Pikku raukka

Kuollut lintu makaa ikkunan alla. Se oli lentänyt ruutuun pahki ja katkaissut niskansa. Se taisi olla se epäonninen päivä, jolloin Sälli oli aamulla pessyt ikkunat ja ne olivat vaarallisen puhtaat. Ainakin hetken, ennen kuin sade ehtisi nyplätä pinnoille taas harmaiden pisaroiden pitsiverhot pikkulintujen turvaksi. Kuitenkin juuri sillä turvattomalla hetkellä tuo pahainen pikku raukka ehti lennähtää paikalle eikä osannut varoa.

- - -

Sälli istuu linja-autossa ja uppoutuu tuijottamaan vilisevää ojanpiennarta. Kuinka paljon aikaa siitä olikaan kulunut? Sälli huoahtaa syvään. Hän oli aikoinaan kylän ainoa kirjanoppinut ja suuri kirkonmies. Hän toi kylälle ensimmäisen aapisen ja opetti lapsia lukemaan, ja aikuisiakin tietenkin. Oikea hyväntekijä hän oli. 

Jotenkin se elämä on hämärtynyt Sällin mielessä, kansa vaeltamassa kirkon keskikäytävää pitkin, rikkaampi ylhäisö istuutumassa penkkeihin kirkon etuosaan rahvaan jäädessä taaemmaksi, kaikkien tullessa kuulemaan vain hänen saarnaansa. Se oli eri maailma, kauan sitten.

Sälli nousee linja-autosta ja kävelee kotiin. Hän näkee maassa pikkulinnun ja nostaa sen kämmenelleen. Voi pientä, miksi et varonut? Kaikki ei ole sitä, miltä näyttää. Elämä on nyt sen sinulle opettanut, ja kuolema vahvistanut. Lopullisesti. Ja sen hyöty oli…? En tiedä. Mikäpä minä olen sanomaan, vanha, aikaa sitten kuopattu luuranko. Tai, no niin, täällähän minä taas köpöttelen ja turhia höpöttelen. Toivottavasti sinä sait lentää aikasi vapaana ja toiveikkaana, viimeiseen siivenvetoon asti.

Turhia höpöttelen. Eipä ole ajat sittenkään paljon muuttuneet. Muistuupa mieleeni, kuinka unilukkari joutui tökkimään kansaa hereille, kun sydämeni kyllyydestä saarnasin. Paasasin ja valistin yksinkertaista kansaa. Tuntikausia. Vuosikausia. Ihmiselämän. Uskoin silloin, että uhkaillen ja pelotellen saa kaiken maailman syntiset ja rikoksentekijät parhaiten ruotuun. Ja ehkä näin hetkeksi kävikin. Katumuksen tunne ilmentyi ihan tyydyttävästi kaikkien kasvoilla, niin isojen kuin pientenkin, jo pelkästään kuvaillessani halsterin polttojälkiä väärintekijän rangaistuksena.

Kyllä niitä väärintekijöitä riittikin. Päällisin puolin säällistä kansaa, mutta pinnan alla… voi hyvänen aika! En uskalla tässä edes kertoa kaikkia niitä kammottavuuksia, mitä siellä harrastettiin. Naapurin karjan kähvellystä, ylenmääräistä mässäilyä, patalaiskuutta, pahalla katsomista, vihan kylvämistä, kaivon myrkytystä, kehdonkirousta... Kyllä he saarnansa ansaitsivat. Ja niin viattomina tulivat kirkkooni.

Mutta sain heistä väännettyä ja kierrettyä esiin kaiken sen saastan, mitä heidän sielunelämäänsä oli kertynyt edellisen kirkonmenon jälkeen. Sanallisen arkkuni uumenista etsin aina uusia ilmauksia, joilla osoitin heille heidän pienuutensa, kurjuutensa, vääryytensä ja mitättömyytensä. ”Te surkeat pikku raukat!” Ja näin piestyinä ja pestyinä he lähtivät kirkosta yhtä viattomina kuin tulivatkin, mutta rahapussit hieman tyhjempinä, joskus jokunen nilkka ja rannekin hieman arempana.

Sitä kesti kauan. Liian kauan. Ihmiselämän. Mutta jossain vaiheessa mieleni muuttui. Aloin nähdä kolikon toista puolta, tai oikeastaan tajusin, että kolikollahan on ääretön määrä puolia, kun lasketaan sen pyöreä reunakin mukaan. Ehkä kerjäläisen tervehtiminen torilla ei olekaan niin paha asia. Tai tyttären kouluun laittaminen. Tai erisäätyisten välinen avioliitto. Miksi ihmiset eivät saisi tehdä mitä haluavat, jos se ei estä toisia tekemästä sitä, mitä he haluavat? Entä auttaako kähveltäjän jalkapuussa riiputtaminen tai lähettäminen raskaalle pyhiinvaellukselle tuomaan takaisin talonpojan jo lihoiksi laitetun lempisian? En tiedä, miksi tällaisia ajatuksia alkoi risteillä päässäni. Kostonkierre olisi katkaistava. En kestänyt enää omia saarnojani, mutta minulla ei ollut enää voimia muuttaakaan niitä. Päätin elää niin kuin saarnasin.

Eräänä pyhäpäivänä ennen kirkonmenoja olin järjestänyt kirkon edustalle suuren kokon. Kun kansa alkoi lipua paikalle, tuikkasin kokon tuleen ja työnsin sinne halstereita. Pian ne hehkuivat punaisina. Saarnasin viimeisen saarnani kansalle: ”Älkää tehkö niin kuin minä sanon, vaan niin kuin itse ajattelette!” Äimistyneinä kansa vain tuijotti minua. Viimein huusin: ”Jos minun sanani ovat totta, niin luuni palavat nyt!” Nappasin kuumat halsterit ja halstrasin itseni hengiltä.

Henki lähti, vaan luuni eivät palaneet. Pikku hiljaa kansa alkoi ajatella itse. Luuni kuopattiin kirkon lattian alle, ehkä muistutukseksi tuleville. Liekö näky ollut niin karmiva, että pelko iski jälleen ytimiin ja haluttiin opettaa, että kaikkien saarnaajien sanoihin ei kannata luottaa. Tai ehkä ajat vain muuttuivat. Paljon on sen jälkeen tapahtunut. Paljon huonojakin asioita, mutta ehkä enemmän hyviä.

- - -

Sälli kaivaa hämärällä pihalla maahan kuopan, asettaa sen pohjalle linnun pienen elottoman ruumiin ja peittää sen mullalla. Hyvästi lintunen, toivottavasti sinun luusi palaavat luonnon kiertokulkuun. Pienen kynttilän lepattava liekki valaisee Sällin kalpeaa yksinäistä olemusta.

- - -

Miten Sälli nousi maan päälle takaisin elämään? Miten lukotkaan eivät pidelleet Sällin luita kirkon lattian alla? Tästä Sällillä ei ole tarkkaa muistikuvaa, se on hämärän peitossa, kuten vauvakaan ei muista syntymäänsä. Ehkä hän sai opetuksen itseltään. Tuliko hänestä saarnojensa uhri vai muuttuneen itsensä vartija? Oppiko hän tosiaankin vastaamaan omasta elämästään, sen sijaan, että syyttelisi vain muita ja määräilisi toisten elämää? Ehkäpä kuolema opetti sen hänelle ja elämän täytyy se nyt vahvistaa. Aika näyttää, ja sitähän hänellä on, tuolla palamattomalla pikku raukalla. Hänellä, joka oli vain yksi meistä monista. Ja on sitä yhä edelleen.