Irrottelua

Heräsin eräänä aamuna erittäin huonosti nukutun yön jälkeen siihen, että jalkani olivat kääntyneet nurin. Siis siten nurin, että polvet ja jalkaterät olivat kääntyneet taaksepäin. Tiedoksi teille lukijoille, jotka ette ehkä tiedä, että olen vain luuranko ja luuni ovat aika irtonaisia joskus. Mutta koskaan aiemmin ei yöllä pyöriminenkään ole tällaista reaktiota aiheuttanut.

Yritin nousta sitten sängystä nostaen jalat sängyn reunan yli lattialle, mutta toinen sääriluuni nousikin ylöspäin ja paukautti kantapään suoraan otsaani. Siitä hermostuneena hypähdin suoraan pystyyn ja astuin askelen kohti aamutakkia, joka roikkui tuolin selkämyksellä. Polvesta kääntynyt sääri halusi kuitenkin lähteä eri suuntaan ja hetken ilmalennon jälkeen rämähdin pää edellä suoraan tuolin selkänojan läpi. Pari pinnaa katkesi sekä hermoissani että tuolin rungosta irronneessa selkänojassa, jonka karmit juuttuivat tiukasti kaulani ympärille.

Mutta arvokkuus ennen kaikkea ajattelin, ja hammasta purren puin aamutakin rauhallisesti ylleni ja lähdin hakemaan sahaa. Takki kätki selkänojan sopivasti ja näytin leveäharteiselta patsaalta juuri ennen paljastusta, pää tosin jo pilkistellen kuutiomaisen roikkuvan kankaan yllä. Tällä kertaa lähdin varovaisesti kävelemään ja takaperin, jotta jotenkin osaisin ohjata nurinkurisia jalkojani.

Sahaa ja muita rakennustarvikkeita säilytin piharakennuksessa, pienessä nikkarinverstaassani. Puin siis kumisaappaat jalkaan, vääriin jalkoihin kylläkin, kun en osannut ajatella, mikä jalka oli nyt mikäkin. Mutta pääsin lopulta ulos ja ensimmäiseksi hain postin laatikosta. Eiköhän naapurin rouva tullut juuri samaan aikaan kohdalle koiransa kanssa. Huusimme aamutervehdykset koiran haukunnan yli. Koirarukka oli kauhuissaan moisesta kankaan peittämästä liikkuvasta laatikosta ja sen emäntäkin hieman ihmetteli, joten yritin selittää jotain niskan venähdyksestä ja lääkärin määrästä tuesta. Onneksi rouva ei nähnyt kävelyäni, jossa varmasti olisi ollut vielä suuremman ihmettelyn aihetta.

Kompuroin hitaasti höyläpenkin ja sahojen ääreen. Asetin sanomalehden höyläpenkin päälle ja aloin etsiä sopivaa sahaa. Valitsin pienen lehtisahan, jolla ehkä pääsisin tarpeeksi lähelle sahattavaa karmin osaa, mutta osaisin pitää terän tarpeeksi kaukana luistani. Sahaaminen olan yli sivuittain ei kuitenkaan ollut ihan helppoa. Sahan terä katkesi eikä irronnut enää puusta. Seuraavakin terä päätti samoin. Kohta puussa törrötti jo viisi terää. Katsahdin sanomalehteä. Etusivulla oli mainos, jossa mies ajoi partaansa huipputyylikkäällä viisiteräisellä partakoneella. Aivan kuin minä, ajattelin katkerasti. Päätin mennä viimeisen ehjän terän kanssa vessan peilin eteen sahaamaan.

Ja sehän onnistui kuin unelma. Käsi ohjasi sahaa huomattavasti varmemmin ja oikean suuntaisesti. Sahasin puun poikki kahdesta kohdasta ja sen jälkeen karmi irtosi helposti kaulastani. Mutta lavuaari meni tukkoon sahanpurusta. Miksi en tajunnut laittaa sanomalehteä suojaksi? Ei auttanut muu kuin hakea jakoavaimet ja viemärinavaajavieteri ja kumartua lattialle avaamaan putkia. Lattialle istahtaminen näillä jaloilla ei ollutkaan sitten niin unelmaa. Tuntui, että jalkoja olisi ollut huomattavasti enemmän kuin ennen, mutta lopulta istuin lattialla, jalkaterät nätisti sylissäni kuin itse joogamestarilla. Onneksi sahanpurutukos oli liimautunut hiuksiin kiinni ja jumittunut putken mutkaan eikä ollut ehtinyt mennä syvemmälle. Mistähän minullekin näitä hiuksia ilmestyy lavuaariin? Sain putket putsattua ja kasattua uudelleen paikoilleen.

Sitten muistinkin alkuperäisen ongelmani, jalkojen kääntymisen nurinpäin. Saisinkohan käännettyä jalat takaisin näillä välineillä? Kiinnitin toisen jakoavaimen polviniveleen ja toisen sääriluun yläosaan. Kokeilin vääntää näitä eri suuntiin. Aluksi ei tapahtunut mitään, mutta yhtäkkiä luut antoivat periksi ja sinkoutuivat eri suuntiin. Näinhän pitikin. Tein saman homman toiseen jalkaan. Lopulta keräilin luuni lattialta ja kasasin ne oikein päin paikoilleen. Ja kävelin iloisesti keittiöön keittämään aamukahvia. Kyllä irrotteleva aamujumppa piristää erityisesti huonon yön jälkeen.

Kohta vastaan vastakohtaan

Mitä, kysyttiinkö minulta jotain? Kohta vastaan. Mutta sitä ennen kysyn: Keksitkö kaksi lausetta, jotka ovat täysin vastakohtaisia, mutta tarkoittavat todellisuudessa samaa asiaa? Tai kaksi lausetta, jotka kuulostavat samalta, mutta tarkoittavatkin ihan päinvastaista?

Kokeillaan: ”Syö. Älä syö.” Ne kuulostavat vastakohdilta. Ja ne tarkoittavatkin eri asioita. Ensimmäisessä kehotetaan syömään ja toisessa kehotetaan olemaan syömättä. Selkeitä viestejä. Positiivinen - negatiivinen. Vastakohdat > lopputuloksena vastakohdat, niin kuin pitääkin. (Sama matemaattisina kaavoina: A=X. -A=-X. Tosia.)

Kokeillaanpa toista: ”Laita sukka jalkaan. Laita jalka sukkaan.” Vaikka asiat on ilmaistu kahdella täsmälleen päinvastaisella tavalla, on lopputulos silti aivan sama; sukka on puettu jalkaan. Miten tämä on mahdollista? Riippuuko se siitä, kumpi asia liikkuu ja kumpi on paikoillaan? Tai tässä tapauksessa, että kumpi menee kumman sisään? Sukkahan ei mene kirjaimellisesti jalan sisään, vaikka ensimmäisestä lauseesta voisi niin päätellä. Vai voisiko tämä johtua siitä, että jotkut asiat voi tehdä monella tavalla. Vastakohdat > sama lopputulos. (Matemaattisena kaavana tässä ei ole mitään ihmeellistä: A+B=X. B+A=X. Nämä ovat myös tosia. Kyllä matematiikkaan voi luottaa.)

Voiko muitakin sanojen paikkoja vaihtaa merkitystä muuttamatta? Verrataan: ”Ripusta taulu seinälle. Ripusta seinä taululle.” Tokihan seinä on mahdollista ripustaa taululle, esimerkiksi näyttelyissä, messuilla, lavasteissa tämä voi olla aiheellinen tehtävä, mutta tavallisissa kotioloissa ohje on aika erikoinen ja hyvin erilainen kuin ensimmäinen ohje. Muita vastaavia käännöksiä: ”Pese kädet saippualla. Pese saippua käsillä.” ”Kaada kahvi kuppiin. Kaada kuppi kahviin.” Yleensä merkitys muuttuu, kun sanojen paikkaa vaihdetaan. Vastakohdat > lopputuloksena ihan eri asia. (Matematiikassa tämä olisi taas kummallisempi yhtälöpari: A+B=X. B+A=Y. Samat tekijät, eri lopputulos, epätosia. Outoa, voiko sittenkään luottaa?)

Entäs tällainen lausepari: ”Ajattele. Puhu.” Nämä kuulostavat aluksi eri asioilta, ensimmäisessä pyydetään ajattelemaan, toisessa puhumaan. Ihan selvää. (A=X. B=Y.) Mutta jos asiaa käsitellään äänen tuottamisen kannalta, ne ovatkin vastakohtia, ensimmäisestä ei kuulu ääntä, toisesta kuuluu, mutta vastakohtia ei ole ilmaistu negaation kautta. (A=-Y. B=Y) Jos asiaa käsitellään ajattelemisen kannalta, ne ovatkin samaa asiaa; molemmissa joutuu ajattelemaan, ensimmäisessä mielessään, toisessa ääneen. (A=X. Y-B=X.) Eri asiat > lopputuloksena eri asiaa, samaa asiaa tai vastakohtia, riippuen näkökannasta. Ja kaikilla ihmisillä on varmasti oma näkökantansa, joten vaihtoehtoja riittää.

Eräs puhekielen sanonta on mielenkiintoinen: ”vähän kai”. Se voi tarkoittaa hyvää: ”Vähän kai hieno.” Tai se voi tarkoittaa huonoa: ”Vähän kai kiinnostaa.” Ensimmäisessä se korostaa jonkin hienoutta, toisessa se korostaa jonkin kiinnostamattomuutta, ei siis kiinnosta vähääkään. Sanonnan kirjaimellinen merkitys, ’hieman ehkä’ on jäänyt aika kauas vakiintuneista puhekielen merkityksestä, jonka salainen merkitys lisäksi vaihtelee asiayhteyden mukaan. Sama sanonta > lopputuloksena päinvastaista korostavuutta, tilanteesta riippuen hyvällä tai pahalla. (~-A?=X*X. ~-A?=-X*X. Kuka näitä kaavoja ymmärtää?)

Usein esimerkkinä käytetty suomalainen lause: ”Kuusi palaa.” Sille löytyy ainakin kuusi, tai siis enemmänkin eri merkitystä. Saisinko kuusi palaa, kiitos. Apua, joulukuusi palaa. Tai joulukuusi palaa reissultaan. Herra Kuusi palaa. Kuusi henkilöä palaa matkaltaan. Sinun kuusi palaa kierroltaan, tai palaa poroksi. On siinä kääntämistä ulkomaalaisille. Mutta nämä eivät ole varsinaisia vastakohtia, mutta ihan esimerkkinä sanojen monimerkityksellisyyksistä. Sama lause > erilaisia lopputuloksia. (6 kpl…)

Muita mahdollisia väärinkäsityksiä aiheuttavia lauseita: ”Juu, ei sitä kyllä noin voi tehdä.” Viljellään samassa lauseessa sekä ’kyllää’ että ’eitä’. (+-A+=-X.) ”Tupakointi on kiellettyä sille rajaamattomissa paikoissa.” Sallimaton sallitaankin tuplanegaation avulla. (-B+(-paikka)=Y.) ”Laki ei koske muutoin kuin satunnaisesti rakennustyötä tekeviä.” Negaatio yhdistettynä kahteen erilaiseen rajaukseen, poissulkevaan sekä ajalliseen. Helposti sekoittuu, että ketä laki loppujen lopuksi koskee. (C-(-+/-~aika*työ)=Z. On näissä laskemista.)

Ei näillä esimerkeillä varmastikaan ole jokapäiväisten viestien kannalta mitään merkitystä, varsinkaan keksityillä matemaattisilla kaavoilla. Voi vain ihmetellä suomen kieltä ja sen kummallisuuksia. Enkä kerta kaikkiaan tiedä, että miksi olen joutunut tällaiseen sanojen syöveriin. Ehkäpä ihmisten välisen viestinnän ymmärtämisen ja ymmärtämättömyyden takia. Mikä voi mennä viestinnässä pieleen, se menee varmasti, jos näinkin yksinkertaisilla lauseilla pääsee näin monenlaisiin lopputuloksiin. Ja tämä on vasta amatöörikielitieteilijän päästä vedettyjä pohdiskeluja. Ai, kummasta päästä? Niinpä juuri. Nyt vasta vastasin. (-X+Y=VAASTAAA!!!!!)

Tavallinen työpäivä

Oli tavallinen syksyinen iltapäivä. Olin työskennellyt kuusi tuntia toimistossani. Työt alkoivat kasaantua ympärilleni, mutta siltikään en ollut saanut mitään aikaiseksi. Mitään uutta mielenkiintoista juttua ei ollut ilmaantunut pitkään aikaan. Pitäisi ehkä mainostaakin joskus. Nettisivuillani oli vain pieni ilmoitus, jossa tarjotaan apua kaiken ikäisille. Tarvitsin happea. Olin juuri ottanut kupillisen kahvia, kun yhtäkkiä puhelin soi. 

-          Luisevan etsivätoimistossa, Shärlokki puhelimessa.

-          Haloo, haloo. Onko siellä joku, joka osaa auttaa?

-          Rauhoitutaanpa ensin. Miten voin auttaa?

-          Mummoni on hukassa.

-          Tulen heti. 

Matkasin kiireesti läpi kaupungin sovittuun tapaamispaikkaan, Balettikoululle. Minulle soittaneen nuoren tytön äänestä tunnistin syvän huolen ja hetkeäkään ei ollut hukattavaksi. Saattaa olla, että ajoin joitakin kurveja suoriksi säästääkseni aikaa, mutta olihan kyseessä hätätapaus. Saavuin vanhan arvokkaan rakennuksen luo. Ulko-ovella seisoi pieni tyttö hätääntyneen näköisenä. Arvasin, että tässä oli asiakkaani.

-          Hei, oletko sinä se etsivä?

-          Kyllä. Kerro kaikki.

-          Tulin balettitunnille mummoni kanssa, kuten tavallisestikin. Näin teemme kolme kertaa viikossa.

-         Yleensä minä harjoittelen balettia ryhmämme kanssa ja mummo istuu katsomossa tiiviisti koko tunnin ajan ja sitten käymme hieman syömässä ja sitten hän vie minut kotiin. Tällä kertaa häntä ei kuitenkaan näkynyt tunnin jälkeen missään.

-         Huomasitko häntä tunnin aikana? Näkikö kukaan hänen poistuvan?

-         En ehtinyt näkemään, kun meillä oli niin rankat harjoitukset jouluesitystä varten. Eikä kukaan               muukaan ollut huomannut mitään erityistä. Mummo ei ole ikinä lähtenyt mihinkään kertomatta            minulle. Hänelle on tapahtunut jotain…

Tytön silmäkulmasta vierähti kyynel. En voi sille mitään, mutta en voi kestää naisen kyyneleitä. Tarjosin hänelle nenäliinan, jonka kulmaan oli kirjailtu SL, nimikirjaimeni. Olin saanut sen lahjaksi eräältä vanhalta ystävältäni. Yritin rauhoitella tyttöä.

-       Kyllä me löydämme mummosi, älä pelkää. Selvitän asian. Näytä minulle, missä mummosi istui.

Menimme katsomoon. Tutkin alueen, jossa mummo oli istunut. Mitään epäilyttävää ei näkynyt. Sitten näin muutaman rivin päässä lattialla jotain keltaista. Se oli hattu, keltainen lierihattu.

-          Tunnistatko tätä?

-          Se on mummoni!

En uskaltanut nauraa näin vakavassa tilanteessa dialogin koomiselle puolelle; olimme löytäneet mummon. Siis mummon hatun. Tutkin hattua tarkemmin. Sen sisällä oli kolme pientä siementä. Selasin mielessäni läpi kasvioppia. 

-          Tämä kasvi on nimeltään Julianium Feminaris. Sanooko se sinulle mitään?

-          Sisareni nimi on Julia.

-          Ahaa, mummosi jätti nämä viestiksi sinulle. Meidän pitää vain selvittää, mitä hän halusi sanoa.            Oletko soittanut sisarellesi?

-          Minä soitan heti.

Puhelin hälytti, mutta kukaan ei vastannut. Pahalta vaikutti, että tytön sisarkin oli kateissa.

-          Sattuisiko sinulla olemaan kuvaa mummostasi ja sisarestasi?

Tyttö kaivoi laukustaan kaksi kuvaa.

-          Sattuu. Mökiltämme viime kesältä. Mummo oli juuri tänään teettänyt nämä ja antoi ne minulle            ennen tanssituntia. 

 

Mielenkiintoista. Miksi juuri tänään? Oliko näissä kuvissa jotain johtolankaa? Kaivoja. Vettä. Ämpäreitä. Kuusia. Koivu. Mökki. Savupiippu. En saanut vielä langanpäästä kiinni. Mietin siemeniä.

-          Kasvin yleisempi nimi on Neidonheinä. Kertooko se sinulle mitään uutta?

-          Mummon urheiluseura on nimeltään Heiluvat Ikäneidot. Viittaisiko se siihen?

-          Hieno huomio. Lähdetään sinne.

Alkoi sataa. Onneksi minulla oli sateenvarjoni. Kävelimme muutaman korttelin mummon urheiluseuran talolle, jonka vieressä oli pieni urheilukenttä. Avasin kentälle johtavan portin. Juuri, kun pääsimme sisälle, joku kiskaisi minua takin liepeestä. Käännyin ja tunnistin kiskaisijan asiakkaani sisareksi, Juliaksi. Hän veti meitä molempia kaikin voimin kentän reunalle ja huusi:

-          Varokaa! Katsokaa ylös!

Katsoin sateenvarjoni alta ja ällistyin. Taivas oli täynnä kumisaappaita. Julia oli viime tipassa vetänyt meidät turvaan.

-          Mitä ihmettä?

-          Se on mummo!

Kumisaappaat jaloissaan taivaalta leijaili monen monta mummoa hameen helmat lepattaen ja alushousut vipattaen. Mummot mätkähtelivät kentälle yksi toisensa perään. 

Kun reitti oli selvä ja taivaalta ei enää satanut mummoja, tyttö ja hänen sisarensa juoksivat mummonsa luokse. Seurasin heitä.

-          Mummo, mummo, oletko kunnossa?

-          Totta kai minä olen kunnossa. Olipa mahtama hyppy!

-          Miksi et kertonut, että sinulla oli tänään laskuvarjohyppyesitys?

-          Tämähän on extreme-laji, niin halusin, että teilläkin on vähän jännitystä. Ja hyvinhän osasitte              etsivä Luisevan kanssa tulkita vihjeitäni ja saapua paikalle. Ja Julia osasi myös. Hän sai                        omanlaisensa johtolangat. Olen niin ylpeä teistä molemmista, kaikista, sinustakin etsivä                      Shärlokki.

Punastuin tyytyväisyydestä. Onneksi juttu selvisi näin hienosti ja asiakkaani oli myös tyytyväinen. 

Viikon päästä sain toimistooni tytöltä kirjeen, jossa oli kiitoskortti ja valokuva. Kuvassa tyttö istui pihakeinussa ja yritti tavoittaa oksasta roikkuvaa omenaa. Yhtä asiaa jäin vain ihmettelemään; miten tyttö osasi minulle soittaa. Se selvisi minulle vasta myöhemmin eräässä Heiluvien Ikäneitojen puunkaatotapahtumassa; mummo oli löytänyt minut nettimainoksestani ja laittanut numeroni tytön kännykkään auttavan hätänumeron kohdalle. Kyllä mummot osaavat kaiken.

Autoiluttaako?

Suomen tieliikenne- ja rikoslakien mukaan autolla ei saa ajaa alaikäisenä, ”liian” sairaana tai väsyneenä, ei ilman asianmukaista voimassa olevaa ajokorttia eikä päihtyneenä alkoholista tai muista huumausaineista. Siitä ei erikseen mainita, että täytyykö ajajan olla virallisesti elossa ajaessaan. Ihmettelen tällaista puutosta laissa, mutta luulisin, että luurankona minun, Luisevan Sällin, ajolupani taitaa olla evätty, tuon kortin voimassaolopykälän takia. En ole nimittäin useampaan vuosikymmeneen käynyt ajokorttilääkärillä. En puhu siis oman autoiluni, vaan ihan yleisen turvallisemman ajokulttuurin puolesta. Haluaisin tehdä lakialoitteen, jossa ehdotettaisiin lisättäväksi tähän ei-listaan; ajaa ei saa vihaisena, järkyttyneenä eikä kiireisenä.

Saako sitten kukaan enää ajaa? Varsinkin jos vihaisuus- ja kiireisyyskielto lisättäisiin lakiin, yli puolet autoilijoista saisi sakot joka päivä. No, sillähän parannettaisiinkin valtionkassan tilannetta, saataisiin vaikka korvamerkittyä rahaa peltipoliiseille. Joka tapauksessa ihmisen havainnointikyky häiriintyy pahoin ääritunnekuohutiloissa ja ihminen on sellaisen pauloissa ajaessaan vaaraksi niin itselleen kuin muille tiellä liikkuville. Eli ajaa ei saisi liian iloisenakaan, sekin on ääritunnetila.

Mitenkäs näiden uusien määräysten rikkominen todistettaisiin käytännön ratsiatilanteessa? Entisaikoina ennen alkometrejä humaltuminen todennettiin käsien koordinaatiotesteillä ja kävelykokeilla. Kyllähän nuo testit näihinkin sopisivat. Vihainen ja kiireinen liikuttelee varmasti käsiään jotenkin aika hermostuneesti, mahdollisten käsimerkkien säestämänä ja käveleekin liian nopeasti. Puheesta voi päätellä jotain, kasvojen väristä, äänen laadusta, sanojen käytöstä. Järkytys voi ilmetä eri ihmisillä eri tavoilla, toiset kääntyvät sisäänpäin, toiset purkavat kaiken ulos. Verenpaineen mittaus heti ratsiatilanteessa olisi helppo, nopea ja edullinen tunnistuskeino. Verraten alkoholipitoisuuden mittauksiin verestä, voitaisiin verikokeilla mitata myös stressitilan aiheuttamaa hormonien kuten adrenaliinin eritystä. Kuljettajan täytyisi itse todistaa, mikäli stressi on hänen kohdallaan syntynyt itse ratsiasta tai poliisin pelosta eikä ole siten vaikuttanut hänen aiempaan ajokykyynsä. Mutta se onkin vaikeampaa todistaa, jollei hän ota puolen tunnin välein verikokeita itseltään. Ehkäpä tähän kehitettäisiin ajonopeuspiirtureiden tapainen verikoepiirturi.

Kiireettömyyden todistaminen poliisille olisi myöskin kuljettajan omalla vastuulla. Jos kuljettaja on ajanut juuri nopeusrajoitusten mukaan, voi kiire ilmetä toisinkin, esimerkiksi liian pieninä turvaväleinä, pirullisina ohituksina, väistämisvelvollisuuksien rikkomisina tai muutoin toisten oikeuksien vähättelyinä ja huomioon ottamattomuuksina. Tällöin kuljettajan on näytettävä toteen, ettei hänellä ole esimerkiksi mitään sovittuja tapaamisia laissa määritetyn ajan ja säädetyn kilometrietäisyyden sisällä. Mikäli hän ei voi todistaa tätä, hän saa sakon liikenteen turhasta vaarantamisesta. Ja mikäli kiirerike on todettu ja todistettu eikä kuljettaja voi todistaa edes kiireen syytä, syyllistyy hän kiireeseen ilman todellista kiirettä. Silloin hän saa rikesakon liikenteen törkeän turhasta vaarantamisesta.

Lisäisin lakiin vielä desibelirajoituksen ajoneuvon sisätiloihin. Liian lujalla soiva musiikki tai kyydissä olijoiden meluaminen häiritsee havainnointia ja reagointia aivan yhtä paljon kuin vaikka kännykän räplääminen. Itse asiassa kaikki, mikä ohjaa aivokapasiteetin käyttöä väärin kohteisiin ja pois itse ajamisesta, pitäisi kieltää. Joskus olisi hyvä olla jopa silmälaput tai muutoin ummistaa silmänsä toisten autoilijoiden törttöilyille. Näiden näkeminen nostaa stressiä ja ärsytystunnetilaa. Toki voitaisiin vaatia Mensa-testin suorittaminen sovitulla prosenttirajalla jo ennen kuin pääsee edes inssikokeisiin, koska tällöin voitaisiin varmistaa, että tiellä liikkuvaa yleistä aivokapasiteetin varmuusmarginaalia olisi enemmän käytössä häiriö- ja poikkeustilanteissa ja näin tieliikennevirheiden määrä laskisi oleellisesti.

Mutta kaikkihan tekevät virheitä. Sehän on inhimillistä. Eikö se pitäisi sallia liikenteessäkin ja antaa tunteiden näkyä rehellisesti? Totta puhuen, tunteet ovat ihmisen pahin vihollinen autoillessa. Tunteet on saatava irti, jotta autoilun syvin ydin, yhteiset säännöt ja rationaalinen ajattelu, tulevien tilanteiden ennakointi ja nopea reagointi pääsevät pintaan. Ja autoillessa virheet täytyy antaa anteeksi silmänräpäyksessä. Autokouluihin lisättäisiin lakiehdotukseni myötä pakolliseksi vähintään viisi tuntia uskontoa, autopyhäkoulua, jossa käsiteltäisiin tunteiden käsittelyä ja etsittäisiin oikeaa ajoasennetta, jossa annamme toisillemme ja itsellemmekin tekemämme virheet anteeksi. Jos tämä ei heti onnistu vasta kortin saaneilta autoilunoviiseilta, tai kokemuksista huolimatta kaikentietäjärallikonkareiltakaan, sitä varten ovat tiekirkot sekä tien päällä liikkuvat rippiautot, joissa autoilu-uskonnon harjoittamista voi jatkaa säännöllisesti; autoilusyntien tunnistusta ja tunnustusta sekä tunteiden hallintaa. Lisäksi autoihin määrättäisiin pakolliseksi oma mobiilirippirasia, johon tunteet voi tallettaa ajon ajaksi ja ottaa jälleen käyttöön perille päästyään.

Mikäli kaikkien näiden lakiehdotusten voimaan tultua joku harva vielä saa ajokortin, ja hänellä on varaa ajaa saamiensa sakkojen jälkeen, ja kuljettajaa edelleen autoiluttaa, niin ajakoon ihmeessä, hyvä ihminen. Mutta ainoastaan aurinkoisina, leppoisina vapaapäivinään, ilman isompia iloja, ilman suurempia suruja, vailla vihan valtaa. Ja poissa minun tieltäni!

Haastattelu

Luisevalta Sälliltä on tilattu tekijänsä, Vilja Kerolan haastattelu erään paikallis-tv:n uutisiin. Hommasta ei juurikaan makseta, joten jutun teko ei varsinaisesti innosta häntä sen suuremmin. Toki pieni uteliaisuuden poikanen yrittää pilkistää esiin; miksi Kerola ylipäätään keksi Sällin? Mutta sitten Sälli muistaa, kuinka häntä jännittää aina ennen esiintymisiä, varsinkin ennen suoria lähetyksiä. ”Tiedän, että sanat jäävät kuitenkin kellumaan nurinpäin ihan kielen päälle, ääni takertuu viimeisillä voimillaan kurkkuun ja hiki kumpuaa otsalta silmiin asti”, hän muistelee kauhusta jäykkänä ja mutisee: ”Kyllä siinä sitten saa hävetä silmät päästään. Jos minulla vain sellaiset vielä olisi jäljellä silmäkuopissani, pelkkä luuranko kun olen. Yhyy.”

Sälli alkaa kuitenkin valmistautua tulevaa haastattelua varten etsimällä taustatietoa Vilja Kerolasta. Asuu Veikkolassa, pienessä voittamattomassa kirkkonummelaisessa kylässä. Mies ja tytär. Omakotitalo. Auto. Käy töissä tilitoimistossa. ”Onpas turhan tavallista”, Sälli tuhahtaa, ”kas, kun ei ole kissaa, koiraa ja tilaa ponille.” Sälli jatkaa tutkimustaan. Syntynyt Oulussa. Siskoja useampi, ei lestadiolaista määrää kuitenkaan. Vanhemmat eronneet, isä uudelleen naimisissa. ”Eipä vieläkään mitään erityisen silmiin pistävää”, Sälli huomioi. ”Jaa, eihän minulla vieläkään ole niitä silmiä, mihin mikään pistäisi. Onneksi se Kerola on kehittänyt minulle sentään poratut tekosilmät, joilla jotain voin tihrustaa.”

Tietojen etsintä jatkuu. Opinnot: ylioppilas, artesaani, artenomi, merkonomi. ”Ha, miten ihminen voi olla sekä artenomi että merkonomi?” Sälli hörähtää. ”Ihan vastakohdat! Eikö hän osaa valita? Siksikö hän kasaa minullekin niin monta hommaa, etten aina itsekään tiedä, mitä kaikkea joudun tekemään? No, onhan se tätä nykyaikaa, että yksi ammatti ei oikein riitä. Mutta puusepästä kirjanpitäjäksi, miksi? Pitääpä kysyä.” 

 Erinäisiä toimia: Kanadassa arkkitehtitoimistossa työharjoitteleminen. Matka-messuille Kiinan muurin rakentaminen. Heurekaan ’Silmien näkörata’ -mallin valmistaminen. ”Hei!” Sälli huudahtaa ääneen, ”Tuo on etäisesti tutun näköinen, olen nähnyt kuvan jossain lehdessä.” Hän penkoo arkistoaan. ”Löytyi: Aivojen näköratoja esittävä kaksimetrinen pään malli. Kaksi tuhatta valokuitua johtavat silmäpallojen takalevyistä aivojen näköosiolevyyn oikeassa järjestyksessä. Messuvierailija voi liikuttaa silmäpalloja ja kohdistaa silmät katsomaan niihin asennettujen linssien läpi seinällä olevaa kuviota. Silmien valokuidut johdattavat valopisteet aivoihin, jossa ne muodostavat nurinpäin olevan kuvan aivojen näköosioon. Aivot osaavat tulkita kuvan oikeinpäin.” Sälli katsoo artikkelia haltioissaan ja hihittää itsekseen: ”Tuollainen johtomääräkö se kutittelisi aivokoppaani, jos minulla olisi oikeat silmät. Onneksi ei ole. Jotakin silmittömän hyvää silmättömyydessäkin.”

Mitäs vielä arkistoista löytyy, toivottavasti edes jokin luuranko kaapista? Puutyöhuone Jollywood, vaneriset kahdeksi jakautuvat pannunaluset, Innosuomi-kunniamaininta, Enoni-taikapöytä, Paletti-aluset, kurssikeskuksen kalusteet, intarsia-taulut, Lohjan kirkon pienoismalli, Matkalla Mutka Maassa -peli. 

”Onpas monen näköistä vanerituotetta poikineen”, Sälli ihmettelee. Hän selaa eteenpäin vanhoja lehtijuttuja ja naurahtaa pian: ”Tämä on hauska otsikko: ’Puuseppä menee tilitoimistoon lepäämään.’ No, onhan noissa puiden reunoissa hiomista ihan hirveästi, en ihmettele, jos kädet ovat siinä väsähtäneet.” 

Sälli jatkaa etsimistään. Messuja. Näyttelyjä, päätähtenään Luiseva Sälli. ”Hei, nyt se olen minä! Olen syntynyt!! Tähti!!!” Sälli hihkuu. Hän lukee: ”Vilja Kerola loi Luisevan Sällin. Hirtehishumoristisia käsin kuviosahattuja vaneritauluja. Sällille sattuu ja tapahtuu, se ei tiedä olevansa pelkkä luuranko.” ”Tiedänpäs, nykyään. Mutta vastustan sitä, että luurangon pitäisi vain lepäillä laakereillaan”, Sälli tuohtuu ja pyörittelee silmän reikiään. ”Ja ’loi’. Ihan kuin olisin jokin loi-nen. Eikohän tämä taustatyö jo piisaa. Masentavaa.”

On haastatteluaamu. Yö meni huonosti ja Sälliä jännittää niin, että luuytimiin sattuu. Hän keittää toimituksessa kahvit valmiiksi, etsii sopivat lavasteet ja laittaa itsensä kuvaukselliseksi. Ehkäpä hermostus pian helpottaa, kunhan haastateltava saapuu. Ja sieltähän Vilja Kerola kipittääkin jo portaita ylös. Sälli on vastassa ovella. ”Sinäkö olet noin lyhyt?!” hän töksäyttää hämmästyneenä. ”Juu, mutta en minä ole meidän töissä edes kaikista lyhin. Päivää sinullekin Sälli, hauska tavata vihdoinkin silmätysten”, Vilja nauraa ja jatkaa, ”Sormet on myös lyhyet kuin tapit, enkä ole edes sahannut niitä. Siskot aina kiusasivat, että lyhytsormisuus on letaalinen tekijä, kuolemaan johtava siis. Ja minä olin kauhuissani.”

Sälli ja Vilja siirtyvät kuvauspaikalle. Haastattelu alkaa. Sällin jännitys ei ota laantuakseen. ”Sinä olet siis pu-puuseppä, mutta nykyään myös kokopäiväinen ki-kirjanpitäjä. Mitenkäs si-siinä niin kävi?” Sälli kysyy änkyttäen. ”Jossain vaiheessa, kun kädet oli niin kipeät, että en pystynyt tekemään oikein mitään, kysäisin omalta ihanalta kirjanpitäjältäni, että olisiko hänellä jotain hommaa, jota osaisin tehdä? Ja hän oli niin hullu ja luotti minuun, että otti puusepän tilitoimistoon töihin. Kuvittele. No, olinhan minä ollut käsityöläisyhdistyksen rahastonhoitajana. Ja kouluissa tykkäsin aina matikasta ja jopa debet-kredit-tehtävistä. Pikku hiljaa opin ja opiskelin, sillä tiellä olen jatkanut ja ollut ihan tyytyväinen. Kädetkin sormineen on jäljellä vielä. Mutta varsinaisista kirjanpitohommista minulla on sitten vaitiolovelvollisuus, kuten lääkäreillä, tiedäthän”, Vilja selostaa tärkeänä ja nostaa lyhyen sormensa huuliensa eteen. Sälli nyökkää väkinäisesti ja esittää ymmärtävänsä.

”Takaisin käsin tekemiseen ja vaneritauluihin; miksi luuranko, miksi minä?” Sälli kysyy ääni väristen. Vilja on juuri avaamassa suutaan vastatakseen, kun yhtäkkiä Sälli tajuaa erään häntä askarruttaneen asian: ”Si-sinä, sinähän se olet pistänyt minut tähän tilanteeseen! Haastattelemaan itseäsi! Sinähän se tätä juttua todellisuudessa kirjoitat! Sinun takiasi minä olen joutunut jännittämään monta päivää ja yötä!” Sälli parahtaa epätoivoisesti, ”Miksi minä? Enhän minä ole ikinä aiemminkaan ollut mikään toimittaja!” ”Voi Sälli, olen tosi pahoillani, mutta siitä voimme syyttää miestäni, tämä oli hänen ideansa”, Vilja puolustautuu hätääntyneenä. ”Älä nyt suutu, koska hyvinhän tuo haastatteleminen sinulta sujuu, ja minä luotan sinuun”, hän vinkkaa silmäänsä Sällille.

”Niinhän sitä luis voolla”, Sällin rohisee ennen kuin hänen äänensä murtuu totaalisesti. ”Mitä? Luista vuolla? Luita voilla?” Vilja ihmettelee. ”Eiku lois vuulla, ää, eiku siis, vois luulla!” Sälli saa raakkuvan äänensä takaisin, ”Kuulepas, sinä ja sinun silmänratavinkkauksesi. Tämä ei nyt suju ollenkaan. Katso!” Vilja tuijottaa Sälliä. Hirveät hikinorot valuvat Sällin otsalta ja täyttävat nopeasti hänen poratut silmäkuoppansa. Sälli nousee ja lähtee hiestä sokeana kädet eteen ojennettuina vaappumaan kohti tuoliin jähmettynyttä, säikähtynyttä Viljaa. ”Nyt tämä haistattelu on loppu. Minä näytän sinulle sinun tekemäsi silmät! Näillä ei juuri vinkkailla. Silmä silmästä, korva korvasta...”, hän örisee ja näyttelee sormiaan, ”tai sittenkin sormi sormesta. Katso, tässä sinulle oikeita sahattuja sormia! Hih! Etua ja nimetöntä, on monia sormia. Haist’ ite! Ja minullapas on pidemmät sormet kuin sinulla! Kuuletko? Hohhahaa.”