11. luku - Eräski joululahaja
Sälli ja tulipalot. Sälli ja kultasormusten varkaus.
Onko näillä loppujen lopuksi mitään tekemistä toistensa kanssa? Meille selvisi
Sällin osuudet näihin historiallisiin tapahtumiin, mutta hänelle itselleen ne
ovat jotenkin hämärtyneet. Sällin elämä on erikoista sekoitusta syvää
elämänkokemusta, jota hän ei muista sekä lapsenomaista uuden oppimisen
innokkuutta ja kokeilunhalua. Kuten Sälli sanoi, kaikki tekevät joskus
tyhmyyksiä, mutta tyhmempää olisi olla tekemättä mitään.
Samaa mieltä on Kerttu, kun hän mielessään pohtii
entisen vartijansa yllättävää tempausta, josta hän kuuli juuri Jaakolta
Kässärin kahvipöydässä. Mitä mies sillä saavutti? Mikä on tämän seuraava päämäärä?
Olihan se aikamoisen huvittavaa toisaalta. Kertun täytyy myöntää, ettei hän
sittenkään ollut yllättynyt, onhan hän tuntenut sentään ve... vartijansa jo
kauan.
Ai, mikä on tämä ve... va… -lipsautus? No hyvä on,
hyvä on, paljastetaan nyt teille. Veljensä. Ei siis veljensä vartija, vaan
veljensä, vartija. Kertun pikkuveli, Arttu. Hän on pitkään toiminut eri
liikkeiden vartijana ja totta kai sisarensa myymälässä myöskin. Mutta
yövalvomiset, rutiinihommat ja kiltti pikku kaupunki alkoivat puuduttaa
seikkailunhaluista ja kekseliästä miestä ja lopulta hänen mittansa tuli
täyteen. Hän erosi tehtävästään ja päätti lähteä etsimään jännittävämpää
maailmaa. Ironiaako vai ei, että heti hänen lähdettyään alkoi tapahtua?
Kerttu todellakin luuli Artun lähteneen Helsinkiin.
Vaikka hän tiesi Artun kyvyistä ja taidoista sekä tylsistymisestä tavalliseen
elämään, ei hän tällaista osannut kuvitellakaan. Jo ihan pikku poikana Arttu
oli neuvokas, tarttumassa aina toimeen ja hän keksi uudenlaisia ratkaisuja
ongelmaan kuin ongelmaan. Ihan kuin nytkin siellä teatterin katolla. Hieman
oudosti käyttäytyvä keksijä-myyntimies, kuten Jaakko häntä kuvaili. Kertulle
hän on aina ollut rakas, puolustava pikkuveli.
Kerttu muistaa eräänkin joulun lapsuudestaan, hieman
traumaattisen hänelle itselleen, mutta loppujen lopuksi hauskan. Kerttu oli
ehkä jotain yhdentoista vanha ja Arttu vasta kolme. Toisten puheensorina kahvipöydässä
jää taka-alalle, kun Kerttu uppoutuu muistoihinsa.
On jouluaaton aatto. Kerttu leikkii Artun kanssa tämän
hienolla nukella, joka on kuin täydellinen, oikea vauva. Se on nimetty
Pikku-Sipuliksi.
Heidän vanhempansa ovat pyytäneet, josko tänä vuonna
naapurissa asuva setä tulisi heille joulupukiksi. Aiemmin tämä on ollut joko
niin kiireinen pukki, ettei ole ehtinyt tai sitten hän on vain kieltäytynyt
kohteliaasti jonkin tekosyyn nojalla. Oikeasti tämä ajatteli, että hän on ehkä
liian tuttu ja lapset, Kerttu varsinkin tunnistaisi hänet heti ja joulu olisi
sitten pilalla.
Kerttu ojentaa Artulle vauvanvaipan ja sanoo:
- Nyt on Pikku-Sipulille sattunu vahinko. Sen vaippa pittää vaihtaa.
- Ai, ai Tipuli. Mitet nyt noin? Arttu kujertaa nukelle. – Mutta ei hättää, iti vaihtaa vaipan.
- Muista tukia Sipulin niskaa, kun nostat sitä, Kerttu neuvoo.
Arttu alkaa vaihtaa vaippaa kolmivuotiaan ronskein
ottein. Leikkiminen Artun kanssa on Kertun mielestä ihanan rentouttavaa ja vie
ajatukset muualle. Kertulla on nimittäin ollut viime aikoina outoja
painajaisia. Hän ei ole kehdannut kertoa niistä edes äidilleen. Unissa Kertulla
on isosisko. Ja sellaistahan hänellä ei siis oikeasti ole. Unet ovat olleet
hyvin todentuntuisia, ja miksikö ne ovat painajaisia? No, eivät ne aluksi
olleetkaan, mutta jossain vaiheessa Kertulla heräsi tunne, että eivät ne voi
olla pelkkää untakaan. Ehkä hänellä on sittenkin ollut isosisko!
Painajaiseksi unet alkoivat tosissaan muuttua siinä
vaiheessa, kun tuossa unessa Kertun isosisko katoaa. Häntä etsitään kaikkialta,
mutta jälkeäkään ei löydy. Kunnes eräänä päivänä Kerttu näkee tutut sukat
roskiksessa ja tunnistaa ne isosisko-Martan sukiksi. Nyt siskolla on jo
nimikin. Miksi ne sukat siellä ovat? Kerttu kaivelee roskista ja löytää myös
Martan kengät. Mitä ihmettä? Ja miksi äiti ja isä eivät reagoineet juurikaan
näihin löydöksiin?
Silloin kammottava ajatus herää Kertun mielen
syövereissä: ovatko äiti ja isä jostain syystä ... hä-hävittäneet Martan? Nyt
tämä epäilys ei pysy enää unen maailmassa vaan se valtaa alaa jo Kertun
hereillä ollessaankin. Eikä ihme, onhan tämä nyt ihan hirvittävä tunne.
Kerttu yrittää kaivella kaiken, mitä hän muistaa
isosiskostaan, sillä nyt hän on jo varma, että nämä ovat muistoja, eivätkä
unta. Kerttu oli ehkä jopa nuorempi kuin Arttu nyt. Hän muistaa isosiskon
äänen, kun tämä vastaili hänen hassuihin kysymyksiinsä. Hän muistaa, kuinka hän
konttasi Martan perässä, kun tämä käveli sinisissä farkuissaan ja keltaisessa
kukkapuserossaan ympäri olohuonetta. Kerttu esitti varmaankin koiraa ja Martta
oli koiran kouluttaja.
Ja hän muistaa tuon tunteen, kun isosiskon vaatteita löytyi roskiksesta. Mitä on voinut tapahtua? Tämä asia vaivaa Kerttua, vaikka välillä hän unohtaa sen leikkiessään Artun kanssa.
- Huomenna on vihdoin jouluaatto ja joulupukki tuo kilteille lapsille lahajoja, hän sanoo Artulle.
- Nii, ja minullekki! Ei te tonttu nähänyt, kun mää vitkatin ten kittan lotkiin.
- Miksi nää niin teit? kysyy Kerttu kauhistuneena. – Ei kissoja roskiin heitetä.
- Eikä lapsia tai heidän vaatteitaan, Kerttu ajattelee huolestuneena mielessään.
- Nii, mutta ku te meni ihan likki, Arttu puolustautuu. – Ten tulkki oli iha liimanen.
- Aa, nää tarkotat sitä koristekissaa, jonka äiti puotti ikkunalta. Nääkö yritit liimata sen ehijäksi?
- Nii, mutta te liima vaan leviti ja leviti. Ja maittu makialta.
- Söikkö nää sitä? Se taiskin olla piparkakkusokeria putkilosta, Kerttu nauraa. – Mutta sehän oli kiltisti tehty. Kyllä pukki varmaan saa tiejon siitä ja tuo sullekin lahajoja.
- Joko te kohta on jouluaatto? Arttu kysyy iloissaan.
Viimein on tuo kaivattu jouluaattoilta. Kertun ja Artun perhe on jo syönyt, kun yhtäkkiä ovelta kuuluu koputus. Isä avaa oven ja naapurin setä astuu sisään pukeutuneena hyvin syöneeksi Joulupukiksi. Valkoinen parta peittää hänen kalpeat kasvonsa melkein kokonaan.
- Onko täälä kilttejä aikusia? hän mörisee partansa takaa.
- EEEEIII! huutaa Arttu.
- Siinä asiassa saatat olla oikeassa, Kerttu miettii hiljaa, mutta vastaa:
- Täälä on vaan kilttejä lapsia!
- Voi, voi, no, ehkä mää tulinki sitten väärään talloon, poro on suunnistanut vikkaan, setä voihkii. – Pukkipa sitte tästä lähteeki. Hyvvää joulua!
- EEEEIII! huutaa Arttu jo hätäisenä. – Kilteille LAPTILLE tun piti tuua lahajoja!
- Ai, niinkö se meniki. Pukki on jo niin vanaha, että mennee vähän sekasin.
- Onko pukki likki? Mää voin liimata.
- No, ehkä tämä nyt tästä suttaantuu, kun alakuun päästään, Kiitos vaan.
- No, voin mää pettäkin tut, jot olet likanen.
- Kylläpä on hyvä palavelu täälä. Mutta kaivetaanpa täältä säkistä, mitä täältä löytyy.
Pukki avaa säkkiä ja nostaa ulos pari ensimmäistä lahjapakettia.
- Tämä on Artulle ja tämä on Kertulle, Pukki lukee ja jatkaa kaivamista.
Lapset kiljahtelevat innoissaan, kun paketteja ilmestyy enemmänkin, sekä lapsille että vanhemmille, jotka myhäilevät sohvalla. Viimein säkki on melkein tyhjä ja lapsia tuskin näkyy pakettivuorten takaa lattialla.
- Tämä viimeinen onkin sekä Kertulle että Artulle yhteinen. Jospa alottasitte avvaamisen siitä.
- Kiitos kiltti Pukki, Kerttu ja Arttu huudahtavat kuorossa ja hyökkäävät joulupaketin kimppuun.
Mutta kun paperin alta pilkistää ensin kenkäpari, sitten siniset farkut ja lopulta keltainen kukkapusero, Kertun kasvot kivettyvät kauhusta.
- Sehä on MARTTA!
Kertun vanhemmat katsovat toisiaan hämmentyneinä ja hieman syyllisen näköisinä.
- Oho, nopiastipa nää jo nimesit sen, Pukki ihmettelee. – Se on erikoislahaja Pukilta, interaktiivinen isosisko-nukke Artun vauvanukelle. Se kävelee ja jutteleeki. Vaikka sulle Kerttu, se on tietenkin pikkusisko.
- EIKÄ OLE, se on mun Isosisko Martta! Jonka äiti ja isä hävitti roskikseen! Se oli mun isosisko!
Pukki katsoo itkevää tyttöä: – Voi, ei, nyt mää pilasin joulun, hän ajattelee katuvana. – Miksi mää menin ostamaan tommosen lahajan.
- Voi, kulta, nääkö muistat sen? Kertun äiti sieppaa Kertun syliinsä. – Näähän olit vaan kaksvuotias.
- Mää luulin, että te murhasitte mun isosiskon.
- MITÄ?! nyt äiti ja isä ja Pukki huutavat vuorostaan kuorossa.
- Niin, nyt mää ymmärrän, että se oli vain nukke, Kerttu nyyhkyttää jo huojentuneena. – Mutta oon nähäny siitä unia, ja ne oli niin oikiantuntusia, että luulin, että mulla oli ollu oikia isosisko. Ja sitten se vaan katosi. Kengät ja sukat löytyi roskiksesta.
- Voi, pientä. Se nukke putosi mulla kerran ja meni rikki, äiti voihkaisee. – Anteeksi, en voinu ymmärtää, että nää voisit muistaa sitä.
- Ei se haittaa ennää. Ja voi, kiitos Pukki, että toit tuon nuken, Kerttu sanoo ja kiepsahtaa tämän kaulaan. – Oisin varmaan lopun ikkääni eppäilly äitiä ja issää kauhiasta rikoksesta ja joutunut pahhoille teille itekki ja lopulta päätyny nuorisovankilan kautta jonnekki aikuisten vankilasaarelle ja elämä ois menny ihan pilalle. Sää pelastit tämän joulun ja mun elämän!
Nyt Pukin silmäkulmaan nousee jotain kosteaa, mutta se on varmaankin vain huurretta parrasta.
- Emmää sittenkään pilannu tätä joulua, hän miettii helpottuneena.
Arttu kiipeää äitinsä syliin.
- Kyllä tää äiti oot mahoton kömpelyt. Likot kittoja ja Keltun itotitkoja. Mittä mää olin? Kyllä mää olitin ten otannut liimalla koljata, jot olitin tillon ollu täälä.
Kaikki alkavat nauraa.
- Niin olisit, Kerttu hihkaisee ja halaa pikkuveljeään. – Kyllä sää Arttu, oot paras Isosisko, mitä mulla on ikinä ollu!
Kerttu havahtuu kahvikupin kolinaan ja pyyhkäisee
silmäkulmaansa. Sälli kaataa lisää kahvia kaikille.
JATKUU TAASEN...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti