Hiisi ja sen pelko

Vanha tarina kertoo, että kauan kauan sitten asusti eräässä pimeässä luolassa hirmuinen Hiisi. Sen tukka oli takkuinen ja koko olemus hurjan synkkä. Hiisi taisi olla ihan viimeinen lajiaan, eikä kukaan ei enää uskaltanut mennä lähellekään sen luolaa, koska silloin se heilautti suurta ja

raskasta nuijaansa ja kopsautti sillä rohkeimmatkin ritarit tajuttomiksi. Ei se pahuuttaan niin tehnyt, vaan niin olivat kaikki sen villit esi-isät tehneet, ja neuvoneet lapsiaankin tekemään. Oikeastaan tämä Hiisi siis yksinkertaisesti pelkäsi tuntemattomia ja vain puolusti itseään, yksin kun oli tässä synkeässä maailmassaan.

Mutta eräänä päivänä Hiisi kuuli läheisestä metsästä niin suloista laulua, että kaikki pelot ja neuvot saivat jäädä. Sen oli pakko nähdä noiden sävelten lähde. Hiisi lähti hiipimään kohti metsäaukeaa, josta ääni tuntui tulevan. Ja näky, jonka Hiisi siellä kohtasi, melkein pysäytti Hiiden jännityksestä

sykkivän sydämen. Auringon valo välkehti tammenlehvien välistä valaisten ihmeellistä hahmoa, jollaista Hiisi ei ollut koskaan nähnyt. Tummat hiuskiehkurat kehystivät tytön vaaleita kasvoja, kirjava asu verhosi tämän hentoa vartaloa ja mekon kirjailtu helma heilahteli kevyiden askelten tahdissa. Laulun haikea tunnelma sieppasi Hiiden matkaansa niin, että tahtomattaan Hiisi astahti piilostaan esiin ja samalla Hiiden nuija putosi maahan kaikuvasti tömähtäen.

Silloin laulu loppui, tyttö pysähtyi ja kääntyi. Ensimmäistä kertaa elämässään Hiisi toivoi olevansa hivenen vähemmän pelottava. Mutta tyttö vain katsoi tummilla, vakavilla silmillään suoraan Hiiden sisimpään. Tyttö oli Lapin Seita-neito ja tottunut paljon pahempiinkin otuksiin kuin Hiisi eikä häntä pelottanut tippaakaan. Seita ojensi kätensä ja kutsui Hiiden uuteen tanssiin. Arastellen tämä otti kutsun vastaan. Nopeasti Hiisi oppi askeleet ja pian he tanssivat ja lauloivat yhdessä niin että tanner tömisi, metsä ryskäsi ja taivas raikui. Siitä lähtien ovat Hiisi ja Seita kiertäneet omia syrjäisiä teitään pitkin ja poikin Suomen maata. Kenties vielä nykyäänkin voit kuulla heitä, myrskyiltoina, kun tuuli ujeltaa puissa ja ukkonen pauhaa taivaalla.

Tai ehkäpä tarina jatkuu. Tällainen kuva saatiin salaa napattua oudosta tyypistä Vihdin Hiidenveden rannoilta muutama vuosi sitten. Otusta voisi suurella varmuudella epäillä nuoreksi Hiisi-yksilöksi, joka yrittää kovasti pysyä rauhassa omissa oloissaan, mutta saattaa innostuksissaan silloin tällöin tulla leikkimään varomattomasti liiankin lähelle rantoja. Ja ehkäpä taivaalla näkyvä pilven riekaleeksi naamioitunut hahmo onkin poikaansa valvova ylpeä Hiisi-Isä, jonka pelko tuntemattomia kohtaan on Seita-neidon pelottomuuden ansiosta laantunut ja muuntunut toisenlaiseen pelon muotoon, todelliseen huolenpitoon läheisistään.