Luiseva Sälli kultaa ja kunniaa etsimäsä - 5. luku - Etsivätoimistosta Egyptiin

5. luku - Etsivätoimistosta Egyptiin

Sälli löhöilee sohvalla tuijottaen kattoa ja kuuntelee rauhoittavaa ääntä. Salli istuu nojatuolissa yrittäen kutoa. Toisiinsa kilisevät puikot tahtovat välillä pudota hänen luisesta otteestaan, mutta hän ei anna periksi ja syvän vihreää sukanvartta on syntynyt jo kymmenisen senttiä.

Heidän ensitapaamisestaan on kulunut muutama päivä ja Salli on kotiutunut aika hyvin uuteen olomuotoonsa. Mutta ulos hän ei ole vielä uskaltautunut, ei ulkona raivoavan myrskypuhurin takia, vaan uuden ja tuntemattoman maailman vuoksi. He ovat viettäneet aikaa Sällin rauhallisessa olohuoneessa. Sälli on toki käynyt asioilla kaupungilla ja edellisenä päivänähän sattui se ikävä varkaus hänen ystävänsä, Kertun käsityömyymälässä. Tänä aamuna Sälli kävi palauttamassa pöllimänsä, tarkoitan käteen unohtuneen sanomalehden torikahvilaan. Mitään uutta ei ole kuulunut rikoksesta. Sälli ja Salli ovat jutelleet paljon sekä tuosta tapauksesta, että kaikesta mahdollisesta, no, lähinnä Sälli on kertonut elämästään. Salli ei valitettavasti voi kertoa omastaan, koska hän ei muista mitään tapahtumia. Sälli on lohduttanut, että kyllä sitä ehtii tapahtumaan jatkossa. 

- Oonko mää kertonu, että mulla oli kerran pieni etsivätoimisto? Sälli kysyy yhtäkkiä. 

- Oho, et oo semmosta tainnu kertua, Kerroit siitä Egyptin matkasta, johon tuli eri maitten evustajia, joku konferenssi, mutta se jäi sulla kesken... 

- Nii, ku Kekkonen mut kuttu sinne, Sälli intoutuu. – Juu, se oli kyllä hyvä reissu. Mutta nyt tuli mieleen, ku tämä Kertun kaupan varkaushomma on selevittämättä. Että vieläköhän sitä ossais olla salapolliisi? 

- No, mimmosia juttuja sulla oli? Salli kiinnostuu ja keskeyttää kutomisensa. 

- Yks oli aika jännä, Sälli valikoi mielessään sopivaa tapausta. – Mää oon jottain kirjotellu muistiinki. Jaksakko kuunnella? 

- Tottakai.

Sälli nousee sohvalla istumaan, kaivaa sivupöydän laatikosta mustan vihkosen. 

    - Ota mukava asento, nii lujen sen ku oikian salapolliisitarinan. Nyt alotan.

 ”Oli tavallinen syksyinen iltapäivä. Olin työskennellyt kuusi tuntia toimistossani. Työt alkoivat kasaantua ympärilleni, mutta siltikään en ollut saanut mitään aikaiseksi. Mitään uutta mielenkiintoista juttua ei ollut ilmaantunut pitkään aikaan. Pitäisi ehkä mainostaakin joskus. Nettisivuillani oli vain pieni ilmoitus, jossa tarjotaan apua kaiken ikäisille. Tarvitsin happea. Olin juuri ottanut kupillisen kahvia, kun yhtäkkiä puhelin soi. 

- Luisevan etsivätoimistosa, Shärlokki puhelimesa. 

- Halloo, halloo. Onko sielä joku, joka ossaa auttaa? 

- Rauhotutaanpa ensin. Miten voin auttaa? 

- Mummo on hukasa. 

- Tuun heti.

Matkasin kiireesti läpi kaupungin sovittuun tapaamispaikkaan, Balettikoululle. Minulle soittaneen nuoren tytön äänestä tunnistin syvän huolen ja hetkeäkään ei ollut hukattavaksi. Saattaa olla, että ajoin joitakin kurveja suoriksi säästääkseni aikaa, mutta olihan kyseessä hätätapaus. Saavuin vanhan arvokkaan rakennuksen luo. Ulko-ovella seisoi pieni tyttö hätääntyneen näköisenä. Arvasin, että tässä oli asiakkaani. 

- Hei, ookko nää se etsivä? 

- Kyllä. Kerro kaikki. 

- Tulin balettitunnille mummon kanssa, kuten tavallisestikki. Näin me tehhään kolome kertaa viikosa. Ylleensä mää harijottelen balettia ryhymän kansa ja mummo istuu katsomosa tiiviisti koko tunnin ajan ja sitten me käyvään syömäsä ja sitten se vie mut kottiin. Tällä kertaa sitä ei kuitenkaan näkyny tunnin jäläkeen missään. 

- Huomasikko nää mummoa tunnin aikana? Näkikö kukkaan mummon poistuvan? 

- En ehtiny näkemään, ku meillä oli niin rankat harjotukset jouluesitystä varten. Eikä kukkaan muukaan ollu huomannu mittään erityistä. Mummo ei oo ikinä lähteny mihinkään kertomatta mulle. Sille on tapahtunu jottain…

Tytön silmäkulmasta vierähti kyynel. En voi sille mitään, mutta en voi kestää naisen kyyneleitä. Tarjosin hänelle nenäliinan, jonka kulmaan oli kirjailtu SL, nimikirjaimeni. Olin saanut sen lahjaksi eräältä vanhalta ystävältäni. Yritin rauhoitella tyttöä. 

- Kyllä me löyetään sun mummo, elä pelekää. Selevitän asian. Näytä mulle, misä mummos istu.

Menimme katsomoon. Tutkin alueen, jossa mummo oli istunut. Mitään epäilyttävää ei näkynyt. Sitten näin muutaman rivin päässä lattialla jotain keltaista. Se oli hattu, keltainen lierihattu. 

- Tunnistakko tätä? 

- Se on mummoni!

En uskaltanut nauraa näin vakavassa tilanteessa dialogin koomiselle puolelle; olimme löytäneet mummon! Keis klousd. Eikun, leikki sikseen, olimme löytäneet siis mummon hatun. Tutkin hattua tarkemmin. Sen sisällä oli kolme pientä siementä. Selasin mielessäni läpi kasvioppia. 

- Tämä kasvi on nimeltään Julianium Feminaris. Sannooko se sulle mittään? 

- Mun sisaren nimi on Julia. 

- Ahaa, mummos jätti nämä viestiksi sulle. Meijän pittää vain selevittää, mitä se halus sanua. Ookko nää soittanu sisarelles? 

- Mää soitan heti.

Puhelin hälytti, mutta kukaan ei vastannut. Pahalta vaikutti, että tytön sisarkin oli kateissa. 

- Sattuisko sulla olemaan kuvvaa mummosta ja sisarestas?

Tyttö kaivoi laukustaan kaksi kuvaa. 

- Sattuu. Meijän mökiltä viime kesältä. Mummo oli just tännään teettänyt nämä ja anto ne mulle ennen tanssituntia.

Mielenkiintoista. Miksi juuri tänään? Oliko näissä kuvissa jotain johtolankaa? Mummo. Sisar. Kaivo. Vettä. Ämpäreitä. Kuusia. Koivu. Mökki. Savupiippu. En saanut vielä langanpäästä kiinni. Mietin siemeniä. 

- Kasvin ylleisempi nimi on Neidonheinä. Kertooko se sulle mittään uutta? 

- Mummon urheiluseura on nimeltään Heiluvat Ikäneidot. Viittaisko se siihen? 

- Hieno huomio. Lähetään sinne.

Alkoi sataa. Onneksi minulla oli sateenvarjoni. Kävelimme muutaman korttelin mummon urheiluseuran talolle, jonka vieressä oli pieni urheilukenttä. Avasin kentälle johtavan portin. Juuri, kun pääsimme sisälle, joku kiskaisi minua takin liepeestä. Käännyin ja tunnistin kiskaisijan asiakkaani sisareksi, Juliaksi. Hän veti meitä molempia kaikin voimin kentän reunalle ja huusi: 

- Varokaa! Kattokaa ylös!

Katsoin sateenvarjoni alta ja ällistyin. Taivas oli täynnä kumisaappaita. Julia oli viime tipassa vetänyt meidät turvaan. 

- Mitä ihimettä? 

- Se on mummo!

Kumisaappaat jaloissaan taivaalta leijaili monen monta mummoa hameen helmat lepattaen ja alushousut vipattaen. Mummot mätkähtelivät kentälle yksi toisensa perään.

Kun reitti oli selvä ja taivaalta ei enää satanut mummoja, tyttö ja hänen sisarensa juoksivat mummonsa luokse. Seurasin heitä. 

- Mummo, mummo, ookko nää kunnosa? 

- Totta kai mää oon kunnosa. Olipa mahtava hyppy! 

- Miksi nää et kertonu, että sulla oli tännään laskuvarijohyppyesitys? 

- Täähän on extreme-laji, niin halusin, että sullakin on vähän jännitystä. Ja hyvinhä osasitte etsivä Luisevan kanssa tulukita vihijeitä ja saapua paikalle. Ja Julia osas myös. Hän sai omanlaisensa johtolangat. Oon niin ylypiä teistä molemmista, kaikista, sinustaki etsivä Shärlokki.

Punastuin tyytyväisyydestä. Onneksi juttu selvisi näin hienosti ja asiakkaani oli myös tyytyväinen.

Viikon päästä sain toimistooni tytöltä kirjeen, jossa oli kiitoskortti ja valokuva. Kuvassa tyttö istui pihakeinussa ja yritti tavoittaa oksasta roikkuvaa omenaa. Yhtä asiaa jäin vain ihmettelemään; miten tyttö osasi minulle soittaa. Se selvisi minulle vasta myöhemmin eräässä Heiluvien Ikäneitojen puunkaatotapahtumassa; mummo oli löytänyt minut nettimainoksestani ja laittanut numeroni tytön kännykkään ”Auttavan hätänumeron” kohdalle. Kyllä mummot osaavat kaiken.

Thö End”

Sälli lopettaa tarinansa ja puikko putoaa Sallin kädestä. Hän on kuunnellut hiljaa koko ajan kutoen. Sukassa on jo keltapunainen pystyraitarivistö valmiina. 

- Oi, olipa jännittävä juttu ja mahtava loppuratkaisu. Ihanaa, ku mummo löyty, Salli pohtii tarinan aikaansaamia ajatuksiaan. – Olit niin taitavasti tuon pikkutytön turvana ja mistä nää keksit ratkasta ne vihijeet niin nopiasti? 

- No, olihan se mummo aika hyvin ne piilottanu, Sälli punastuu tyytyväisyydestä. – Mutta se luotti mun ammattitaitoon. 

- Shärlokki, tosi hyvä nimi, hih. Mikset sitte jatkanu niitä hommia? Tottakai ossaisit ratkasta tämän sormusjutunkin. Musta tuntuu, että mää tunnen jo kaikki sun kaverit, ku oot niistä niin palijo kertonu. Jaakkokin on aika vekkuli, ku sille päälle sattuu. Mutta mää en kyllä usko, että se on se Kerttu, niinku vähän eppäilit eilen, ku tulit sieltä kaupalta.

Sälli vakavoituu ja sanoo: 

- Sitä määkin toivon. En oikein muista, miksi mää lopetin sen etsivätyön. Kai siinä tuli kaikenlaista muuta ja se sitte vaan jäi. Eihän siitä hirviästi leipää saanu, tai ainakaan voita päälle. 

- Mutta ethän nää varsinaisesti tarvikkaan, Salli hymyilee ja jatkaa kutomistaan. – Mutta miten se meni se konferenssijuttu? 

- Aa, se, Sälli ryhdistäytyy. – Voinhan mää senki ny lukia. Jaksakko vieläki kuunnella? 

- Juu. 

Sälli plärää vihkoaan ja jatkaa taas tarinointiaan.

”Muuan vuosi sitten Kekkonen, siis edesmennyt jo silloin, kutsui minut, Luisevan Sällin, avustajakseen Egyptiin, Kheopsin pyramideilla pidettävään konferenssiin. Urkki oli jostain urkkin… kuullut, että olin tämän meidän omituisen PPPM-yhdistyksen edustaja, ja että osasin keskustella sujuvasti arabian englanniksi, tänkjuu verimazh. Tapahtuman isäntänä oli itseoikeutetusti faarao Khufu, joka oli tämän mahtipontisen konferenssipaikan rakennuttanutkin, siis ennen kuolemaansa. Kutsuttuina vieraslistalla oli erittäin tärkeitä herroja, Päättömästä miehestä Elvikseen ja Cantervillen kummituksesta Lepakkomieheen, ja naishaamuja myös tietysti, näin modernin tasa-arvon aikana. Suomestakin tuli mukaan Mustion linnan pitsimyssyinen harmaa rouva. Konferenssin tarkoituksena oli lisätä postmortemisti-henkilöstöryhmien globaalia yhteistyötä ja hioa heille rautaisen timanttinen missio. Homma sopi minulle siis kuin rikka silmään, olinhan sentään yhdistyksen postinhoitaja, nykyisin sähköpostinhoitaja, facebook-päivittäjä, viestintäbloggari, somevastaava sekä koiranäyttelytuomari.

No, niin minä sitten lähdin junalla Oulusta sovittuna päivänä Helsinkiin ja tapasimme Kekkosen kanssa Hietaniemen hautausmaan nurkilla. Jatkoimme siitä matkaa kohti lentokenttää. Mutta lähellä Pasilaa hoksasin, että minähän en ollut käynyt vuosikausiin Linnanmäellä. Herranen aika; näin kauas kerrankin tulin ja en muka pääsisi Linnanmäelle. Ei käy! Ruinasin niin kauan, että Kekkonen lopulta suostui. Menimme huvipuistoon. Kävin Vuoristoradassa, Hurjakurussa, Salamassa, Linnunradassa sekä tietenkin pelaamassa sitä hevospeliä, jossa heitellään palloja ja voi voittaa pehmolelun. Voitin pehmolelun. Kekkonen kävi kummitusjunassa, minä en uskaltautunut sinne. Kävin vielä kerran vuoristoradassa sekä pyöräytin jättisuklaalevy-onnenpyörää, josta kukaan ei koskaan voita, paitsi Joku joskus. Mutta onneksi minä en voittanut. Aah, olin niin valmis lähtemään Egyptiin.

Lentokentällä check-in sujui ongelmitta automaatilla, vaikka melkein unohdinkin Kekkosen minulle hommaaman passini kahvilaan. Onneksi seuraavana pöytään istuutuva rouva tunnisti minut kuvasta ja ystävällisesti huusi minut takaisin. Ihmettelin vain hänelle, että miten ihmeessä niin huonosta ja kalpean valjusta kuvasta voi ketään tunnistaa. Rouva katsoi minua hieman pitkään.

Turvatarkastuksessakin meitä katsottiin pitkään, eikä kumpaakaan ensin päästetty läpi. Minulla piippasi tekolonkkanivel ja Kekkosella silmälasien ruuvit. Kekkonen kävi hurjana; ei hänen presidenttiaikoinaan tällaisiin turhuuksiin hukattu aikaa. Hyviä olivat olot ennen terrorismiuhkia, oli vain kylmän rehellistä tai rehellisen kylmää sotaa. Mutta hetken hipelöinnin, läpivalaisun ja rauhanneuvottelujen jälkeen saimme siirtyä tax-free alueelle.  

Emme tienneet, että pahin oli edessä. Jätin Kekkosen oikean portin luo ja menin ostamaan meille juomista. Laitoin kolikon automaattiin, mutta yhtäkkiä kone sekosi ja alkoi syytää pulloja toisensa perään. Nappasin niitä molemmilla käsillä ilmasta, keräsin syliini, ja lopulta tungin niitä kylkiluideni väliin ja joka mahdolliseen paikkaan. Onneksi pullot loppuivat. Hoipuin takaisin portin luokse vartalo täynnä vesipulloja.

Portti oli sillä välin avattu ja menimme Kekkosen kanssa jonoon. Päästyämme tiskin ääreen, lentoemo katsoi minua kauhuissaan ja huudahti: ”Ei koneeseen saa viedä nesteitä!” ”Mutta nämähän ovat avaamattomia ja tax-free-alueelta ostettuja.”, ihmettelin. ”Vartija!” lentoemo huusi. Vartijat ilmestyivät välittömästi paikalle ja veivät minut ja Kekkosen takahuoneeseen. Pitkien kuulustelujen jälkeen meidät vapautettiin, mutta ei päästetty kuitenkaan enää matkustamaan lentäen, vaan meidät passitettiin suoraan lentokentältä poistuvaan linja-autoon. 

- Mitäs me nyt tehhään? kysyin Kekkoselta. 

- Minähän en ole mikään eilisen teeren poika, etkä sinäkään, poikaseni, vastasi Kekkonen, – lähdetään Lahteen.

Ja mehän lähdimme. 

- Mitäs me nyt täälä Lahesa tehhään? kysyin taas Kekkoselta. 

- Minähän olen vanha urheilijanuorukainen, ja niin kai sinäkin, Kekkonen vinkkasi silmäänsä, – joten mennään mäkeen.

Ja mehän mentiin. 

- Mitäs me täälä mäjesä tehhään? kysyin jälleen. 

- No, hypätään tietysti! Kekkonen huusi ja hyppäsi.

Eihän siinä auttanut kuin hypätä perässä. Ja sellaiset hypyt me nykästiinkin, että Nykäsenkin maailman mestaruudet jäivät kauas taakse. Jos urheiluselostaja kuvaisi näitä hyppyjämme, hänen olisi pakko sanoa: ”Muuten hieno hyppy, mutta alastulo puuttui.”

Mutta eivät ne puuttuneet; laskeuduimme taitavasti telemarkilla alas pehmeälle, kuumalle Egyptin maan hiekalle. Tai siis Kekkonen laskeutui. Minä onnistuin törmäämään aavikon ainoaan puuhun ja katkaisin jalkani siinä hötäkässä. Mutta egyptiläiset lääkintämiehet kipsasivat jalkani todella nopeasti ja ammattitaitoisesti. Janohan tuollaisesta matkaamisesta tuli. Paha juttu, että siinä vauhdissa melkein kaikki vesipullot olivat irronneet sisuksistani, mutta onneksi tunsin vielä yhden painavan ristiselkääni ja saimme huuhdottua kurkkuun tarttuneet ötökät alas.  

Lähdimme virkistyneinä etsimään määränpäätämme, Kheopsin pyramidia ja Khufu-faaraota. Ja helppohan tuollainen kolmiopytinki oli nähdä keskellä hiekkaerämaata. On Oulussakin hieno kolmiotalo, muttei se ihan tuollainen ihme ole. Ja kuka kummassa jaksaa tuollaista taloa siivota? Rakennusta kohti oli jo lähestymässä astellen myös muitakin vierailijoita, tai raahustaen tai lennellen; oli kummitusta, zombieta, aavetta, humanoidia, haamua sekä monen monituista muutakin oliota, kuten minä kainalosauvojeni kanssa. 

Khufu itse oli juhla-asussaan, muumion kääreissään kättelemässä ja vastaanottamassa vieraita. Ihmettelin hetken tuota asua, kokovartalomaski ja kaikki, mutta päättelin, että taisi olla jokin kulkutauti päällä. Pääsimme pian juttelemaan hänen kanssaan muutaman sanan. Annoin hänelle tuliaislahjaksi pehmolelun ja yritin sitten toimia tulkkina hänen ja Kekkosen välillä. Kekkonen halusi tietää, miten Khufu välttyi museoiden tunkkaisiin kokoelmiin joutumiselta. Khufu kertoi, että kuolemansa jälkeen hänen oli onnistunut ujuttautua sarkofagistaan ja livahtaa pakoon ennen haudan lopullista sinetöimistä. Niinpä myöhemmät hautojen ryöstelijät olivatkin saaneet pitkän nenän, ha ha haa, kulta-aarteiden lisäksi tietysti. Mutta eivätpä saaneet siis hänen maallista majaansa kaiken maailman turistien töllisteltäväksi. ”Jes, jes, tät is veri nais”, sanoin kohteliaasti.

Sitten Khufu halusi tietää, millaisella strategialla Kekkonen johtaa nykyään Suomea? Hän oli yllättävän hyvin perillä nykyajan menosta ja meidänkin pienestä maankolkastamme. Käänsin kysymyksen Kekkoselle. Tämä myhäili ja sanoi: "Hyvä veli, emme pääse eteenpäin, jos emme lakkaa palvomasta menetettyjä tai kuolleita Jumalia "  "Aa, ai sii, ai sii, ymmärrän täydellisesti, veli hyvä", vastasi Khufu ja hymyili salaperäisesti.

Se oli suurenmoinen vierailu. Kiitos Urkki, kun sain osallistua tähän ikimuistoiseen tapahtumaan, vaikka hieman kommentoitkin kravattiani; minusta se sopi niin hyvin kainalosauvojeni sävyyn. Joka tapauksessa konferenssi onnistui täydellisesti, yhteistyöstrategioita kehiteltiin ja erilaisten seminaarien ja kokousten päätteeksi koko maailman postmortemistien vastaperustettujen henkilöstöjaostojen niin ylimmät kuin alimmatkin toimihenkilöt olivat yhtä mieltä ainakin yhdestä asiasta, missiosta: ”Elämä on täyttä vain, kun sen on kokenut kokonaan!”. Ja mehän olemme.”

Sälli päättää lukemisensa. Salli hihkuu innoissaan ja taputtaa käsiään yhteen. 

- Voinko määki liittyä tuohon yhistykseen? hän kysyy. – Kuulostaa mahtavalta toiminnalta. 

- No, sehän olis älyttömän hyvä homma, Sällikin yhtyy ajatukseen. – Näin me tehhäänki. Voin esitellä sut ens viikolla seuraavasa kokkouksesa. Kyllä meijänki yhistyksesä tarvitaan välillä uutta verta, tai siis luuta.

JATKUU AJALLAAN ENSI KERRALLA...