialle... Lyhty vieresä...

Kellarista alkaa kuulua pamahduksia. Sälli käskee poikia hakemaan sammutusvälineitä. 

- Matilda, lapset, te lähette heti Pakkahuoneenkatua rantaan päin, varottakkaa naapureita, hälyyttäkkää apua. 

- Albert! Matilda sanoo hätääntyneenä. 

- Mää etin sen. Menkää nopiasti.

Tuli iskee jo kellarin ovesta ulos. Matilda ja lapset lähtevät juoksemaan pois talolta ja Sälli juoksee takaisin asunnon portaikkoon. 

- Tuli on irti! Tuli on irti! Albert! 

- Mitä?

Apteekkari Nordfors ja hänen vieraansa valokuvaaja Sjöman ryntäävät portaikkoon. 

- Tuli on irti! 

- Matilda, lapset? 

- Lähetin heijät pakkoon rantaan päin. Ja pojat hakkee sammutuskalustoa. 

- Hyvä. Sjöman, haekko sisäkön ja palavelustytön turvaan. Puhelin!

Sälli ja Albert juoksevat ulos kellarin oven luo, missä pojat yrittävät tähdätä vähäisiä vesiä roihuaviin lieskoihin. 

- Ei pojat, ei kannata. Vesi ei riitä. Juoskaa hakemaan apua. 

- Sälli, tule. Puhelin!

He kiipeävät ulkoportaita pitkin Puhelinkeskuksen toimistoon. Keskuksen hoitaja on juuri tulossa vastaan. 

- Soitin polliisikonttoriin. 

- Hienoa. Juokse pakkoon pian, Albert määrää.

Itse hän jatkaa kiipeämistä pieneen toimistohuoneeseen Sälli perässään. Seinän vierellä on puhelinkeskuspöytä, jossa on paljon nappuloita ja johtoja. Albert repii johtoja irti ja osoittaa Sälliä tarttumaan pöydän toisesta päästä kiinni. Yhdessä he kantavat pöydän portaita pitkin alas, onneksi juuri viime hetkessä ennen kuin koko rakennus on ilmiliekeissä. Valokuvaaja Sjöman ja palvelusväki pääsevät myös ajoissa ulos ja he kaikki pakenevat muiden kauhun vallassa olevien kaupunkilaisten tavoin rantaa kohti, Sälli ja Albert kantaen puhelinpöytää. Palovaunujen kellojen kilkatus lähestyy etäällä, naapurirakennukset syttyvät ja rakenteet paukahtelevat.

Albert näkee jo kaukaa Matildan ja lapset rannassa. Hän pudottaa irti pöydästä, juoksee heidän luokseen ja kaappaa heidät tiukkaan syleilyynsä. 

- Oi, Albert!

- Isä, isä. Se kamala oli pamahtava.

Matilda painaa suukon Miinan otsalle.

Joku pienen pojan kanssa kulkeva mies auttaa Sälliä kantamaan pöydän rantaan asti. 

- Kiitos. 

- Eipä kestä. Tuuhan, Hemmu, kato, äiti on tuolla.

Poika juoksee naisen syliin. Ranta alkaa täyttyä pelokkaista, huojentuneista ja väsyneistä ihmisistä sekä pelastetuista huonekaluista ja muusta omaisuudesta. Sjöman ikuistaa kamerallaan katastrofia, josta jää jälkeen vain savuavia raunioita. Tässäkin palossa menetettiin paljon, mutta ei onneksi ihmishenkiä. Ja nyt oltiin varauduttu hieman paremmin palovakuutuksin kuin kuusikymmentä vuotta aiemmin. 

Mutta eihän Oulun palot tai muutkaan murhenäytelmät siihen päättyneet. Ei tiennyt tuo pieni poika, että jo muutaman vuoden päästä hän menettäisi isänsä. Eivätkä tienneet Miina ja Marttikaan, että samoin kävisi heille jo parin vuoden päästä. 

Nyt tuo heidän tarmokas isänsä järjestelee jo turvapaikkoja ja yösijoja ihmisille, muutaman päivän päästä hän perustaa väliaikaisen apteekin ja koska puhelinkeskuspöytä saatiin pelastettua, he pystyvät veljensä kanssa piakkoin jatkamaan puhelinkeskustoimintaa uudessa paikassa.

Onni on, että tulevaa ei tiedä, mutta muistot sen sijaan voivat jäädä vahvoina mieleen. Tuo pieni Hemmu-poika oli se sama, joka nuorukaisena maalasi muistostaan taulun, ”Oulun palo 1882”. Ja jos oikein tarkasti sitä katsomme, voimme nähdä tuon pelastetun puhelinkeskuspöydän. Sen, jota Sälli oli pelastamassa.

11. luku - Eräski joululahaja

Sälli ja tulipalot. Sälli ja kultasormusten varkaus. Onko näillä loppujen lopuksi mitään tekemistä toistensa kanssa? Meille selvisi Sällin osuudet näihin historiallisiin tapahtumiin, mutta hänelle itselleen ne ovat jotenkin hämärtyneet. Sällin elämä on erikoista sekoitusta syvää elämänkokemusta, jota hän ei muista sekä lapsenomaista uuden oppimisen innokkuutta ja kokeilunhalua. Kuten Sälli sanoi, kaikki tekevät joskus tyhmyyksiä, mutta tyhmempää olisi olla tekemättä mitään.

Samaa mieltä on Kerttu, kun hän mielessään pohtii entisen vartijansa yllättävää tempausta, josta hän kuuli juuri Jaakolta Kässärin kahvipöydässä. Mitä mies sillä saavutti? Mikä on tämän seuraava päämäärä? Olihan se aikamoisen huvittavaa toisaalta. Kertun täytyy myöntää, ettei hän sittenkään ollut yllättynyt, onhan hän tuntenut sentään ve... vartijansa jo kauan.

Ai, mikä on tämä ve... va… -lipsautus? No hyvä on, hyvä on, paljastetaan nyt teille. Veljensä. Ei siis veljensä vartija, vaan veljensä, vartija. Kertun pikkuveli, Arttu. Hän on pitkään toiminut eri liikkeiden vartijana ja totta kai sisarensa myymälässä myöskin. Mutta yövalvomiset, rutiinihommat ja kiltti pikku kaupunki alkoivat puuduttaa seikkailunhaluista ja kekseliästä miestä ja lopulta hänen mittansa tuli täyteen. Hän erosi tehtävästään ja päätti lähteä etsimään jännittävämpää maailmaa. Ironiaako vai ei, että heti hänen lähdettyään alkoi tapahtua?

Kerttu todellakin luuli Artun lähteneen Helsinkiin. Vaikka hän tiesi Artun kyvyistä ja taidoista sekä tylsistymisestä tavalliseen elämään, ei hän tällaista osannut kuvitellakaan. Jo ihan pikku poikana Arttu oli neuvokas, tarttumassa aina toimeen ja hän keksi uudenlaisia ratkaisuja ongelmaan kuin ongelmaan. Ihan kuin nytkin siellä teatterin katolla. Hieman oudosti käyttäytyvä keksijä-myyntimies, kuten Jaakko häntä kuvaili. Kertulle hän on aina ollut rakas, puolustava pikkuveli.

Kerttu muistaa eräänkin joulun lapsuudestaan, hieman traumaattisen hänelle itselleen, mutta loppujen lopuksi hauskan. Kerttu oli ehkä jotain yhdentoista vanha ja Arttu vasta kolme. Toisten puheensorina kahvipöydässä jää taka-alalle, kun Kerttu uppoutuu muistoihinsa.

On jouluaaton aatto. Kerttu leikkii Artun kanssa tämän hienolla nukella, joka on kuin täydellinen, oikea vauva. Se on nimetty Pikku-Sipuliksi.

Heidän vanhempansa ovat pyytäneet, josko tänä vuonna naapurissa asuva setä tulisi heille joulupukiksi. Aiemmin tämä on ollut joko niin kiireinen pukki, ettei ole ehtinyt tai sitten hän on vain kieltäytynyt kohteliaasti jonkin tekosyyn nojalla. Oikeasti tämä ajatteli, että hän on ehkä liian tuttu ja lapset, Kerttu varsinkin tunnistaisi hänet heti ja joulu olisi sitten pilalla.

Kerttu ojentaa Artulle vauvanvaipan ja sanoo: 

- Nyt on Pikku-Sipulille sattunu vahinko. Sen vaippa pittää vaihtaa. 

- Ai, ai Tipuli. Mitet nyt noin? Arttu kujertaa nukelle.   – Mutta ei hättää, iti vaihtaa vaipan. 

- Muista tukia Sipulin niskaa, kun nostat sitä, Kerttu neuvoo. 

Arttu alkaa vaihtaa vaippaa kolmivuotiaan ronskein ottein. Leikkiminen Artun kanssa on Kertun mielestä ihanan rentouttavaa ja vie ajatukset muualle. Kertulla on nimittäin ollut viime aikoina outoja painajaisia. Hän ei ole kehdannut kertoa niistä edes äidilleen. Unissa Kertulla on isosisko. Ja sellaistahan hänellä ei siis oikeasti ole. Unet ovat olleet hyvin todentuntuisia, ja miksikö ne ovat painajaisia? No, eivät ne aluksi olleetkaan, mutta jossain vaiheessa Kertulla heräsi tunne, että eivät ne voi olla pelkkää untakaan. Ehkä hänellä on sittenkin ollut isosisko!

Painajaiseksi unet alkoivat tosissaan muuttua siinä vaiheessa, kun tuossa unessa Kertun isosisko katoaa. Häntä etsitään kaikkialta, mutta jälkeäkään ei löydy. Kunnes eräänä päivänä Kerttu näkee tutut sukat roskiksessa ja tunnistaa ne isosisko-Martan sukiksi. Nyt siskolla on jo nimikin. Miksi ne sukat siellä ovat? Kerttu kaivelee roskista ja löytää myös Martan kengät. Mitä ihmettä? Ja miksi äiti ja isä eivät reagoineet juurikaan näihin löydöksiin?

Silloin kammottava ajatus herää Kertun mielen syövereissä: ovatko äiti ja isä jostain syystä ... hä-hävittäneet Martan? Nyt tämä epäilys ei pysy enää unen maailmassa vaan se valtaa alaa jo Kertun hereillä ollessaankin. Eikä ihme, onhan tämä nyt ihan hirvittävä tunne. 

Kerttu yrittää kaivella kaiken, mitä hän muistaa isosiskostaan, sillä nyt hän on jo varma, että nämä ovat muistoja, eivätkä unta. Kerttu oli ehkä jopa nuorempi kuin Arttu nyt. Hän muistaa isosiskon äänen, kun tämä vastaili hänen hassuihin kysymyksiinsä. Hän muistaa, kuinka hän konttasi Martan perässä, kun tämä käveli sinisissä farkuissaan ja keltaisessa kukkapuserossaan ympäri olohuonetta. Kerttu esitti varmaankin koiraa ja Martta oli koiran kouluttaja.

Ja hän muistaa tuon tunteen, kun isosiskon vaatteita löytyi roskiksesta. Mitä on voinut tapahtua? Tämä asia vaivaa Kerttua, vaikka välillä hän unohtaa sen leikkiessään Artun kanssa. 

- Huomenna on vihdoin jouluaatto ja joulupukki tuo kilteille lapsille lahajoja, hän sanoo Artulle. 

- Nii, ja minullekki! Ei te tonttu nähänyt, kun mää vitkatin ten kittan lotkiin. 

- Miksi nää niin teit? kysyy Kerttu kauhistuneena. – Ei kissoja roskiin heitetä. 

- Eikä lapsia tai heidän vaatteitaan, Kerttu ajattelee huolestuneena mielessään. 

- Nii, mutta ku te meni ihan likki, Arttu puolustautuu.   – Ten tulkki oli iha liimanen. 

- Aa, nää tarkotat sitä koristekissaa, jonka äiti puotti ikkunalta. Nääkö yritit liimata sen ehijäksi? 

- Nii, mutta te liima vaan leviti ja leviti. Ja maittu makialta. 

- Söikkö nää sitä? Se taiskin olla piparkakkusokeria putkilosta, Kerttu nauraa. – Mutta sehän oli kiltisti tehty. Kyllä pukki varmaan saa tiejon siitä ja tuo sullekin lahajoja. 

- Joko te kohta on jouluaatto? Arttu kysyy iloissaan.

Viimein on tuo kaivattu jouluaattoilta. Kertun ja Artun perhe on jo syönyt, kun yhtäkkiä ovelta kuuluu koputus. Isä avaa oven ja naapurin setä astuu sisään pukeutuneena hyvin syöneeksi Joulupukiksi. Valkoinen parta peittää hänen kalpeat kasvonsa melkein kokonaan. 

- Onko täälä kilttejä aikusia? hän mörisee partansa takaa. 

- EEEEIII! huutaa Arttu. 

- Siinä asiassa saatat olla oikeassa, Kerttu miettii hiljaa, mutta vastaa: 

- Täälä on vaan kilttejä lapsia! 

- Voi, voi, no, ehkä mää tulinki sitten väärään talloon, poro on suunnistanut vikkaan, setä voihkii. – Pukkipa sitte tästä lähteeki. Hyvvää joulua! 

- EEEEIII! huutaa Arttu jo hätäisenä. – Kilteille LAPTILLE tun piti tuua lahajoja! 

- Ai, niinkö se meniki. Pukki on jo niin vanaha, että mennee vähän sekasin. 

- Onko pukki likki? Mää voin liimata. 

- No, ehkä tämä nyt tästä suttaantuu, kun alakuun päästään, Kiitos vaan. 

- No, voin mää pettäkin tut, jot olet likanen. 

- Kylläpä on hyvä palavelu täälä. Mutta kaivetaanpa täältä säkistä, mitä täältä löytyy.

Pukki avaa säkkiä ja nostaa ulos pari ensimmäistä lahjapakettia. 

- Tämä on Artulle ja tämä on Kertulle, Pukki lukee ja jatkaa kaivamista.

Lapset kiljahtelevat innoissaan, kun paketteja ilmestyy enemmänkin, sekä lapsille että vanhemmille, jotka myhäilevät sohvalla. Viimein säkki on melkein tyhjä ja lapsia tuskin näkyy pakettivuorten takaa lattialla. 

- Tämä viimeinen onkin sekä Kertulle että Artulle yhteinen. Jospa alottasitte avvaamisen siitä. 

- Kiitos kiltti Pukki, Kerttu ja Arttu huudahtavat kuorossa ja hyökkäävät joulupaketin kimppuun.

Mutta kun paperin alta pilkistää ensin kenkäpari, sitten siniset farkut ja lopulta keltainen kukkapusero, Kertun kasvot kivettyvät kauhusta. 

- Sehä on MARTTA!

Kertun vanhemmat katsovat toisiaan hämmentyneinä ja hieman syyllisen näköisinä. 

- Oho, nopiastipa nää jo nimesit sen, Pukki ihmettelee.  – Se on erikoislahaja Pukilta, interaktiivinen isosisko-nukke Artun vauvanukelle. Se kävelee ja jutteleeki. Vaikka sulle Kerttu, se on tietenkin pikkusisko. 

- EIKÄ OLE, se on mun Isosisko Martta! Jonka äiti ja isä hävitti roskikseen! Se oli mun isosisko!

    Pukki katsoo itkevää tyttöä: – Voi, ei, nyt mää pilasin joulun, hän ajattelee katuvana. – Miksi mää menin ostamaan tommosen lahajan. 

- Voi, kulta, nääkö muistat sen? Kertun äiti sieppaa Kertun syliinsä. – Näähän olit vaan kaksvuotias. 

- Mää luulin, että te murhasitte mun isosiskon. 

- MITÄ?! nyt äiti ja isä ja Pukki huutavat vuorostaan kuorossa. 

- Niin, nyt mää ymmärrän, että se oli vain nukke, Kerttu nyyhkyttää jo huojentuneena. – Mutta oon nähäny siitä unia, ja ne oli niin oikiantuntusia, että luulin, että mulla oli ollu oikia isosisko. Ja sitten se vaan katosi. Kengät ja sukat löytyi roskiksesta. 

- Voi, pientä. Se nukke putosi mulla kerran ja meni rikki, äiti voihkaisee. – Anteeksi, en voinu ymmärtää, että nää voisit muistaa sitä. 

- Ei se haittaa ennää. Ja voi, kiitos Pukki, että toit tuon nuken, Kerttu sanoo ja kiepsahtaa tämän kaulaan. – Oisin varmaan lopun ikkääni eppäilly äitiä ja issää kauhiasta rikoksesta ja joutunut pahhoille teille itekki ja lopulta päätyny nuorisovankilan kautta jonnekki aikuisten vankilasaarelle ja elämä ois menny ihan pilalle. Sää pelastit tämän joulun ja mun elämän!

Nyt Pukin silmäkulmaan nousee jotain kosteaa, mutta se on varmaankin vain huurretta parrasta. 

- Emmää sittenkään pilannu tätä joulua, hän miettii helpottuneena.

Arttu kiipeää äitinsä syliin. 

- Kyllä tää äiti oot mahoton kömpelyt. Likot kittoja ja Keltun itotitkoja. Mittä mää olin? Kyllä mää olitin ten otannut liimalla koljata, jot olitin tillon ollu täälä.

Kaikki alkavat nauraa. 

- Niin olisit, Kerttu hihkaisee ja halaa pikkuveljeään. – Kyllä sää Arttu, oot paras Isosisko, mitä mulla on ikinä ollu!

Kerttu havahtuu kahvikupin kolinaan ja pyyhkäisee silmäkulmaansa. Sälli kaataa lisää kahvia kaikille.

12. luku - Myyntitaijon oppitunti

Sälli, Salli, Jaakko ja Kerttu istuvat pöydän ääressä hiljentyneinä. Kaikki miettivät omiaan. 

- Miten mää voisin auttaa? 

- Tuo kuppi on kyllä aika kaunis. 

- Aiku, selekää pakottaa. 

- Se sukka! 

- Oispa jo joulu. 

- Mulla pittää soittaa sille. 

- Entä se Eerik ja Alina?

Hiljaisuus jatkuu. Salli pyörittelee sormeaan ja lopulta uskaltautuu avaamaan suunsa ja samaan aikaan kaikki aloittavat keskustelun. 

- Sälli, millon teillä on... 

- Kerttu, voikko ottaa yht... 

- Kuinka vakav... 

- Sattuuko se sukk...

Kaikki vaikenevat yhtä aikaa.

Kello kilahtaa ja asiakas astuu ovesta sisään. Kerttu pomppaa pöydästä palvelemaan tätä. Muut istuvat hiljaa ja juovat kahvia. Asiakas katselee myymälän etuosan hyllyjä, joissa on kangaspussukoita, servettejä ja tyynyjä. Sitten hän siirtyy peremmälle tutkimaan kahvipöydän vieressä olevia tuotteita. Hän yrittää ylettyä erääseen avaimenperään, mutta hiljaiset kahvittelijat ovat hieman tiellä. Sälli ojentaa tälle ketun muotoisen perän. Asiakas pudistaa päätään, osoittaa toista. Sälli ojentaa siilin muotoisen perän. Asiakas nyökkää kiitokseksi.

Sitten hän kääntyy Kertun puoleen, joka on jotenkin jähmettynyt kassan taakse eikä saa sanaa suustaan. Asiakas ojentaa Siili-avaimenperän hänelle. Kerttu katsoo tarrasta tuotteen hinnan, kirjoittaa sen sekä tuotteen tekijän kuittiin, lyö kassaan ja maksupäätteeseen oikean summan desimaaleineen ja ojentaa maksupäätteen asiakkaalle, joka käyttää korttia lähimaksukohdassa. Laite sylkee ensimmäisen kuitin, jonka Kerttu repäisee irti. Tämä menee kirjanpitoon. Laite sylkee asiakkaan kuitin, jonka Kerttu repäisee irti ja niittaa kuittivihkosta irrotetun käsinkirjoitetun tositteen kulmaan. Sitten hän pakkaa avaimenperän pieneen paperipussiin, sujauttaa mainoskortin ja kuitin mukaan ja ojentaa pussin asiakkaalle. Asiakas nyökkää ja lähtee pois. Kello kilahtaa.

Kerttu lösähtää tuolilleen kahvipöytään ja ajattelee: 

- Mitä mulle tapahtu? Tuo asiakas ei kyllä koskaan ennää pallaa. 

Voin kertoa, että tässä tapahtui niin sanottu jäätyminen. Yleensä sellaista sattuu esiintyville taiteilijoille, mutta kyllä myyjänkin työ voi usein olla varsinaista esiintymistä ja taiteilua. Ja olihan tässä yleisönä asiakkaan lisäksi myös kolme kahvittelijaa sekä te, arvon lukijat, joista en voi tietää, että montako teitä on. Tai moniko kahvittelee juuri nyt? Ehkä juuri tämä epäselvyys yleisön määrässä aiheutti Kertussa tämän hänelle niin epätavallisen käytöshäiriön. Tai voi syynä olla huoli veljestä, jota hän ei uskalla paljastaa veljekseen. 

- Mitä nuo muukki musta aattelee?

Kerttua hävettää ja hän tuijottaa kahvikuppiinsa. Muut pohtivat itsekseen: 

- Kylläpä oli tyylikäs, elegantti ja filimaattinen myyntitilanne, kuin Kaurismäjen leffasta suoraan. 

- Harvemmin saa nuin luontevaa palavelua, ei puske päälle. Kyllä Kerttu ossaa. 

- Voi, kun määki ossaisin olla tuomonen, tosi cool.

Näin eri tavoilla voimme kokea saman tilanteen, tai siis tässä tapauksessa kaikki kahvittelijat ihailivat Kertun toimintaa ja ammattitaitoa, vaikka hän itse koki epäonnistuneensa täydellisesti. Sanoinko kaikki kahvittelijat? Anteeksi, enhän toki voi tietää, mitä te mahdolliset lukijakahvittelijat tästä ajattelitte. Tai ei kahvittelijat. Voitte jakaa palautetta Kässärin facebookin, Kahavihuoneessa, asialliset kommentit julkaistaan.

Ovikello kilahtaa. Sisään astuu toinen asiakas. Kerttu pomppaa pystyyn palvelemaan tätä. Nyt hän näyttää, miten myydään. 

- Päivää. Miten voin polvella teitä? Siis palvella tarkoitan. 

- P-vää,  tul-n  kats-m-n  haj-stkyntt-l-tä. 

- Aa, öö, juu, kyllä meillä löytyy nahjustekyntijöitä, siis hajustekynttilöitä, Kerttu korjaa hädissään.

Asiakas alkaa hekottaa. 

- Nahj-stkynt-jä  o  hausk! 

- Eh, juu, niitä kynttilöitä on siis täälä.

He menevät kynttilähyllyn eteen. 

- Mik  o  p-r-s  haj? 

- Anteeksi? Prs haj? Nyt en ihan saanu selevää. 

- Par-s   h-ju. 

- Ai, parsa haju. Öö, ei taija löyty... 

- Pa-ras   ha-ju. 

- Aa, no se on tietenki katsojasta kiinni, tai siis haistajasta. Kas, täsä, haista ite.

Kerttu ottaa yhden kynttilän ja ojentaa asiakkaalle. Tämä haistaa kynttilää ja yskii. 

- Aha, ei paras. Se oli kaneliriisipuuro. Kokkeillaan tätä.

Kerttu alkaa päästä vauhtiin. Asiakas haistaa useampaa kynttilää. Lopulta tervatynnyrituoksu saa asiakkaan nuuhkimaan hyvillään. 

- T-rv-t-nn-r   o   p-r-s. 

- Juu, se on meijän oululaisten lempijuttu, tervatynnyri on paras.

Yhtäkkiä Sälli ponnahtaa tuolistaan ylös. 

- Mikä sulle tuli? Jaakko kysyy. 

- En tiijä. Joku vieteri poksahti. 

- Kyllä mun veli ossaa sen korijata käjen käänteesä, Kerttu lohduttaa. 

- Mikä veli? 

- Öö, siis tarkoitan, vartija, eiku veljeni vartija, Kerttu takeltelee. - No, hyvä on, se Pätmänni-Arttu. Se on mun veli!

Kaikki katsovat häntä sanattomia, kunnes saavat sanat takaisin suuhuihinsa, osa täydellisesti, osa vähemmän täydellisesti. 

- Ai,  Artt  si-lt  Väär-n  Vänk-r-n  Tuott-st-ko? 

- Mistä? Kerttu ihmettelee. 

- Väärän Vänkyrät Tuotteet oli sen Pätmänni-Artun firma, Jaakko selittää. 

- Ne  o  järk-tt-v-n  loist-via,  ost-n  kaikk.  P-r-s. 

- Aha, oho. Hyvä Arttu. Kai sitten. 

- Vaiht-ko  se  n-meä? 

- Tä? Kuka? 

- Kai? 

- Ei. Kai.

Asiakas ottaa hyllystä seitsemän tervatynnyrin hajuista ja muotoista kynttilää. 

- Ost-n  seits-m-n,  kiit-s. 

- Kiit-s.

Asiakas maksaa, Kerttu pakkaa tavarat, antaa kuitin ja kiittää. Asiakas kiittää ja lähtee. Ovikello kilahtaa. 

- Tuo puh-t-p  tartt, Kerttu sanoo ja istuu jälleen pyöreään pöytään kuulemaan tuomionsa.

Tässä Kertun jälkimmäisessä asiakastapauksessa oli kyse tahattoman tilannekomiikan ymmärtämisestä ja hyväksikäytöstä, senat sakaisin ja sitä rataa. Kanasokeus voi iskeä milloin vain ja se on todellakin tarttuvaa. Mikä kanasokeus? No se, kun sanasokeus-sanakin menee väärin, kääntyy kanaksi. Ei tietenkään minulla ole niin tapahtunut koskaan. No, on siis. Ja useasti. Ja koko ajan! Ei aina tarvitse osata täydellisesti, ja silti voi onnistua täydellisesti. Tai sitten rentoutuu jo niin täydellisesti, että lavertelee kaiken, puhuu niin totta kuin voi ja sitten saakin odotella tuomiota. Mutta Kertulle sitä ei tule, tuomiota siis. 

- Kyllä sää Kerttu oot mahtava ihiminen, tuommosen asiakkaan kansa ossaat olla nuin luontevasti. 

- Vähemmästäkin ois voinu mennä ihan sekasi, niinnää vaa jatkoit ku ei mittää. Ja sun velikin on aikamoinen. 

- Ja ne hajut nää kuvvailit niin ihanasti, että selevä kuva nousi silimien etteen.

Jaakko kyllä hieman toruu. 

- Sulla pittäis kyllä ottaa yhteyttä siihen veljees, asiat pitää selevittää. 

- Juu, yritän, Kerttu sanoo. – Soitan heti kohta. Mutta Jaakko, mulla piti kysyä, että kuinka vakava tilanne sillä Artulla on? 

- Yritän tehä parhaani, mutta vähintään viranommaisen harhauttaminen.

Sälli nousee ja ottaa käteensä yhden tervatynnyrikynttilän, haistaa sitä ja hänen katseeseensa nousee jotain sanoinkuvaamatonta, jotain jo kauan unohduksissa ollutta kuvaa, muistoa. 

- Sukka. Matleenan sukka.

13. luku - Iliman lippuja junnaan

Sällin ajatuksiin alkaa ilmestyä häivähdyksiä, ensin tynnyreistä ja koskenlaskusta, sitten jotain langoista ja kissoista. Yhtäkkiä valtava liekkimeri valtaa Sällin mielen ja hän muistaa. Matleena, Pikku, Matilda, Miina. Ja ne sukat, punakeltainen pystyraitarivi, syvän vihreä varsi. 

- Salli, sun täytyy olla sukua niille, se oli suvun perinnesukka ja... 

- Sukua kelle? 

- Mikä sukka? Haiseeko se kynttilä niin pahalta?

Ennen kuin Sälli ehtii vastaamaan näihin kysymyksiin, hänen puhelimensa soi: 

- Sälli puhelimesa. 

- …

- No terve. 

- … 

- Ei, ihan hyväsä paikasa. 

- … 

- Mikä kierros? Ei, en oo tilannu... Mikä? 

- … 

Sälli jähmettyy kuuntelemaan. Muut yrittävät vieressä selvittää, kuka soittaa. 

- Juu. 

- … 

- Juu. 

- … 

- Jaa. 

- … 

- Ookoo, nähhään.

Sälli sulkee puhelimen vakavana. Muut odottavat. 

- Kuka, mitä... 

- Meijän pittää kaikkien lähtiä ny kiireesti, meille on varattu erikois-PotnaPekka-kierros. 

- Kuka, mitä? 

- Niin, siis, nyt vaan mennään, tai itketään ja mennään, Sälli sanoo melkein vihaisesti.

Kerrottakoon lukijoille, että potnapekka eli koskikorento on keväisin jään alta nouseva ötökkä. Mutta Sälli tarkoitti nyt varmaankin PotnaPekkaa, Oulussa kesäaikaan kevyen liikenteen teitä pitkin kulkevaa minijunaa, jonka kyydissä pääsee kiertoajelulle keskustasta Nallikarin hiekkarannoille ja takaisin. Nähtävästi sitä voi tilata ryhmille vielä näin syksyisinkin, jos tiet ovat vielä kulkukelpoisia. Mutta ymmärtääksemme Sälli ei sitä ole tilannut, vaan ihan joku muu.

Juuri, kun Sälli, Salli, Kerttu ja Jaakko ovat astumassa ovesta ulos, tulevat Aliina ja Eerik vastaan. Kaikki tervehtivät toisiaan iloisesti. Vain Sälli näyttää kiemurtelevan paikoillaan ja vain Salli näyttää tajuavan tämän omituisen käyttäytymisen. 

- Nii, meilä ois vähä uutisia, Aliina aloittaa, mutta huomaakin Sallin. – Ai, kukas sää oot? 

- Salli, Sällin ystäviä, tämä vastaa. 

- Oi, kun hauska tutustua, mää oon Aliina ja täsä on Eerik...

Sällin kärsivällisyys katkeaa. 

- Hei, nyt ei ehitä juttelemmaan enempää, Sälli kiirehtii. – Aliina ja Eerik, te tuutte myös mukkaan. 

- Mitä, minne? 

- Ei oo aikaa, mennään.

Koko poppoo siirtyy Sällin johdolla Rotuaarilta kaupungintalon eteen. Siellä heitä odottaa jo iloisen keltainen minijuna, jonka veturissa istuu siniseen asuun pukeutunut kuljettaja. Tämän kasvoja ei näy lakin alta, mutta hän nostaa kätensä tervehdykseen, kun tulijat nousevat vaunuun. 

- Hei, me päästään turistikierrokselle, kivvaa!

Hermostuneelta vaikuttava Sälli istuttaa kaikki omille paikoilleen pienen junan penkkeihin, Jaakko ja Kerttu takariviin, Aliina ja Eerik keskelle ja itse hän istuutuu Sallin viereen vaunun ensimmäiseen riviin. Junaan ei tule muita, tämä kyyti on vain heille, ensimmäinen ja viimeinen vaunu ovat täysin tyhjillään.

Plingplong. Juna nytkähtää liikkeelle. Vauhti ei ole kova, mutta mukulakivikadulla meno on aika heilahtelevaa ja rytkyvää. Kyytiläiset istuvat pidellen penkeistä kiinni ja kuskin ääni kuuluu kaiuttimista. 

- Hyvät matkustajat. Lähdimme kaupungintalolta Rotuaarin kautta kohti Kauppatoria. Matkamme määränpää on Nallikarin uimaranta, josta palaamme Pikisaaren kautta takaisin. Pyydämme, älkää nousko vaunussa seisomaan, kun juna on liikkeellä. Olette tervetulleita kiertoajelulle.

Juna ohittaa nykyisen Keskustan Poliisiaseman, entisen Sampo-Pankin rakennuksen. Kuski jatkaa turistioppaan työtään. 

- Tällä paikalla oli muinoin Uuden Apteekin rakennus, joka paloi maan tasalle 1882 suurpalossa. 

- On se harmi, ku Oulu on palanut niin ussein ja mahtavia rakennuksia hävis, Kerttu kommentoi. – Ja nyt on tämmösiä rumiluksia tilalla. No, onneksi joitain vanahoja on säästyny. 

- Oulussa on riehunut suurpaloja kymmenen kertaa, kuulutus kaikuu.  

Juna ohittaa Kaarlenholvi-ravintolan ja selostus kertoo, että se on toiminut muun muassa kenttäsairaalana, merimieskotina ja Suomalaisen Klubin alkutyyssijana. 

- Tämän 1700-luvun lopulta peräisin olevan rakennuksen puuosat paloivat 1822 suurpalossa, kivijalka jäi. Korjattu, uusi rakennus sen sijaan säästyi 1882 palolta. Mainittakoon, että kansallisrunoilijamme Johan Ludvig Runeberg asui rakennuksessa setänsä luona kouluvuosinaan ennen näitä paloja.

- Jatkamme matkaamme kohti Kauppatoria, jonka rannasta päin on kuvattu, maalattu, tallennettu useita Oulun suurpaloja, kuten osa matkustajistamme erittäin hyvin tietää.

Sälli ei voi katsella nähtävyyksiä. Muistot alkavat polttaa hänen mieltään entistä selvempinä. 

- Sälli, mikä sulla on hätänä? Salli kuiskaa. – Sää puhhuit siitä sukasta ja jostain suvust… 

- Emmää nyt voikaan…

Opastus keskeyttää Sällin. 

- Kanssamatkustajat. Saavumme Kauppatorille ja torin rantaan. Täällä on toiminut vilkkaan tervakaupungin satama-, kauppa- ja varastoalue. Myös toripoliisin toiminta keskittyi tälle alueelle. Matkustajat, jotka tietävät tai muistavat enemmän, teillä on mahdollisuus nyt avautua ja jakaa kokemuksianne toisille.

Kaikki paitsi Sälli vilkuilevat salaa toisiaan ja piinapenkissään hikoilevaa Sälliä. 

- Sälli, mitä tämä oikeen on? Jaakko kysyy. – Miksi me ollaan täällä?

Tulipas sieltä iso, filosofinen kysymys, mutta kuunnellaan, mitä Sälli vastaa. 

- No hyvä on, Matleenan sukka. 

- Kenen? Kerttu ihmettelee. – Mikä ihime siinä sukassa on? Oot alottanut siitä puhumisen jo usiasti, ainakin pari kertaa.

Juna kaartaa kauppahallin edestä ja kulkee ravintola- ja myymäläkäyttöön kunnostettujen ranta-aittojen, kaksikerroksisten makasiinien ja torin myyntikojujen vierestä kohti rantaa, kevyen liikenteen väylälle. 

- Jatkamme tästä Linnansaaren, Raatinsaaren ja Toivoniemen kautta Tuiran puolelle asti. Sitä ennen kehotan kaikkia matkustajia tutkimaan syvintä sisintään. 

- Täh? Onko tämä joku Idän Pikajuna? Aliina säikähtää. – Kohta Poirotti ilimestyy jostain ja me ollaan kaikki syyllisiä. 

- No ei tämä kyllä mikään pika ole, lähinnä etana, Eerik rauhoittelee, mutta mielessään häntäkin jo vähän hermostuttaa.

Vasemmalle jää kaupunginteatteri (Pätmännin teatteri) ja kirjasto, edessä oikealla kohoaa hotelli Radisson Blu, (entinen Vaakuna) ja juna kulkee näiden välistä siroa pikkusiltaa pitkin Linnansaareen. 

- Nymmää älyän, Jaakko älähtää. – Sillä on jottain tuttua äänesä! 

- Kellä? 

- Tuolla kuskilla. Se on Pätmänni.

14. luku - Seleviääkö kaikki?

Jaakko nousee paikaltaan, kiipeää edessä istuvien välistä selkänojien yli ja lähtee huojuen etenemään kohti junan veturia. Juna lähestyy Linnansaaressa sijaitsevia Oulun linnan raunioita ja Tähtitornin kahvilaa.

- Vanha Oulun linna tuhoutui vuonna 1793, kun salama iski ruutitynnyreihin. Yksi kivi lensi Pikisaareen asti ja siellä se on vieläkin. Se oli Oulun Pammaus. Ruutikellarin raunioiden päälle rakennettiin merikoulun tähtitorni, joka on toiminut kahvilana jo yli sata vuotta. Toki myöhemminkin on Oulussa pamahtanut, kun Typpitehdas räjähti, se oli Typen Pammaus.

Vasta nyt kuski huomaa peilistään valtavan harmaan toripolliisin hahmon tunkeutuvan vaarallisen näköisesti keskimmäisen vaunun avoimesta pienestä etuikkunasta ensimmäiseen vaunuun. Kuski kiihdyttää vauhtia ja alkaa mutkitella. Jaakko meinaa keikahtaa selälleen käytävällä. Pelästyneet pyöräilijät väistelevät villiintynyttä PotnaPekkaa. Jaakko tiukentaa otettaan penkeistä, ottaa viimeisiä askeleita ja saavuttaa veturivaunun. 

- Mitä peliä tämä on, Arttu? hän huutaa kaahaajalle. – Elä nyt pahki aja! Pysähy lain nimesä!

Vanha mummo on ylittämässä rollaattorin kanssa pyörätien risteystä ja Arttu jarruttaa täysillä. Jaakko paiskautuu vasten vaunun ikkunan pieliä, kyytiläiset heilahtavat edessä olevien penkkien takamuksiin ja Artun hattu lentää tuulilasiin. Arttu itse roikkuu turvavyön turvin istuimessaan. Juna pysähtyy ihan mummon eteen. Mummo heiluttaa mustaa käsilaukkuaan vihaisesti ilmassa ja jatkaa sitten hidasta mätänemistään, anteeksi etenemistään tarkoitin.

Kerttu juoksee nopeasti ensimmäisenä ulos veturin ovelle Jaakko perässään. 

- Nyt riittää Arttu!

Sälli ja muut ryntäävät ympärille. 

- Nääkö se olit Arttu? Sälli syyttää tätä pettyneenä. – Mitä mää oon sulle teheny? 

- Mitä se on teheny? Mitä nää oot teheny? Mistä täsä on kyse?

Sälli selvittää asiaa. 

- Arttu kiristi mua, että tuon teijät tälle kierrokselle, joka on näköjään aika hengenvaarallinen kierros. 

- Kiristi millä? 

- No sillä, että se palijastaa kaikille, että mää muka aiheutin ne Oulun palot, tai ainakin kaks niistä, Sälli huokaa. – Ehkä enemmänki, en nyt muista.

Kaikki tasaannuttavat hengitystään. Arttu on istunut hiljaa. 

- Arttu, määhän olin teijän Joulupukkikin joskus. Miksi nää teet tämmöstä? 

- Sälli! Joulupukki! Nyt muistan, Kerttu huudahtaa. – Tunnistinhan mää sut jo sillo lapsena, mutta olin unohtanu sen. 

- Ja mää unohin, että mää olin se pukki, mutta hoksasin sen itekki just äsken, Sälli sanoo.

Arttu nousee äkkiä tuolistaan ja yrittää livistää ovesta, mutta Jaakko estää vartalollaan tämän ulospääsyn. Vikkelästi Arttu kiipeääkin kapeasta ikkunasta ja lähtee juoksemaan kohti linnan muurin edessä olevaa pensasrykelmää. Jaakko seuraa ja kumman nopeasti hänkin osaa juosta. Nimittäin hän saa Artun selkämyksestä kiinni ja yhdessä he kierivät pensaan alle, suoraan muurissa olevaan mustaan aukkoon. Onneksi ei kovin syvälle. 

- Ahaa, nääkö sitten löysit sen Linnansaaren ja kauppatorin välisen salakäytävän! Ja sitä kautta katosit torilta niin nopiasti.

Ehkei se ollut se salakäytävä, ehkä se oli. Jaakko ei jää sitä nyt tutkimaan, kun pyristelee itsensä ulos pitäen Arttua rautaisessa otteessaan. Hän on jo ottamassa käsiraudat esiin, kun perässä juossut Kerttu pysäyttää tämän käden. 

- Tiijän, että Arttu on nyt teheny tyhymyyksiä… ja joutuu vastaamaan niistä. Mutta voitaisko me kaikki istahtaa tuonne vaunuun ensin vähän juttelemmaan? Kerttu katsoo kaikkia pyytävästi.

Muut nyökkäävät varovaisesti. Jaakko tarttuu rauhoittunutta Arttua käsivarresta ja ohjaa tämän vaunuun. Kaikki astuvat sisään. Arttu istuutuu keskelle, luovuttaneen, mutta vielä vihaisen näköisenä. Sitten hän alkaa puhua. 

- Kerttu ei oo sitten syypää mihinkään. Vartijana ollessa, me ei koskaan sanottu, että me oltais ees sukua, pijettiin työ-ja perheasiat erillään.

Kerttu näyttää vähän vaivaantuneelta. Arttu jatkaa. 

- Sälli, sää aiheutit mulle melekosia epätojellisuustiloja, kun tutustuit Kerttuun kuin uuteen tuttavuuteen. Sää et tainnu tunnistaa meistä kumpaakaan ennää aikuisena. Vaikka niin palijo lapsena sun kanssa leikittiin. Mää luulin tunnistavani sut vanahaksi lapsuuven naapuriksi ja Joulupukiksikki. Mutta kumpikaan teistä ei sanonu mittään. 

- Voi Arttu, mun muisti on omituisen pätkivä ja epäpätevä, Sälli pahoittelee. – Se on mulla paha ongelma. 

- Nii, en määkään tuntenut tosiaan, nuoremmalla on parempi muisti, Kerttu huokaa.

Arttu näyttää kärsivältä. 

- Liiankin hyvä. Viime vuosina mää alakoin muistaa asioita, joita en missään nimesä oo voinu kokia, tervatynnyreitä, koskia ja Oulun paloja. Ja käsitin yhtäkkiä, että ei ne olleet mun muistoja. Ne oli sun muistoja.

Sälli tuijottaa Arttua ällistyneenä. 

- Juu, se tervatynnyrikynttilä herätti mun muistot. Uskokaa tai elekää, mää oon joskus ollu tynnyrintekijä. 

- Häh? 

- Juu, niin on ollu, Arttu todistaa. – Mää muistan sen kans. 

- No hyvä on! Sälli ähkäisee. – Minä se olin. Mää olin paikalla niitten palojen syntyhetkillä! 

- Hä?

Sälli alkaa jopa hieman helpottuneena kertomaan tarinaansa niin kuin hän nyt muistaa sen, ei ihan täydellisesti, paloja sieltä, paloja täältä, Oulun palo 1822 ja Oulun palo 1882. Kaikki kuuntelevat ihmeissään. 

- Sälli, nehän oli vahinkoja, Kerttu vakuuttaa lopulta Sällin päättäessä muistelonsa. – Ja jäläkimmäisesä tuhosa, näähän olit suorastaan sankari, kunniamerkin ansaittisit. 

- Aika kysseenalasta kunniaa. 

- Oulun ensimmäinen puhelinkeskus? Jaakko kysyy kiinnostuneena. 

- Juu, semmonen pöytä me sieltä ehittiin pelastammaan. Eivät vielä sillon tajunneet vettää linijaa paloasemalle, että olis voinu tehä nopian hälytyksen, mutta korjas ne sen puutteen myöhemmin. 

- Onneksi polliisitoimistoon kuitenkin. 

- Eikä ne kovin kauan sitä puhelinkeskusta pitäneet, kun Albert tosiaan kuoli nuorena ja veli oli Turussa. Joku osti sitten toiminnan ja jatko isommasti.

Kaikki pureskelevat kummissaan kuulemiansa historian kappaleita. 

- Miten kummasa Arttu voi nämä muistaa? 

- Ei hajuakaan. 

- Ehkä se tervatynnyrikynttilä vaikutti Arttuunki. 

- Entä se sukka? 

Sälli kuvailee ensin Sallin kutomaa sukkaa ja täsmälleen samanlaista omaa sukkapariaan, jonka hän nyt tajuaa saaneensa Matildalta, aikoja sitten.

Salli katsoo Sälliä kuin ensimmäistä kertaa. 

- Muistan. Määki muistan nyt jottain... Mummu kuto jottain. Miina. 

- Oliko Miina... oliko se sun isoäiti! 

- Nii kai sitten. 

- Muistakko nää muuta? 

- En nyt saa päähän. 

Nyt Aliina katsoo vuorostaan Sälliä kuin ensimmäistä kertaa. Tänäänhän he oikeasti tapasivat vasta ensimmäistä kertaa, mutta molemmista tuntuu kuin he olisivat tunteneet toisensa jo kauan. Ihmetys paistaa hänen kasvoiltaan. 

- Mitä? Sälli katsoo takaisin Aliinaa. 

- Pammaus. Pamahtavaa. Mun mummu... ruukasi sanua, että OLI pa-mahtavaa! Ja nauro päälle. Sano, että sen äiti ja mummu ruukasivat sanua aina niin. Just niinku kerroit äsken. Ja me leikittiin serkkujen kanssa "Anna luuni tänne" - leikkiä.

Nyt kaikki tuijottavat Aliinaa ja Sallia. 

- Tuota, ei voi olla, tai siis, mitä, häh?

Sälli pyörittelee asiaa kuin monimutkaista laskutoimitusta ja pääsee lopulta vuosilukujen pohjalta lopputulokseen. 

- Aliina saanko esitellä, Salli, oletettu isoisoäitisi. Ja Salli, täsä Aliina, oletettu lapsenlapsenlapsesi.

Nyt pyörryttää jo minuakin. Käsillä on mitä ihanin jälleen tapaaminen, tai tarkemmin sanottuna tutustumisen aloitus, mutta mitä erikoisimmassa aikajanassa. Liiat kysymykset kannattaa taas nielaista vaan ja nauttia hetkestä.

Mutta vain hetken. Artun musta mieli ei ole vielä helpottanut, vaikka Sällin suhteen tilanne helpottui. Hän jatkaa purkamistaan. 

- Jaakko, mun täytyy tunnustaa, että mää halusin sulle vaikeuksia. Vartijana kuulin susta kaikilta torin kävijöiltä ja yrittäjiltä vaan ylistäviä sanoja. Jaakko sitä ja Toripolliiisi tätä. Nää olit mun pahin kilipailija. Katteus alako kalavamaan ja se paino ylypeyttä. 

- Ai, siksikö nää keksit sen ihimenäytöksen ja niitä kaikenlaisia vempaimia? Ehän mää semmosia ossais keksiä ees unissani. 

- Ja siksikö murtauvuit sitten Kertun myymälään ja varastit ne kaks sormusta? Sälli kysyy.

Artulla suu loksahtaa auki. 

- Ei, sitä mää en sentään teheny.

Nyt kaikilla suu loksahtaa auki. 

- Kuka ne sitten vei? 

- En tiijä. Mutta sen tiijän, miksi mää lopulta lopetin vartijan työt ja lähin pois. Se oli sun syy, Eerik!

Onneksi kaikilla on vielä suut loksahtaneina auki, koska muutoin ne olisivat loksahtaneet auki jälleen. Vältimme näin turhaa leukanivelien kulumaa. 

- Mitä? Minähän vain… Eerik puolustautuu. 

- Sinä se sattuit viime aikoina yllättäen aina paikalle, ku mulla oli vartiointikierros. Vähän missä vain ja milloin vain. Se alako jo hieman ihimetyttää. 

- No, ei se… 

- Anna ku mää jatkan, vaikken ejes haluais muistella sitä. Mutta nää siis aina ilimestyit jostain ja alakoit juttelemmaan. Eihä siinä mittään vikkaa. Mutta se meni lopulta jopa semmoseksi, mitä ne sannoo, ehotteluksi. Tiijättehän. Semmosta häirintää. Eli se oli mulle kyllä se viiminen pisara!

Eerik katsoo Arttua vakavana. 

- Anteeksi, Arttu. Tuo on täysin totta. Mutta tein sen vain äitini takia. Se oli kuullut sinusta vain hyvää, kekseliäs, voimakas ja fiksu. Ja ajatteli, että siinäpä olisi Eerik-pojalle sopiva ihminen. Hän ei päässyt ajatuksesta mitenkään eroon ja… 

- Ja Eerikin äiti on tosi huonosa kunnosa, niin Eerik ei uskaltanut muuta ku totella, Aliina puuttuu keskusteluun. – Mutta nyt on asiat toisin. 

- Ai nii, Aliina, teillähän oli jottain uutisia? Kerttu muistaa. 

- Nii, me ollaan kihiloisa!

Aliina ja Eerik näyttävät ylpeinä vasempia käsiään, joiden nimettömissä hohtavat kauniin vihreät jadesormukset. 

- Voi, onnea, ihanaa. 

- Onpa hienoja. 

- Onnitteluja. 

- Kiitos, kiitos kaikille.

Nähtävästi Aliina on käynyt keskustelun ainakin Eerikin kanssa ja saanut mieleisensä lopputuloksen, onneksi molempien mielestä mieleisen. 

- Ette sitten valinneet sun tekemiä kultasormuksia, Kerttu ihmettelee. 

- Eiku, mulla oli yks suvun jadesormus, joka sopi Eerikille ja oon aina halunnu jadesormuksen itekki.

Arttu näyttää huojentuneelta kuultuaan Eerikin vähintäänkin häiritsevän käytöksen perimmäisen syyn ja asioiden nykytilan. 

- Ok, Jaakko, oon valamis, hän sanoo. – Lähetäänkö asemalle? 

- Voitaisko me mennä tämä kierros loppuun kuitenki, kun Arttu tämän on kai maksanukki? Sälli kysyy. – Ja polliisiasemallehan takasi tämä reitti mennee kuitenkin. Saanko mää ajjaa? 

- Mutta kuka ne sormukset varasti?

15. luku -  Kattava kierroski päättyy johonki

Jaakon luvalla pieni seurue jatkaa pientä matkaansa pienellä junalla. Tällä kertaa rauhallisesti, vaikka puikoissa on nyt Sälli. He ajavat juuri Toivoniemeen menevää siltaa pitkin, kun tuttu mummo käpyttelee rollaattorin kanssa tien reunaa. He ohittavat tämän todella varovasti, mutta mummo heiluttaa silti käsilaukkuaan heille. Kaikki vilkuttavat iloisesti hänelle takaisin.

- Se tais olla joku Heiluvien Ikäneitojen edustaja, Sälli naurahtaa. – Ei hypänny ennää ilimahyppyjä, mutta kyllä ne aina pärijää.

Matka jatkuu Hietasaaren vanhojen ruskan värittämien huvilaidyllien ohitse Nallikariin, meren aaltojen pieksemälle hiekkarannalle. Syksyn tuuli pureutuu junan puoliavoimista ikkunoista kyytiläisten ytimiin, eikä iltapäivän aurinko enää anna paljon lämpöä paistaessaan alhaalta taivaan rannasta. Matkalaiset hytisevät ja sulkeutuvat tiukemmin takkiensa suojaan, ainakin he joilla on takit. 

- Hei, kaikki, piti vaan sanua, Arttu aloittaa. – Niin, mää tahtosin pyytää anteeksi kaikilta, etenkin Jaakko ja Sälli teiltä. Kertulleki tuotin huolta. Ja Aliina ja Eerik. Pahotteluna mää voisin kustantaa teille kihilajaiset. 

- No, öö, kyllä kai se käy, Eerik sanoo ja katsoo Aliinaa. – Ei ihan noin pitkälle vielä olla päästy. 

- Eikä olla paikkaa vielä keksitty.

Sälli käännähtää kuskin paikalla ja huikkaa taakse. 

- Hei, mulla on hyvä paikka tiejosa, yksi PPPM:n juhulatalo, sitä pittää vaan vähän vielä korjailla. Mutta Eerik ja Aliina, te voisitteki vähän auttaa. Ja Salli ja Kerttuki. 

- Juu, voijaan auttaa.

Salli kääntyy Aliinan puoleen. 

- En mää ihan tätä kaikkia sukujuttua ymmärrä, ekkä varmaan sääkään. Mutta eiköhän me ehitä selevittää yhesä. Semmosta kysysin, että mahtaako sulla olla tiejosa, että mikä mun nimi oli? Ja mitä mää tein? Ei mittään muistikuvvaa. 

- Öö, juu, mun äitin nimi oli Melina, mummun nimi Selina ja sen äitin nimi oli Salina. Se oot siis sinä, kai. Selina oli sun tytär ja Melina tyttären tytär. Sun äitin nimi oli Elina ja Miina nähtävästi sun mummu. 

- No, huh, pyörryttää. Ai Salina? No Sallihan on sitten ihan hyvä. Pysytään siinä. 

- Niin, mun muistaakseni sää olit kirijanpitäjänä jossain puusepäntehtaasa, nyt en oo ihan varma. 

- Oulun Puusepänteollisuus! Viuhuvia hihinoja, jokka jako voimaa konneille. 

- Aha, sieltähän se varmistus alakaa tulleen. Hienoa!

Paluumatkalla Pikisaaren läpi ajaessaan, seurue pysähtyy tarkastamaan, että onko se Linnansaaresta lentänyt kivenmurikka edelleen siellä. On se, ihan laatan kera, nostettu kellarista nyt jo puretun rakennuksen eteen. Kyllä sekin murikka voisi tarinoita kertoa, mutta jätetään ne tällä kertaa väliin. Tai no, kertokoon sen verran, että lentäessään kyseisen asuintalon kellariin se lävisti katon ja lattian kehdossa nukkuvan vauvan vierestä. Vauva selvisi hengissä. Viuh, mikä tuuri.

Piuuuuh, puuuh, puuh. Juna jatkaa viimeistä siltaa pitkin Kauppatorille, takaisin Rotuaarille ja erikoinen turistikierros on päättynyt. 

- Aika kattava kierros, Sälli sanoo pysäyttäen junan Poliisiaseman viereen. 

- Ai, tuolla Kässärisä on vessa, Aliina vinkkaa. 

- Häh? 

- Sannoit, että ”Ai, kakattava kierros”.

Kaikki pärskähtävät nauruun. Mutta vakavoituvat, kun Jaakko ja Arttu nousevat ja alkavat hyvästellä porukkaa. 

- Elekää muistelko mua kovin pahalla, Arttu sanoo kaikille yhteisesti. 

- No, et nää tästä telekien taakse jouvu, Jaakko rauhoittelee. – Mutta kyllä mää ihimettelen… Mun täytyy nyt myöntää, että varmaankaan niijen sormusten kohtalo ei koskaan seleviä meille.

Kerttu yskähtää, kaivaa käsilaukkuaan ja ottaa esille kaksi paperikääröä. Hän avaa ne ja sieltä paljastuu salmiakkiruuduilla ja luikertelevalla viivalla kuvioidut kultasormukset. Hän ojentaa ne Jaakolle. 

- Öö, kyllä seleviää. Mää ne vein. Ja rikkoin ikkunan. Ja laitoin äänilukon. Ja...

Taas porukan leuat loksahtavat ja kysymysmerkit ilmestyvät kasvoille. 

- No kun, halusin antaa Artulle jottain houkutetta, että se tuliski takasi, Kerttu selittää ja kääntyy Arttuun päin. – Niinku, että heti varkaat iskee, kun nää lopetit. Tai että saisit kunniaa, kun ottasit varkaan kiinni. 

- Hölömö Kerttu, Arttu hymyilee. – Ehän mää nyt kunniaa vois polliisilta varastaa. Mitä isosiskoki tästä nyt sannois? 

- Nii, olihan se vähän pölijää, Kerttu vastaa. 

- Ei tullu kultaa eikä kunniaa kellekkään, Jaakko hörähtää ja katsoo Kerttua. – Tai miten sen nyt ottaa. 

- Eikä auta itku torilla, lähetään molemmat Artun kanssa Jaakon kuulusteluihin, Kerttu hymyilee. ­ Vähintään mää tuhulasin viranommaisten resursseja. Ja Aliina, nää saat varmaan korut ihan pian takasi. 

- Näähä jo maksoit ne, ne on sun.

Jaakko avaa poliisiaseman oven. 

- Ja Sälli, pallauta juna ja sen avvaimet matkatoimistolle, Arttu huutaa viimeiseksi heidän mennessään ovesta sisään.

Näin selvisi sormusten varkaus. Kultaa ja kunniatonta menoa, ei suuria johtolankoja, ei suuria päättelyketjuja eikä oikeaan osuneita syytöksiä. Jos ei lasketa niitä, jotka osuivat oikeaan. Enemmän saimme suoria tunnustuksia ja risteileviä muistelmia tapahtumista ja niihin osallistumisista. No, selvisi kuitenkin, se lienee pääasia. Mutta pysyykö muistissa? Sekin lienee pääasia.

16. luku - Kannat kattoon ja kunniaa

Muutaman viikon päästä tästä juna-ajelusta vietetään Aliinan ja Eerikin kihlajaisjuhlia. Artun ehdottama ystävällinen tarjous juhlien kustantamisesta vastaanotettiin ja Sällin ehdottama paikka hyväksyttiin. Ensin kyseistä juhlataloa piti hieman korjailla, kuten Sälli sen ilmaisi. Tämä tarkoitti koko vanhan huvilan lautaseinien, lattioiden ja kattojen paikkausta, putsausta ja maalausta, sisältä ja ulkoa. Mutta kun on tekeviä ihmisiä, niin tekemisetkin tulee tehtyä.

Juhlasalin kattoon haluttiin hieman tavallisuudesta poikkeavaa maalausta. Sen takia Sälli lähetettiin PPPM:n toimesta aiemmin Italiaan tutkimus- ja opintomatkalle, Sikstuksen kappelin maalauksia katsomaan. Sälli on kyllä todettu eri aikoina taitavaksi ja käteväksi tekijäksi, mutta varsinainen maalaustaide ei ole hänen vahvuutensa. Niinpä hän päättikin teetättää suunnitelmansa toteutuksen kokeneemmilla taitajilla. Eerik ja Aliina pääsivät siis maalaamaan salin katon, mutta saivat myös muokata Sällin suunnitelmia omien makujensa mukaisiksi. Katossa komeilee lopulta parvi jättimäisiä mustarastaita, kultaisia renkaita, jadesormuksia, kirjaimia, kissoja, lankoja ja tynnyreitä. Varsinainen sekamelska siis, mutta silti mielenkiintoinen asetelma ja kaunis katsella. Aliinalla on selvästi esiäitinsä taiteellista perimää geeneissään ja Matilda on tavallaan mukana, olihan hänen unelmansa tutustua tuon kappelin freskoihin. Nimeksi katon maalaukselle kirjainmestarimme Eerik antaa: ”Aa, kittaan ’A’. Jaa, katto. Ottakaa ja naattikaa!”

Ja näillä sanoilla he aloittavat juhlankin. Vieraiksi ovat saapuneet sekä Aliinan että Eerikin sukua, ystäviä ja toki Toripolliiisi Jaakko. No, voidaan kai jo sanoa, että hänkin on ystävä. Aliinan sukuun lasketaan Salli, yllättäen löytynyt isoisoisoäiti. Eerikin äitikin voi jo hieman paremmin ja on jo taipunut nuorten tahtoon, eikä pura pettymystään kiukuttelemalla. Aliinahan on oikeastaan ihan kiva, tytöksi. Kerttu ja Arttu ovat mukana myös, sekä tietenkin Sälli.

Eräs ohjelmanumero on erityisesti ystäviemme mieleen, Oulun PolliisiPalettiRyhymä esittää baletin, ”Junalla Ouluun ja takasin”. Siinä yhtenä junanvaununa esiintyy Jaakko. Hän tekee hienoja piruetteja sekä melkein hyppyjä. Yleisö taputtaa ja Sälli huutaa. 

- Hei, Jaakko. Takapuoli! 

- Oo hilijaa, nolostunut Salli toruu Sälliä.

Mutta Jaakko pyöräyttää itsensä selin ja twerkkaa kuin viimeistä päivää. 

- Johan kesti, hän lopettaa hengästyneenä.

Yleisö villiintyy ja menestys on taattu. Teosta tilataan varmasta muihinkin tapahtumiin.

Johan Kesti oli muuten sen erään taiteilija, postinkantaja ja kaunoluistelija Hemmu Kestin veli, ihan vain tiedoksi. Ja hänen puhelinnumeronsa oli 666. Ihan vain tiedoksi.

Ruokaa ja juomaa on tarjolla runsaasti. Pöydät on katettu taidokkaasti Kertun myymälän käsityöläisten käsin tekemillä astioilla, aterimilla, tarjottimilla ja kukkamaljakoilla sekä Kertun itse tekemillä kankaisilla liinoilla, alustoilla ja serveteillä.

Kerttu vilkaisee kännykkäänsä. Sinne on ilmestynyt Kässärin Facebook-ilmoitus hyväksyttävästä julkaisusta. Siinä on kuva kattauksesta, jossa on kananmuna kultaisessa munakupissa, keskellä neliön muotoinen voileipälautanen, höyryävä kahvikuppi sekä reunassa kultainen kahvipannu neliönmuotoisen, vanerista kahteen osaan shakkiruutumaisesti kuviosahatun pannunalusen päällä. Kuvan lähetti se belgialainen herrasmies, joka kävi Kertun myymälässä ennen varkautta ja hän lähettää kiitoksena tällaisen kuvatervehdyksen. Kerttu hyväksyy kuvan julkaistavaksi ja näyttää sitä vierellä istuvalle Jaakolle. 

- Jaaha, pittää sitten uskua, ettei tuolla miekkosella ollu mittään tekemistä murron kanssa. Vai oliko? 

- Nii, sepä oliskin mulle yllätyskäänne, jos mää en ite murtautunukkaan ommaan myymälään, Kerttu hihittää.

Yhtäkkiä hän muistaa ja kaivaa käsilaukkuaan. 

- Sälli ja Salli, mulla on teille pienet lahajat. Täsä. Laittakaa mihi haluatte, kuha sormiin.

Hän ojentaa nätit korurasiat molemmille. Niissä on kaksi kultasormusta, toisessa salmiakkikuviota ja toisessa luikertelevaa viivaa. Hämmentyneet Sälli ja Salli laittavat sormukset sormiinsa. 

- Kiitämm… 

- Tuntuuko missään? Kerttu kysyy tohkeissaan. 

- Tä? 

- Asensin niihin vähän lissää älyä. Ei siis, että teiltä sitä puuttuis, vaan näijen avulla voitte pistää jottain muistoja talteen. Tarvittaesa. Ihan vaan, jos siltä tuntuu. Nuin, tuosta vaan painamalla. 

- Vau, kiitos Kerttu! Ja kiitos Aliina. Ja kaikki.

Salli ottaa Sälliä kädestä kiinni ja ohjaa tämä tanssilattialle, jonne Kerttu ja Jaakko sekä Aliina ja Eerikkikin ovat jo ehtineet. Arttu on rakentanut itselleen yhden hengen orkesterisoittimiston, rumpua edessä ja sivuilla, lautaset molemmissa polvissa, kaulassa roikkuu ukulele hihnassa, huuliharppu telineessä sekä tamburiini toisessa ja marakassi toisessa kyynärvarressa. 

- Daamit ja härrat on hyvä ja kokkoontuu, Arttu kuuluttaa. – ”Kultaa taikka kunniaa”. 

- Ei, ei, ei! Eerik huutaa lattialta. – Se oli minulla kännykän soittoäänenä, liikaa pahoja muistoja. Saisko vaikka ”Oulu ulapalla, paluu luo”? Se on ihan uusi kappale, tässä nuotit ja sanat.

Arttu vilkaisee papereita ja asettaa ne eteensä. 

- No, hyvä on, hän nauraa ja aloittaa soiton lautasten pamauksella. 

- ”Tunnelmavalo päälle”, Kerttu lausuu ja valot himmenevät tunnelmallisiksi.

Sälli pyöräyttää Sallia ympäri ja hymyilee.

- Löytyhän sitä kultaa ja kunniaa. Aika kultaa muistot, valot, palot ja pammauksekki. Ja kunniaa saahaan käsikynkkää tanssimalla, kunnes ollaan iha reporankana.

- Jos vaan luut pyssyy paikoillaan, Salli hihittää.

        THE LOPPU TAI EHKÄ UUSI ALKU...

LÄHTEITÄ:

Wallin, Jacob: Oulun palo 1822. Teos, akvarelli. Pohjois-Pohjanmaan museon kokoelmat, Oulu. Https://fi.wikipedia.org/wiki/Tiedosto:Jac_Wallin_Oulu_Fire_1822.JPG.

Kesti, Herman: Oulun palo 1882. Teos, öljyväri, 1908. Pohjois-Pohjanmaan museon kokoelmat, Oulu. Https://fi.wikipedia.org/wiki/Tiedosto:Herman_Kesti_Oulu_Fire_1882.JPG.

Oulun palo 1822. Wikipedia-sivusto. Https://fi.wikipedia.org/wiki/Oulun_palo_1822.

Aikamatka Oulu -sivusto, Oulun 400-vuotisjuhlien tapahtuma, v. 2005. Https://www.oulu.ouka.fi/aikamatkaoulu/1800/index.htm.

Isoniemi, Petri 2022: Oulun palosta 200 vuotta – palon syy ei koskaan selvinnyt. Artikkeli 21.5.2022. Https://www.munoulu.fi/artikkeli/-/id/oulun-palosta-200-vuotta-palon-syy-ei-koskaan-selvinnyt.

Oulun palo 127.pdf: Tulipalo hävittää Oulun. Https://www.ouka.fi/documents/16761396/20767379/Oulun+palo+127.pdf/1a674eab-f024-4bbf-871b-358090a4aaec.

Rotuaarin apteekki, Apteekkimme tarina 2021: Kuinka Oulun Uudesta Apteekista tuli Rotuaarin apteekki? Https://rotuaarinverkkoapteekki.fi/fi/apteekkimme-tarina #h_72870586341619693772585.

Tarkkinen, Sirpa 2021: Pikku-Runeberg säikytteli naisia Oulussa. Artikkeli 5.2.2021. Https://www.munoulu.fi/artikkeli/-/id/pikku-runeberg-säikytteli-naisia-oulussa.

Wacklin, Sara 1844: Sata muistelmaa Pohjanmaalta.

Korhonen, Markus H. & Niskala, Kaarina & Siliämaa, Marianne 2006: J. V. Snellman – pienenä Oulussa, suurena historiassa.