Tavallinen työpäivä

Oli tavallinen syksyinen iltapäivä. Olin työskennellyt kuusi tuntia toimistossani. Työt alkoivat kasaantua ympärilleni, mutta siltikään en ollut saanut mitään aikaiseksi. Mitään uutta mielenkiintoista juttua ei ollut ilmaantunut pitkään aikaan. Pitäisi ehkä mainostaakin joskus. Nettisivuillani oli vain pieni ilmoitus, jossa tarjotaan apua kaiken ikäisille. Tarvitsin happea. Olin juuri ottanut kupillisen kahvia, kun yhtäkkiä puhelin soi. 

-          Luisevan etsivätoimistossa, Shärlokki puhelimessa.

-          Haloo, haloo. Onko siellä joku, joka osaa auttaa?

-          Rauhoitutaanpa ensin. Miten voin auttaa?

-          Mummoni on hukassa.

-          Tulen heti. 

Matkasin kiireesti läpi kaupungin sovittuun tapaamispaikkaan, Balettikoululle. Minulle soittaneen nuoren tytön äänestä tunnistin syvän huolen ja hetkeäkään ei ollut hukattavaksi. Saattaa olla, että ajoin joitakin kurveja suoriksi säästääkseni aikaa, mutta olihan kyseessä hätätapaus. Saavuin vanhan arvokkaan rakennuksen luo. Ulko-ovella seisoi pieni tyttö hätääntyneen näköisenä. Arvasin, että tässä oli asiakkaani.

-          Hei, oletko sinä se etsivä?

-          Kyllä. Kerro kaikki.

-          Tulin balettitunnille mummoni kanssa, kuten tavallisestikin. Näin teemme kolme kertaa viikossa.

-         Yleensä minä harjoittelen balettia ryhmämme kanssa ja mummo istuu katsomossa tiiviisti koko tunnin ajan ja sitten käymme hieman syömässä ja sitten hän vie minut kotiin. Tällä kertaa häntä ei kuitenkaan näkynyt tunnin jälkeen missään.

-         Huomasitko häntä tunnin aikana? Näkikö kukaan hänen poistuvan?

-         En ehtinyt näkemään, kun meillä oli niin rankat harjoitukset jouluesitystä varten. Eikä kukaan               muukaan ollut huomannut mitään erityistä. Mummo ei ole ikinä lähtenyt mihinkään kertomatta            minulle. Hänelle on tapahtunut jotain…

Tytön silmäkulmasta vierähti kyynel. En voi sille mitään, mutta en voi kestää naisen kyyneleitä. Tarjosin hänelle nenäliinan, jonka kulmaan oli kirjailtu SL, nimikirjaimeni. Olin saanut sen lahjaksi eräältä vanhalta ystävältäni. Yritin rauhoitella tyttöä.

-       Kyllä me löydämme mummosi, älä pelkää. Selvitän asian. Näytä minulle, missä mummosi istui.

Menimme katsomoon. Tutkin alueen, jossa mummo oli istunut. Mitään epäilyttävää ei näkynyt. Sitten näin muutaman rivin päässä lattialla jotain keltaista. Se oli hattu, keltainen lierihattu.

-          Tunnistatko tätä?

-          Se on mummoni!

En uskaltanut nauraa näin vakavassa tilanteessa dialogin koomiselle puolelle; olimme löytäneet mummon. Siis mummon hatun. Tutkin hattua tarkemmin. Sen sisällä oli kolme pientä siementä. Selasin mielessäni läpi kasvioppia. 

-          Tämä kasvi on nimeltään Julianium Feminaris. Sanooko se sinulle mitään?

-          Sisareni nimi on Julia.

-          Ahaa, mummosi jätti nämä viestiksi sinulle. Meidän pitää vain selvittää, mitä hän halusi sanoa.            Oletko soittanut sisarellesi?

-          Minä soitan heti.

Puhelin hälytti, mutta kukaan ei vastannut. Pahalta vaikutti, että tytön sisarkin oli kateissa.

-          Sattuisiko sinulla olemaan kuvaa mummostasi ja sisarestasi?

Tyttö kaivoi laukustaan kaksi kuvaa.

-          Sattuu. Mökiltämme viime kesältä. Mummo oli juuri tänään teettänyt nämä ja antoi ne minulle            ennen tanssituntia. 

 

Mielenkiintoista. Miksi juuri tänään? Oliko näissä kuvissa jotain johtolankaa? Kaivoja. Vettä. Ämpäreitä. Kuusia. Koivu. Mökki. Savupiippu. En saanut vielä langanpäästä kiinni. Mietin siemeniä.

-          Kasvin yleisempi nimi on Neidonheinä. Kertooko se sinulle mitään uutta?

-          Mummon urheiluseura on nimeltään Heiluvat Ikäneidot. Viittaisiko se siihen?

-          Hieno huomio. Lähdetään sinne.

Alkoi sataa. Onneksi minulla oli sateenvarjoni. Kävelimme muutaman korttelin mummon urheiluseuran talolle, jonka vieressä oli pieni urheilukenttä. Avasin kentälle johtavan portin. Juuri, kun pääsimme sisälle, joku kiskaisi minua takin liepeestä. Käännyin ja tunnistin kiskaisijan asiakkaani sisareksi, Juliaksi. Hän veti meitä molempia kaikin voimin kentän reunalle ja huusi:

-          Varokaa! Katsokaa ylös!

Katsoin sateenvarjoni alta ja ällistyin. Taivas oli täynnä kumisaappaita. Julia oli viime tipassa vetänyt meidät turvaan.

-          Mitä ihmettä?

-          Se on mummo!

Kumisaappaat jaloissaan taivaalta leijaili monen monta mummoa hameen helmat lepattaen ja alushousut vipattaen. Mummot mätkähtelivät kentälle yksi toisensa perään. 

Kun reitti oli selvä ja taivaalta ei enää satanut mummoja, tyttö ja hänen sisarensa juoksivat mummonsa luokse. Seurasin heitä.

-          Mummo, mummo, oletko kunnossa?

-          Totta kai minä olen kunnossa. Olipa mahtama hyppy!

-          Miksi et kertonut, että sinulla oli tänään laskuvarjohyppyesitys?

-          Tämähän on extreme-laji, niin halusin, että teilläkin on vähän jännitystä. Ja hyvinhän osasitte              etsivä Luisevan kanssa tulkita vihjeitäni ja saapua paikalle. Ja Julia osasi myös. Hän sai                        omanlaisensa johtolangat. Olen niin ylpeä teistä molemmista, kaikista, sinustakin etsivä                      Shärlokki.

Punastuin tyytyväisyydestä. Onneksi juttu selvisi näin hienosti ja asiakkaani oli myös tyytyväinen. 

Viikon päästä sain toimistooni tytöltä kirjeen, jossa oli kiitoskortti ja valokuva. Kuvassa tyttö istui pihakeinussa ja yritti tavoittaa oksasta roikkuvaa omenaa. Yhtä asiaa jäin vain ihmettelemään; miten tyttö osasi minulle soittaa. Se selvisi minulle vasta myöhemmin eräässä Heiluvien Ikäneitojen puunkaatotapahtumassa; mummo oli löytänyt minut nettimainoksestani ja laittanut numeroni tytön kännykkään auttavan hätänumeron kohdalle. Kyllä mummot osaavat kaiken.