7. luku - Mainostuokio yläilimoista
Sälli palaa olohuoneeseen. Jaakolla soi kännykkä.
- Jaakko! Aha, selevä. Tuun heti.
Hän lopettaa puhelun.
- Tuli hällyytys torinrannasta, mulla pittää lähtiä. Säähän Sälli voit vielä jäähä tänne, jos meillä jäi vielä jottain kesken.
Sälli yrittää viestittää tärkeää asiaa ilmeillään, mutta Jaakko ei ehdi lukemaan tai ei muuten ymmärrä Sällin sanatonta sanomaa.
- No, kiitoksia ja nähhään, Jaakko huikkaa oviaukosta. – Sälli, muista kysyä siitä…
Mutta Sälli ei kuullut enää, että mistä pitäisi kysyä. He jäävät kahdestaan Aliinan kanssa istumaan. Hän päättää ottaa härkää sarvista kiinni.
- Tuota, mää huomasin tuolla vessassa tosi erikoisen jutun, hän selvittää kurkkuaan. – Ihan näin meijän kesken, tuota… Kysyn ny iha suoraan, että tuota… Onko se Eerik-taiteilija mahollisesti, tuota, sun poikaystävä?
Aliina valahtaa kalpeaksi.
- Mistä nää sen arvasit?
- Kultanen palindromihammasharija. Anteeksi, avasin peilikaapin, ku etin saippuaa.
- Aa, joo. Juu, on se Eerikin. Kyllä me ollaan vähä niinku yhesä.
- Miten niinku vähä niinku? Miksi se on salasuus? Tai mää ainaki ymmärsin Eerikin puhheista, eittei se ollu juuri tuntevinnaan sua.
- Sen äiti ei oikeen hyväksy mua, Aliinan ääni värähtää ja silmäkulmaan ilmestyy kyynel.
Sälli ojentaa nopeasti nenäliinan Aliinalle ja ajattelee, - Voi ei, taas mun salapolliisin tuuria, kyyneleitä. Ai, mutta sittehän se oli oikia äiti, silloin puhelimesa Eerikin kanssa.
- Miksikä ei hyväksy? Eihän sussa voi olla mittään vikkaa.
- Niin, paitsi, etten ole… poiiiika, Aliina pyrskähtää täyteen itkuun. – Eerikin äiti… oli toivonu… poika… yyystävää!
- No, voi hyvänen aika, Sälli lohduttaa. – Minkäpä tyttö sille voi.
- Ja Eerik… huolehtii niin äitistään… joka niin heikosa kunnosa… ettei se uskalla… sille myöntää… meitä.
- No, voi voi. Onko Eerikin isä maisemisa, onko se sammaa mieltä?
- Se on nuohooja, Aliina rauhoittuu jo vähän. – Ei se sano paljon mittään.
Sälli tyrskähtää.
- Nymmää ymmärrän: ”ISÄÄ, PESE PÄÄSI!”
Sälli yrittää hillitä itseään, onnistumatta. Hän purskahtaa hohotukseen.
- Nuohooja, mustapää! Anteeksi. Hohohoo! Nokinenä!
Aliinakin alkaa nauraa.
- Ookko nää nähäny Hohon?
- Joo, monta kertaa! On se Nikolsson kyllä hyvä!
Molemmat nauravat kyynelet silmissä ja lisää nenäliinoja tarvitaan.
- Pelekääkkö nää polliiisia?
- No, en ainakaan Jaakkua!
- Juokko nää ii-teetä?
- Kumpaa? IT-alan vai Iin kunnan nimikkoteetä?
- Ei, ku iha vaa IltaTeetä!
Jätämme nyt heidät vähäksi aikaa keskenään hekottamaan huonoille vitseille, koska meidän täytyy lähteä seuraamaan Jaakon jalanjälkiä. Tai pikemminkin pyöränjälkiä. Jaakko on ehtinyt pyöräillä Aliinan asunnolta jo muutaman kilometrin päähän ja on juuri ohittamassa Sällin taloa. Sälli asuu pienessä yksikerroksisessa omakotitalossa, jonka etupihalla kasvaa kaksi pientä vaahteraa. Nyt ne ovat kullan keltaisissa syysasuissaan. Olohuoneen ikkunat ovat kadulle päin. Jaakko vilkaisee niihin päin ja meinaa kaatua pyörällään ojaan. Hän näkee Sällin seisomassa avoinna olevassa ikkunassa. Verhojen takana, mutta kuitenkin!
- Eihä se oo mahollista! Jaakko ajattelee. – Sällihä jäi justiin Aliinan luo!
Hän parkkeeraa pyöränsä kadun laitaan ja hiipii etupihalle pensasaidan raosta. Kovin näkymättömästi ei Jaakon kokoinen henkilö voi hiipiä, mutta yrittää aina voi. Pensasaita heilahtaa, Jaakko harppaa vaahteran taakse, kahlaa siitä lehtien seassa seinän vierustalle ja kohti olohuoneen ensimmäistä avonaista ikkunaa. Tässä vaiheessa sisällä oleva Salli, jonka tiedämme siis tämän hahmon olevan, on jo huomannut hiippailijan. Hän piti pitsiverhoa edessään suojanaan, mutta säikähdettyään pahan päiväisesti ja karattuaan pakoon, kynsi tarttui silmukkaan ja hänen yksinäinen sormensa jäi keikkumaan verhoon.
- Oho, Jaakko sanoo päästyään verhon luo ja nähtyään sormen. – Tämähän on johtolanka. Pittää laittaa pieneen pussiin.
Jaakko kaivaa taskustaan pienen pussin ja irrottaa varovasti roikkuvan luisen todisteen.
- Siinähän voi olla sormenjälkiäki. Ai, eipä taijakkaan olla. Mutta ei se Sälli kyllä voinu olla.
Hän kurkkii ikkunasta sisään.
- Halloo, kuka sielä? Jaakko huutelee. – Täälä polliisi vaan.
Mutta Salli ei vastaa. Eikä hän kuulekaan, koska hän on jo vaatekaapissaan. Ilman yhtä sormeaan.
- Ei, oli kuka oli, mutta mun on pakko lähtiä sinne rantaan nytten, Jaakko ajattelee. – Sielä oli hätätappaus.
Ja hän lähtee polkemaan kohti torin rantaa.
Auringon paiste lämmittää vähän torilla olijoita, mutta kaupunginteatterin vieressä on menossa suorastaan kuuma näytelmä. Joku tyyppi on onnistunut pääsemään tuon möhkälemäisen betonirakennuksen katolle ja huutaa sieltä megafonilla jotain alhaalla liikuskelevalle väkijoukolle. Jaakko on vasta pyöräilemässä puhisten paikalle eikä vielä kuule, mitä tuo henkilö huutaa. Kun hän pääsee lähemmäs ja nousee pyöränsä selästä, hän puhaltaa varalta jo pilliinsä ja käskee:
- Hajjaantukkaa! Polliisi on paikalla. Hajjaantukkaa!
-Ehä me oo mittään...
- Tuo yläkerran tyyppihä puhhuu iha asiaa...
- Hilijaa! Hajjaantukkaa!
- Oo ite hilijaa.
- No kuuntele ny pollari itekki!
Jaakko pysähtyy kuuntelemaan korkeuksista kuuluvaa ääntä.
- Oletteko aina väsyneitä aamuisin? Heräättekö usein väärällä jalalla?
Jaakko yrittää nähdä huutajaa, mutta tämä jää katon reunan taakse piiloon.
- No, onneksi niin, hän ajattelee. – Pahempi olis, jos se hoippuis ihan reunalla näkyvisä. Nähtävästi siis kyse ei oo hyppääjästä. Toivottavasti.
- Ei hätää, ääni jatkaa. – Nyt voitte tilata ihka uuden, omaan jalkaanne räätälöidyn väärän jalan!
Yhtäkkiä teatterin vaaleaan isoon tasaiseen seinään rävähtää suuri värikäs videokuva. Väkijoukon läpi käy kohahdus. Kuvassa tyyppi on heräämässä sängystään, mutta toisen jalan tilalla onkin vesilinnun räpylä.
- Pue jo illalla väärä jalka päällesi, niin aamulla se ei olekaan niin paha yllätys! Ja koska voit heti riisua väärän jalan pois, niin aamusi alkaakin paremmin kuin hyvin!
Kuvan tyyppi hymyilee aurinkoisena heiluttaen väärää räpyläjalkaa kädessään. Väkijoukko huokaa ihastuksesta. – Nerokasta. Mistä semmosen saa? Palijonko?
- Tämähä on joku mainostemppu, Jaakko miettii ankarasti. – Tähä tarvitaan lupa. Onkoha tuolla hepulla semmosta?
Jaakko katselee kansaa, joka heiluu kuin herätysjuhlien hurmiossa. Hän pohtii, mitä ihmettä hänen pitäisi nyt tehdä. On hän tottunut kyllä selvittämään monen näköisten öykkäröijien aiheuttamia konflikteja, mutta tämä on taas uusi tilanne. Kuvat seinän mainoksessa vaihtuvat, hypnoottinen ääni jatkaa saarnaamistaan. Ihmiset ovat jo täysin myytyjä.
- Numero!
Äkkiä Jaakko äkkää mainoksesta puhelinnumeron ja naputtelee sen kännykkäänsä. Puhelin hälyttää. Äänen jylinä yläilmoista katkeaa.
- Väärän Vänkyrät Tuotteet, Arttu puhelimessa. Kuinka voin auttaa?
Jaakko tunnistaa vastaajan tuoksi saarnaajaksi.
- No, se on toripolliisi Jaakko, täältä alahaalta. Taijetaan nyt olla vähä vääräsä paikasa.
- Ei voi pitää paikkaansa, vääräkin voi olla oikea. Mutta hätä ei ole tämän näköinen, meillä on juuri oikea tarjous kaikille alhaalla oleville, korotushousut, niiden avulla...
- Hetkinen, hetkinen, sää ymmärsit nyt väärin, tarkoitin, että siis sinä ole...
- Ei, ei, ei. Ei ole olemassa väärin ymmärrystä. On vain toisenlaista katsantokantaa. Mutta hätä ei ole senkään näköinen, koska meillä on siihen ihan juuri keksityt mutkakiikarit, joilla katsantokannan saa käännettyä päälaellee...
Jaakko jää suu auki kuuntelemaan tuota tauotonta myyntipuhetta ja ötökkä lentää hänen suuhunsa. Jaakko alkaa yskimään hulluna.
- Menikö väärään kurkkuun? Eihän sekään mitään haittaa, voit tilata kaulaan asennettavia lisäkurkkuja, niin kaikki ovat oikeit..
- Ostan. Yks kaikkea. Jaakko Tikkula, Kuusipoloku seittemän, Oulu. Kiitos, kuulemiin.
Hän sulkee puhelimen. Saman tien kaikuva ääni jatkaa aiempaa puhettaan yleisölleen ja Jaakko tuijottaa ylös.
- Täh? Mitä tapahtu? hän herää tajuttuaan, mitä tapahtui.
Tai siis, ei tajunnut, koska hän sitä kyseli
itseltään. Mutta olihan tuo puhe saatava loppumaan. Tavalla tai toisella. Hänhän
on suorastaan hengenvaarallinen tyyppi, tai ainakin taloudellisesti uhkaava.
Hänet on pysäytettävä. Ja nyt Jaakko päättää kokeilla toista tapaa. Vaikka tuo
suora kontakti puhelimen välityksellä vaikutti häneen, niin jostain syystä
joukkohypnoosi ei vaikuta kuten muihin. Hän uskaltaa siis turvallisesti liikkua
äänen vaikutuspiirissä.
Jaakko astelee teatterin ovesta sisään ja vahtimestari
juokseekin jo hätääntyneenä häntä vastaan. Pikaisen neuvottelun jälkeen Jaakko
ohjataan sivuportaita myöten ylimpään kerrokseen pienen huomaamattoman oven
eteen. Ovi johtaa katolle. Vahtimestari vakuuttaa vilpittömästi, että kukaan ei
missään tilanteessa ikinä koskaan ole päässyt tuosta ovesta livahtamaan luvatta.
Ei ikinä, eikä tänäänkään. Tuon huutajan on täytynyt kiivetä ulkokautta.
Vahtimestari avaa turvalukot ja raottaa ovea Jaakolle,
joka pujahtaa ulos, niin pujahtamalla kuin hän vain kykenee. Ulkona hän odottaa
hetken ovikopin seinustalla hengityksensä tasaantumista, rankka rappusten
kiipeäminen, tiedättehän. Kopin toiselta puolelta kuuluu jo tuttu selostus, nyt
vain kovempana ja lähempää.
Jaakko astuu auringon puolelle ja näkee keskimittaisen, jäntevän miehen keikkumassa megafonin kanssa vaarallisen lähellä reunaa. Vierellään tällä on repusta rakennettu pöytä, johon on kiinnitetty läppäri. Sillä kai ohjaillaan mainoskuvia.
- Arttu! Nyt loppu tämä hullutus!
Ääni lakkaa ja mies kääntyy ympäri. Hänellä on puolet kasvoista peittävä oranssin värinen maski yllään. Hetken he tuijottavat toisiaan. Salamannopeasti mies nakkaa megafonin ja läppärin repun sisään, kiskaisee sen selkäänsä ja syöksyy reunan yli. Alhaalta kuuluu kauhistuneita kiljaisuja.
- Eeeeeiii!
Jaakko juoksee perään ja melkein menee samaa rataa. Katon reunaan on kiinnitetty vaijeri, jota pitkin riippuen mies nyt liitelee kohti parin sadan metrin päässä olevaa vanhaa punamullattua ranta-aittaa. Jaakko pamputtaa teräsvaijeria ja huutaa täysillä:
- Takasi niinku olisit jo!
Mies kääntyy, muttei takaisin tullakseen vaan iloisesti vilkuttaakseen.
- Mikä ihime Pätmänni meillä täsä oikeen on? Jaakko huohottaa ja katsoo etääntyvää hahmoa.
Vaijerista kuluu vipattava ujellus, kunnes mies on
saavuttanut kohteensa, irrottautunut vaijerista ja häviää aittojen taakse.
Jaakko tutkii vaijeria.
– Tämähän on johtolanka. Pittää laittaa pitkään pussiin, kuha saan sen irrotettua. Ja jossain täytyy olla se kuvien heittolaite, eiku mikä lie.
JATKUU TOISTE...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti