Turvavälinpaikanhakija

Minä olen ikuinen turvavälinpaikanhakija. Olen ollut siitä asti kuin sain ajokortin 18-vuotiaana. Haluan, että edessäni on turvallinen väli seuraavaan metalliseen liikkuvaan tappolaatikkoon. Silloin minulla on edes teoreettinen mahdollisuus pysähtyä, jos jotain yllättävää tapahtuu. Haluan aina, että ainakin minun laatikkoni siinä tiiviissä junamuodostelmassa voisi hieman joustaa ennen rysähdystä. Ei hevosillakaan mennä turpa kiinni toisen takapuolessa, sen tietää, miten siinä käy. Potkua tulee. Mutta heti, kun olen saanut välimatkan sellaiseksi kuin se pitäisi olla, eli sata metriä sadan kilsan tuntivauhdilla, 80 metriä kahdeksan kympin vauhdilla, 60 metriä kuuden kympin vauhdilla ja niin edelleen, niin eiköhän siihen pyrähdä yhtäkkiä ainakin viiden auton letka. Ja turvavälinpaikan hakeminen alkaa jälleen alusta. Ex-lankoni sanoikin joskus, että minähän valun kohta taaksepäin. Tai sanoiko hän sen minun sisarelleni, joka ajaa samalla tavoin. Ihan sama. Haluan vain ajaa, en vainajaa.

Ajajan vastuualue on edessäpäin. Mutta kun takana tuleva auto on juuri potkuetäisyydellä, niin kyllä se minusta tuntuu kuin aseella uhattaisiin niskaan. Ja mitä siinä voi tehdä? Turhaa äkkijarrutusta ei saa tehdä, ja pieni jarruvalovaroitus ei tehoa jääräpäihin, ärtyneestä kulmakarvan kohotuksesta puhumattakaan. Auton taakse pitäisikin asentaa jalka, jolla voisi antaa kunnon hevosvoimaisen potkun, kun hajurako on alitettu. Luulisi silloin takana-ajavankin, hevosvoimiaan esittelevän hurjastelijan itsesuojeluvaiston alkavan toimimaan. Turvattomalta tuntuu tämä ajaminen nykyään. Voitaisiinko siirtyä takaisin turvalliseen liikkumiseen? Yksinkertainen hevosvoima takaisin ja turpavälit kuntoon!