Kultainen keskitie

On aikainen syysaamu. Sälli putsailee pihalla talon rännejä ja mittailee tiluksiaan. Tontti rajoittuu lännessä ja pohjoisessa metsään ja idässä naapurin kanssa yhteiseen pensasaitaan. Etelän puolella kulkee pieni taajamatie. Alueella on lähinnä vanhoja omakotitaloja, mutta onpa joukossa muutama uudempikin tulokas. Sällin talo on pieni perinteinen punainen tupa, juuri sopiva pelkälle luurangolle asustaa; isommassa luiden kalina kaikuisi häiritsevästi ja pienemmässä ei mahtuisi kalistelemaan lainkaan. Naapurisopu on säilynyt, kun kalistelut on suoritettu sisätiloissa.

Mutta nyt Sälli kaavailee tehostusta toimintaansa. Sisätyöt ovat alkaneet hieman kyllästyttää. Koskaan ei saa palautetta työstään eikä kukaan kannusta pyrkimään eteenpäin tai oppimaan uutta. Hän kaipaa yleisöä, suoraa vuorovaikutusta, kehitystä. Jotain.

Sälli tutkii talon peltikattoa. - Siitä lähtisi aika hyvä ääni, kun vähän rummuttelisi kantapäillä, hän miettii. - Entäs pihatien päällyste? Jos hiekkasoran vaihtaisikin johonkin kovempaan? Kylläpä kelpaisi kopsutella. Voisi vaikka laittaa puukengät jalkaan tai ottaa kävelykepit avuksi. Rekvisiittaan voisi tosiaankin panostaa aiempaa enemmän. Ha! Aita! Pensasaita ei todellakaan kaiu. Suostuisikohan naapuri, että rakennettaisiin aidan tilalle jonkinlainen pitkulainen rakennelma. Tehtäisiin sen akustiikasta sellainen, että heikompikin rummutus kantautuisi kunnolla koko naapurustoon. Ja itse rakennelmaahan voisi käyttää vaikka pihavälineiden varastona tai muuna harrastustilana. Kuinka hienoa olisi steppailla ”aidan” kattoa pitkin ja poikin. Kyllä varmaan naapurikin tykkäis. Joo, kyllä se suostuu. Ei tässä mitään lupia kannata kysellä.

Kätevänä timpurina Sälli ryhtyy tuumasta tekoon ja pian pensasaita makaa maassa ja varastoaidan nurkkapylväät ovat pystyssä. Seinälautaa sivuille, peltiä katoille ja pian tonttien rajalla mutkitellen mäenrinteessä sijaitsevat kopperot alkavat hahmottua. Selkeät raot koppien väleissä antavat äänien soljua vapaana ja viistot kulmat suuntaavat ja vahvistavat äänten sävyjä. Ja itse varastokopit toimivat varsinaisina kaikupohjina. Katolta toiselle pääsee kulkemaan pitkin peltisiä riippusiltoja, jotka kumisevat vienosti jo vähäisessäkin tuulessa, mutta antautuvat oikein ukkosmyrskyn pauhuun, kun niiden päällä oikein hypähtelee. Ja Sällihän hypähtelee.

Nyt viimein naapurikin on jo herännyt ja kurkkii ikkunastaan ihmetellen myrskyn ääniä. - Outo ukkonen, kun yksikään puu ei heilu. Mutta sitten hän näkee Sällin uppoutuneena villiin tanssiinsa erikoisten kopperorakennelmien katoilla ja niiden välisillä huojuvilla silloilla.

– Mikä samperin villitys tämä nyt on! naapuri ryntää pihalle heristellen nyrkkiään.

Sälli ei rymistykseltään kuule, mitä naapuri huutaa, vaan luulee tämän olevan innoissaan uudesta piha-aktiviteetista ja heiluttelee käsiään naapurille takaisin. - Aah, vihdoinkin suoraa palautetta ja kontaktia yleisön kanssa, Sälli ilahtuu. - Ei enää yöllisiä kalisteluja kotinurkissa tai joskus harvoin salaa kyläkaupan takapihalla.

Ryminä jatkuu ja kohta paikalle kerääntyy lisää kummastunutta väkeä. – Mitä ihmettä? Onko tämä nyt luvallista? ihmiset huutelevat käärmeissään. – Nyt on Sälli kyllä ylittänyt itsensä. Ei tämmöinen peli vetele.

Sälli kuulee vain sanan sieltä, toisen täältä ja on edelleen siinä uskossa, että hänen esityksensä on tehnyt vaikutuksen. Siis hyvän vaikutuksen. Kun ihmiset alkavat heittelemään hänen päälleen risuja ja keppejä, hän huudahtaa: - Aa, niinpä tietenkin, lisärekvisiittaa! Itse unohdinkin. Kiitoksia! Ja meno vain yltyy.

Vihdoin naapuri käy hakemassa luutansa ja tähtää sen suoraan Sällin jalkoihin. Ja siihen Sälli lopulta kompastuu ja römähtää kolisten maahan. Sillat notkuvat ja rymisevät vielä hetken. Sitten on hiljaista, kuin myrskyn jälkeen.

Sälli kerää itsensä ja nousee istumaan pudistellen lehtiä päältään. – Miksi sinä noin teit? hän kysyy naapurilta. – Luulin, että pidit siitä. – No en takuulla pitänyt, naapuri ärähtää. – Eikä kukaan muukaan! Kylän väki nyökyttelee päitään. Pelästyneet lapset piilottelevat vanhempiensa selkien takana.

Sälli katselee yläpuolellaan kohoavia aitarakennuksia, väriseviä riippusiltoja ja kääntää lopulta katseensa kihisevään väkijoukkoon. – No, olihan tämä suoraa palautetta, hän sanoo hiljaa. – Puran rakennukset heti. Ja siirryn takaisin sisätiloihin harrastamaan kalistelua.

Naapuri astuu askelen lähemmäs Sälliä, joka hypähtää pystyyn hieman säikähtäen. – Ei hätää, mutta, jaa, no, siitä nyt voitaisiinkin vielä puhua, naapuri sanoo jo leppyneenä. – Siis näistä rakennuksista. Ne näyttävätkin yllättäen aika hauskoilta. Vai mitä?

Kylän väki nyökyttelee taas, ja jotkut lapset haluaisivat jo lähteä kiipeilemään silloille.

Naapuri pohtii asiantuntevasti. – Ne muistuttavat jostain syystä etäisesti Kiinan muuria, tai ovat ne ainakin kyllä todella erikoinen nähtävyys. Ja kuultavuus. Kylän ylpeys jopa?

Kylän ihmiset innostuvat. – Juu, voitaisiin sopia, että kerran vuodessa pidettäisiin suuret Kolina- tai Kalina-juhlat, jolloin kaikki saisivat hyppiä ja rummuttaa niin paljon kuin haluaisivat, sinäkin Sälli.

– No se olisi mahtavaa! Sälli ilostuu. - Ainakin joskus siis olisi yleisöäkin tiedossa, hän sanoo. - Kai se kultainen keskitie on paras, ei kolinaa mahan täydeltä.

Naapuri kiipeää reunimmaisen kopin katolle ja aloittaa luutatanssin Sällin kanssa. – Täten julistan ensimmäisen Kolina-Kalina-juhlan avatuksi, hän ilmoittaa juhlaväelle, joka kiipeää jo kovaa vauhtia toisille katoille ja silloille. - Luvat juhlatilaisuuteen pyydetään myöhemmin, hän jatkaa. – Niin, ja se onkin sitten ihan toinen juttu, että miten saadaan luvat näille rakennelmille. Mikähän laitetaan käyttötarkoitukseksi? Kolinavarasto?

Niin juhlat jatkuivat ja Sälli sai kuin saikin toivomaansa vuorovaikutusta ja yleisöä, joka kolisteli ja kalisteli hänen kanssaan yömyöhään, tai ainakin niin kauan kuin korvat kestivät.