14. luku - Seleviääkö kaikki?
Jaakko nousee paikaltaan, kiipeää edessä istuvien välistä selkänojien yli ja lähtee huojuen etenemään kohti junan veturia. Juna lähestyy Linnansaaressa sijaitsevia Oulun linnan raunioita ja Tähtitornin kahvilaa.
- Vanha Oulun linna tuhoutui vuonna 1793, kun salama iski ruutitynnyreihin. Yksi kivi lensi Pikisaareen asti ja siellä se on vieläkin. Se oli Oulun Pammaus. Ruutikellarin raunioiden päälle rakennettiin merikoulun tähtitorni, joka on toiminut kahvilana jo yli sata vuotta. Toki myöhemminkin on Oulussa pamahtanut, kun Typpitehdas räjähti, se oli Typen Pammaus.
Vasta nyt kuski huomaa peilistään valtavan harmaan toripolliisin hahmon tunkeutuvan vaarallisen näköisesti keskimmäisen vaunun avoimesta pienestä etuikkunasta ensimmäiseen vaunuun. Kuski kiihdyttää vauhtia ja alkaa mutkitella. Jaakko meinaa keikahtaa selälleen käytävällä. Pelästyneet pyöräilijät väistelevät villiintynyttä PotnaPekkaa. Jaakko tiukentaa otettaan penkeistä, ottaa viimeisiä askeleita ja saavuttaa veturivaunun.
- Mitä peliä tämä on, Arttu? hän huutaa kaahaajalle. – Elä nyt pahki aja! Pysähy lain nimesä!
Vanha mummo on
ylittämässä rollaattorin kanssa pyörätien risteystä ja Arttu jarruttaa
täysillä. Jaakko paiskautuu vasten vaunun ikkunan pieliä, kyytiläiset
heilahtavat edessä olevien penkkien takamuksiin ja Artun hattu lentää
tuulilasiin. Arttu itse roikkuu turvavyön turvin istuimessaan. Juna pysähtyy ihan
mummon eteen. Mummo heiluttaa mustaa käsilaukkuaan vihaisesti ilmassa ja jatkaa
sitten hidasta mätänemistään, anteeksi etenemistään tarkoitin.
Kerttu juoksee nopeasti ensimmäisenä ulos veturin ovelle Jaakko perässään.
- Nyt riittää Arttu!
Sälli ja muut ryntäävät ympärille.
- Nääkö se olit Arttu? Sälli syyttää tätä pettyneenä. – Mitä mää oon sulle teheny?
- Mitä se on teheny? Mitä nää oot teheny? Mistä täsä on kyse?
Sälli selvittää asiaa.
- Arttu kiristi mua, että tuon teijät tälle kierrokselle, joka on näköjään aika hengenvaarallinen kierros.
- Kiristi millä?
- No sillä, että se palijastaa kaikille, että mää muka aiheutin ne Oulun palot, tai ainakin kaks niistä, Sälli huokaa. – Ehkä enemmänki, en nyt muista.
Kaikki tasaannuttavat hengitystään. Arttu on istunut hiljaa.
- Arttu, määhän olin teijän Joulupukkikin joskus. Miksi nää teet tämmöstä?
- Sälli! Joulupukki! Nyt muistan, Kerttu huudahtaa. – Tunnistinhan mää sut jo sillo lapsena, mutta olin unohtanu sen.
- Ja mää unohin, että mää olin se pukki, mutta hoksasin sen itekki just äsken, Sälli sanoo.
Arttu nousee äkkiä tuolistaan ja yrittää livistää ovesta, mutta Jaakko estää vartalollaan tämän ulospääsyn. Vikkelästi Arttu kiipeääkin kapeasta ikkunasta ja lähtee juoksemaan kohti linnan muurin edessä olevaa pensasrykelmää. Jaakko seuraa ja kumman nopeasti hänkin osaa juosta. Nimittäin hän saa Artun selkämyksestä kiinni ja yhdessä he kierivät pensaan alle, suoraan muurissa olevaan mustaan aukkoon. Onneksi ei kovin syvälle.
- Ahaa, nääkö sitten löysit sen Linnansaaren ja kauppatorin välisen salakäytävän! Ja sitä kautta katosit torilta niin nopiasti.
Ehkei se ollut se salakäytävä, ehkä se oli. Jaakko ei jää sitä nyt tutkimaan, kun pyristelee itsensä ulos pitäen Arttua rautaisessa otteessaan. Hän on jo ottamassa käsiraudat esiin, kun perässä juossut Kerttu pysäyttää tämän käden.
- Tiijän, että Arttu on nyt teheny tyhymyyksiä… ja joutuu vastaamaan niistä. Mutta voitaisko me kaikki istahtaa tuonne vaunuun ensin vähän juttelemmaan? Kerttu katsoo kaikkia pyytävästi.
Muut nyökkäävät varovaisesti. Jaakko tarttuu rauhoittunutta Arttua käsivarresta ja ohjaa tämän vaunuun. Kaikki astuvat sisään. Arttu istuutuu keskelle, luovuttaneen, mutta vielä vihaisen näköisenä. Sitten hän alkaa puhua.
- Kerttu ei oo sitten syypää mihinkään. Vartijana ollessa, me ei koskaan sanottu, että me oltais ees sukua, pijettiin työ-ja perheasiat erillään.
Kerttu näyttää vähän vaivaantuneelta. Arttu jatkaa.
- Sälli, sää aiheutit mulle melekosia epätojellisuustiloja, kun tutustuit Kerttuun kuin uuteen tuttavuuteen. Sää et tainnu tunnistaa meistä kumpaakaan ennää aikuisena. Vaikka niin palijo lapsena sun kanssa leikittiin. Mää luulin tunnistavani sut vanahaksi lapsuuven naapuriksi ja Joulupukiksikki. Mutta kumpikaan teistä ei sanonu mittään.
- Voi Arttu, mun muisti on omituisen pätkivä ja epäpätevä, Sälli pahoittelee. – Se on mulla paha ongelma.
- Nii, en määkään tuntenut tosiaan, nuoremmalla on parempi muisti, Kerttu huokaa.
Arttu näyttää kärsivältä.
- Liiankin hyvä. Viime vuosina mää alakoin muistaa asioita, joita en missään nimesä oo voinu kokia, tervatynnyreitä, koskia ja Oulun paloja. Ja käsitin yhtäkkiä, että ei ne olleet mun muistoja. Ne oli sun muistoja.
Sälli tuijottaa Arttua ällistyneenä.
- Juu, se tervatynnyrikynttilä herätti mun muistot. Uskokaa tai elekää, mää oon joskus ollu tynnyrintekijä.
- Häh?
- Juu, niin on ollu, Arttu todistaa. – Mää muistan sen kans.
- No hyvä on! Sälli ähkäisee. – Minä se olin. Mää olin paikalla niitten palojen syntyhetkillä!
- Hä?
Sälli alkaa jopa hieman helpottuneena kertomaan tarinaansa niin kuin hän nyt muistaa sen, ei ihan täydellisesti, paloja sieltä, paloja täältä, Oulun palo 1822 ja Oulun palo 1882. Kaikki kuuntelevat ihmeissään.
- Sälli, nehän oli vahinkoja, Kerttu vakuuttaa lopulta Sällin päättäessä muistelonsa. – Ja jäläkimmäisesä tuhosa, näähän olit suorastaan sankari, kunniamerkin ansaittisit.
- Aika kysseenalasta kunniaa.
- Oulun ensimmäinen puhelinkeskus? Jaakko kysyy kiinnostuneena.
- Juu, semmonen pöytä me sieltä ehittiin pelastammaan. Eivät vielä sillon tajunneet vettää linijaa paloasemalle, että olis voinu tehä nopian hälytyksen, mutta korjas ne sen puutteen myöhemmin.
- Onneksi polliisitoimistoon kuitenkin.
- Eikä ne kovin kauan sitä puhelinkeskusta pitäneet, kun Albert tosiaan kuoli nuorena ja veli oli Turussa. Joku osti sitten toiminnan ja jatko isommasti.
Kaikki pureskelevat kummissaan kuulemiansa historian kappaleita.
- Miten kummasa Arttu voi nämä muistaa?
- Ei hajuakaan.
- Ehkä se tervatynnyrikynttilä vaikutti Arttuunki.
- Entä se sukka?
Sälli kuvailee ensin Sallin kutomaa sukkaa ja
täsmälleen samanlaista omaa sukkapariaan, jonka hän nyt tajuaa saaneensa
Matildalta, aikoja sitten.
Salli katsoo Sälliä kuin ensimmäistä kertaa.
- Muistan. Määki muistan nyt jottain... Mummu kuto jottain. Miina.
- Oliko Miina... oliko se sun isoäiti!
- Nii kai sitten.
- Muistakko nää muuta?
- En nyt saa päähän.
Nyt Aliina katsoo vuorostaan Sälliä kuin ensimmäistä kertaa. Tänäänhän he oikeasti tapasivat vasta ensimmäistä kertaa, mutta molemmista tuntuu kuin he olisivat tunteneet toisensa jo kauan. Ihmetys paistaa hänen kasvoiltaan.
- Mitä? Sälli katsoo takaisin Aliinaa.
- Pammaus. Pamahtavaa. Mun mummu... ruukasi sanua, että OLI pa-mahtavaa! Ja nauro päälle. Sano, että sen äiti ja mummu ruukasivat sanua aina niin. Just niinku kerroit äsken. Ja me leikittiin serkkujen kanssa "Anna luuni tänne" - leikkiä.
Nyt kaikki tuijottavat Aliinaa ja Sallia.
- Tuota, ei voi olla, tai siis, mitä, häh?
Sälli pyörittelee asiaa kuin monimutkaista laskutoimitusta ja pääsee lopulta vuosilukujen pohjalta lopputulokseen.
- Aliina saanko esitellä, Salli, oletettu isoisoäitisi. Ja Salli, täsä Aliina, oletettu lapsenlapsenlapsesi.
Nyt pyörryttää jo minuakin. Käsillä on mitä ihanin
jälleen tapaaminen, tai tarkemmin sanottuna tutustumisen aloitus, mutta mitä
erikoisimmassa aikajanassa. Liiat kysymykset kannattaa taas nielaista vaan ja
nauttia hetkestä.
Mutta vain hetken. Artun musta mieli ei ole vielä helpottanut, vaikka Sällin suhteen tilanne helpottui. Hän jatkaa purkamistaan.
- Jaakko, mun täytyy tunnustaa, että mää halusin sulle vaikeuksia. Vartijana kuulin susta kaikilta torin kävijöiltä ja yrittäjiltä vaan ylistäviä sanoja. Jaakko sitä ja Toripolliiisi tätä. Nää olit mun pahin kilipailija. Katteus alako kalavamaan ja se paino ylypeyttä.
- Ai, siksikö nää keksit sen ihimenäytöksen ja niitä kaikenlaisia vempaimia? Ehän mää semmosia ossais keksiä ees unissani.
- Ja siksikö murtauvuit sitten Kertun myymälään ja varastit ne kaks sormusta? Sälli kysyy.
Artulla suu loksahtaa auki.
- Ei, sitä mää en sentään teheny.
Nyt kaikilla suu loksahtaa auki.
- Kuka ne sitten vei?
- En tiijä. Mutta sen tiijän, miksi mää lopulta lopetin vartijan työt ja lähin pois. Se oli sun syy, Eerik!
Onneksi kaikilla on vielä suut loksahtaneina auki, koska muutoin ne olisivat loksahtaneet auki jälleen. Vältimme näin turhaa leukanivelien kulumaa.
- Mitä? Minähän vain… Eerik puolustautuu.
- Sinä se sattuit viime aikoina yllättäen aina paikalle, ku mulla oli vartiointikierros. Vähän missä vain ja milloin vain. Se alako jo hieman ihimetyttää.
- No, ei se…
- Anna ku mää jatkan, vaikken ejes haluais muistella sitä. Mutta nää siis aina ilimestyit jostain ja alakoit juttelemmaan. Eihä siinä mittään vikkaa. Mutta se meni lopulta jopa semmoseksi, mitä ne sannoo, ehotteluksi. Tiijättehän. Semmosta häirintää. Eli se oli mulle kyllä se viiminen pisara!
Eerik katsoo Arttua vakavana.
- Anteeksi, Arttu. Tuo on täysin totta. Mutta tein sen vain äitini takia. Se oli kuullut sinusta vain hyvää, kekseliäs, voimakas ja fiksu. Ja ajatteli, että siinäpä olisi Eerik-pojalle sopiva ihminen. Hän ei päässyt ajatuksesta mitenkään eroon ja…
- Ja Eerikin äiti on tosi huonosa kunnosa, niin Eerik ei uskaltanut muuta ku totella, Aliina puuttuu keskusteluun. – Mutta nyt on asiat toisin.
- Ai nii, Aliina, teillähän oli jottain uutisia? Kerttu muistaa.
- Nii, me ollaan kihiloisa!
Aliina ja Eerik näyttävät ylpeinä vasempia käsiään, joiden nimettömissä hohtavat kauniin vihreät jadesormukset.
- Voi, onnea, ihanaa.
- Onpa hienoja.
- Onnitteluja.
- Kiitos, kiitos kaikille.
Nähtävästi Aliina on käynyt keskustelun ainakin Eerikin kanssa ja saanut mieleisensä lopputuloksen, onneksi molempien mielestä mieleisen.
- Ette sitten valinneet sun tekemiä kultasormuksia, Kerttu ihmettelee.
- Eiku, mulla oli yks suvun jadesormus, joka sopi Eerikille ja oon aina halunnu jadesormuksen itekki.
Arttu näyttää huojentuneelta kuultuaan Eerikin vähintäänkin häiritsevän käytöksen perimmäisen syyn ja asioiden nykytilan.
- Ok, Jaakko, oon valamis, hän sanoo. – Lähetäänkö asemalle?
- Voitaisko me mennä tämä kierros loppuun kuitenki, kun Arttu tämän on kai maksanukki? Sälli kysyy. – Ja polliisiasemallehan takasi tämä reitti mennee kuitenkin. Saanko mää ajjaa?
- Mutta kuka ne sormukset varasti?
JATKUU VIELÄKIN EPÄTIETOISUUDESSA...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti