Luiseva Sälli kultaa ja kunniaa etsimäsä - 15. luku - Kattava kierroski päättyy johonki

15. luku -  Kattava kierroski päättyy johonki

Jaakon luvalla pieni seurue jatkaa pientä matkaansa pienellä junalla. Tällä kertaa rauhallisesti, vaikka puikoissa on nyt Sälli. He ajavat juuri Toivoniemeen menevää siltaa pitkin, kun tuttu mummo käpyttelee rollaattorin kanssa tien reunaa. He ohittavat tämän todella varovasti, mutta mummo heiluttaa silti käsilaukkuaan heille. Kaikki vilkuttavat iloisesti hänelle takaisin.

- Se tais olla joku Heiluvien Ikäneitojen edustaja, Sälli naurahtaa. – Ei hypänny ennää ilimahyppyjä, mutta kyllä ne aina pärijää.

Matka jatkuu Hietasaaren vanhojen ruskan värittämien huvilaidyllien ohitse Nallikariin, meren aaltojen pieksemälle hiekkarannalle. Syksyn tuuli pureutuu junan puoliavoimista ikkunoista kyytiläisten ytimiin, eikä iltapäivän aurinko enää anna paljon lämpöä paistaessaan alhaalta taivaan rannasta. Matkalaiset hytisevät ja sulkeutuvat tiukemmin takkiensa suojaan, ainakin he joilla on takit. 

- Hei, kaikki, piti vaan sanua, Arttu aloittaa. – Niin, mää tahtosin pyytää anteeksi kaikilta, etenkin Jaakko ja Sälli teiltä. Kertulleki tuotin huolta. Ja Aliina ja Eerik. Pahotteluna mää voisin kustantaa teille kihilajaiset. 

- No, öö, kyllä kai se käy, Eerik sanoo ja katsoo Aliinaa. – Ei ihan noin pitkälle vielä olla päästy. 

- Eikä olla paikkaa vielä keksitty.

Sälli käännähtää kuskin paikalla ja huikkaa taakse. 

- Hei, mulla on hyvä paikka tiejosa, yksi PPPM:n juhulatalo, sitä pittää vaan vähän vielä korjailla. Mutta Eerik ja Aliina, te voisitteki vähän auttaa. Ja Salli ja Kerttuki. 

- Juu, voijaan auttaa.

Salli kääntyy Aliinan puoleen. 

- En mää ihan tätä kaikkia sukujuttua ymmärrä, ekkä varmaan sääkään. Mutta eiköhän me ehitä selevittää yhesä. Semmosta kysysin, että mahtaako sulla olla tiejosa, että mikä mun nimi oli? Ja mitä mää tein? Ei mittään muistikuvvaa. 

- Öö, juu, mun äitin nimi oli Melina, mummun nimi Selina ja sen äitin nimi oli Salina. Se oot siis sinä, kai. Selina oli sun tytär ja Melina tyttären tytär. Sun äitin nimi oli Elina ja Miina nähtävästi sun mummu. 

- No, huh, pyörryttää. Ai Salina? No Sallihan on sitten ihan hyvä. Pysytään siinä. 

- Niin, mun muistaakseni sää olit kirijanpitäjänä jossain puusepäntehtaasa, nyt en oo ihan varma. 

- Oulun Puusepänteollisuus! Viuhuvia hihinoja, jokka jako voimaa konneille. 

- Aha, sieltähän se varmistus alakaa tulleen. Hienoa!

Paluumatkalla Pikisaaren läpi ajaessaan, seurue pysähtyy tarkastamaan, että onko se Linnansaaresta lentänyt kivenmurikka edelleen siellä. On se, ihan laatan kera, nostettu kellarista nyt jo puretun rakennuksen eteen. Kyllä sekin murikka voisi tarinoita kertoa, mutta jätetään ne tällä kertaa väliin. Tai no, kertokoon sen verran, että lentäessään kyseisen asuintalon kellariin se lävisti katon ja lattian kehdossa nukkuvan vauvan vierestä. Vauva selvisi hengissä. Viuh, mikä tuuri.

Piuuuuh, puuuh, puuh. Juna jatkaa viimeistä siltaa pitkin Kauppatorille, takaisin Rotuaarille ja erikoinen turistikierros on päättynyt. 

- Aika kattava kierros, Sälli sanoo pysäyttäen junan Poliisiaseman viereen. 

- Ai, tuolla Kässärisä on vessa, Aliina vinkkaa. 

- Häh? 

- Sannoit, että ”Ai, kakattava kierros”.

Kaikki pärskähtävät nauruun. Mutta vakavoituvat, kun Jaakko ja Arttu nousevat ja alkavat hyvästellä porukkaa. 

- Elekää muistelko mua kovin pahalla, Arttu sanoo kaikille yhteisesti. 

- No, et nää tästä telekien taakse jouvu, Jaakko rauhoittelee. – Mutta kyllä mää ihimettelen… Mun täytyy nyt myöntää, että varmaankaan niijen sormusten kohtalo ei koskaan seleviä meille.

Kerttu yskähtää, kaivaa käsilaukkuaan ja ottaa esille kaksi paperikääröä. Hän avaa ne ja sieltä paljastuu salmiakkiruuduilla ja luikertelevalla viivalla kuvioidut kultasormukset. Hän ojentaa ne Jaakolle. 

- Öö, kyllä seleviää. Mää ne vein. Ja rikkoin ikkunan. Ja laitoin äänilukon. Ja...

Taas porukan leuat loksahtavat ja kysymysmerkit ilmestyvät kasvoille. 

- No kun, halusin antaa Artulle jottain houkutetta, että se tuliski takasi, Kerttu selittää ja kääntyy Arttuun päin. – Niinku, että heti varkaat iskee, kun nää lopetit. Tai että saisit kunniaa, kun ottasit varkaan kiinni. 

- Hölömö Kerttu, Arttu hymyilee. – Ehän mää nyt kunniaa vois polliisilta varastaa. Mitä isosiskoki tästä nyt sannois? 

- Nii, olihan se vähän pölijää, Kerttu vastaa. 

- Ei tullu kultaa eikä kunniaa kellekkään, Jaakko hörähtää ja katsoo Kerttua. – Tai miten sen nyt ottaa. 

- Eikä auta itku torilla, lähetään molemmat Artun kanssa Jaakon kuulusteluihin, Kerttu hymyilee. ­ Vähintään mää tuhulasin viranommaisten resursseja. Ja Aliina, nää saat varmaan korut ihan pian takasi. 

- Näähä jo maksoit ne, ne on sun.

Jaakko avaa poliisiaseman oven. 

- Ja Sälli, pallauta juna ja sen avvaimet matkatoimistolle, Arttu huutaa viimeiseksi heidän mennessään ovesta sisään.

Näin selvisi sormusten varkaus. Kultaa ja kunniatonta menoa, ei suuria johtolankoja, ei suuria päättelyketjuja eikä oikeaan osuneita syytöksiä. Jos ei lasketa niitä, jotka osuivat oikeaan. Enemmän saimme suoria tunnustuksia ja risteileviä muistelmia tapahtumista ja niihin osallistumisista. No, selvisi kuitenkin, se lienee pääasia. Mutta pysyykö muistissa? Sekin lienee pääasia.

JATKUU VIIMEISEN KERRAN...