Haastattelu

Luisevalta Sälliltä on tilattu tekijänsä, Vilja Kerolan haastattelu erään paikallis-tv:n uutisiin. Hommasta ei juurikaan makseta, joten jutun teko ei varsinaisesti innosta häntä sen suuremmin. Toki pieni uteliaisuuden poikanen yrittää pilkistää esiin; miksi Kerola ylipäätään keksi Sällin? Mutta sitten Sälli muistaa, kuinka häntä jännittää aina ennen esiintymisiä, varsinkin ennen suoria lähetyksiä. ”Tiedän, että sanat jäävät kuitenkin kellumaan nurinpäin ihan kielen päälle, ääni takertuu viimeisillä voimillaan kurkkuun ja hiki kumpuaa otsalta silmiin asti”, hän muistelee kauhusta jäykkänä ja mutisee: ”Kyllä siinä sitten saa hävetä silmät päästään. Jos minulla vain sellaiset vielä olisi jäljellä silmäkuopissani, pelkkä luuranko kun olen. Yhyy.”

Sälli alkaa kuitenkin valmistautua tulevaa haastattelua varten etsimällä taustatietoa Vilja Kerolasta. Asuu Veikkolassa, pienessä voittamattomassa kirkkonummelaisessa kylässä. Mies ja tytär. Omakotitalo. Auto. Käy töissä tilitoimistossa. ”Onpas turhan tavallista”, Sälli tuhahtaa, ”kas, kun ei ole kissaa, koiraa ja tilaa ponille.” Sälli jatkaa tutkimustaan. Syntynyt Oulussa. Siskoja useampi, ei lestadiolaista määrää kuitenkaan. Vanhemmat eronneet, isä uudelleen naimisissa. ”Eipä vieläkään mitään erityisen silmiin pistävää”, Sälli huomioi. ”Jaa, eihän minulla vieläkään ole niitä silmiä, mihin mikään pistäisi. Onneksi se Kerola on kehittänyt minulle sentään poratut tekosilmät, joilla jotain voin tihrustaa.”

Tietojen etsintä jatkuu. Opinnot: ylioppilas, artesaani, artenomi, merkonomi. ”Ha, miten ihminen voi olla sekä artenomi että merkonomi?” Sälli hörähtää. ”Ihan vastakohdat! Eikö hän osaa valita? Siksikö hän kasaa minullekin niin monta hommaa, etten aina itsekään tiedä, mitä kaikkea joudun tekemään? No, onhan se tätä nykyaikaa, että yksi ammatti ei oikein riitä. Mutta puusepästä kirjanpitäjäksi, miksi? Pitääpä kysyä.” 

 Erinäisiä toimia: Kanadassa arkkitehtitoimistossa työharjoitteleminen. Matka-messuille Kiinan muurin rakentaminen. Heurekaan ’Silmien näkörata’ -mallin valmistaminen. ”Hei!” Sälli huudahtaa ääneen, ”Tuo on etäisesti tutun näköinen, olen nähnyt kuvan jossain lehdessä.” Hän penkoo arkistoaan. ”Löytyi: Aivojen näköratoja esittävä kaksimetrinen pään malli. Kaksi tuhatta valokuitua johtavat silmäpallojen takalevyistä aivojen näköosiolevyyn oikeassa järjestyksessä. Messuvierailija voi liikuttaa silmäpalloja ja kohdistaa silmät katsomaan niihin asennettujen linssien läpi seinällä olevaa kuviota. Silmien valokuidut johdattavat valopisteet aivoihin, jossa ne muodostavat nurinpäin olevan kuvan aivojen näköosioon. Aivot osaavat tulkita kuvan oikeinpäin.” Sälli katsoo artikkelia haltioissaan ja hihittää itsekseen: ”Tuollainen johtomääräkö se kutittelisi aivokoppaani, jos minulla olisi oikeat silmät. Onneksi ei ole. Jotakin silmittömän hyvää silmättömyydessäkin.”

Mitäs vielä arkistoista löytyy, toivottavasti edes jokin luuranko kaapista? Puutyöhuone Jollywood, vaneriset kahdeksi jakautuvat pannunaluset, Innosuomi-kunniamaininta, Enoni-taikapöytä, Paletti-aluset, kurssikeskuksen kalusteet, intarsia-taulut, Lohjan kirkon pienoismalli, Matkalla Mutka Maassa -peli. 

”Onpas monen näköistä vanerituotetta poikineen”, Sälli ihmettelee. Hän selaa eteenpäin vanhoja lehtijuttuja ja naurahtaa pian: ”Tämä on hauska otsikko: ’Puuseppä menee tilitoimistoon lepäämään.’ No, onhan noissa puiden reunoissa hiomista ihan hirveästi, en ihmettele, jos kädet ovat siinä väsähtäneet.” 

Sälli jatkaa etsimistään. Messuja. Näyttelyjä, päätähtenään Luiseva Sälli. ”Hei, nyt se olen minä! Olen syntynyt!! Tähti!!!” Sälli hihkuu. Hän lukee: ”Vilja Kerola loi Luisevan Sällin. Hirtehishumoristisia käsin kuviosahattuja vaneritauluja. Sällille sattuu ja tapahtuu, se ei tiedä olevansa pelkkä luuranko.” ”Tiedänpäs, nykyään. Mutta vastustan sitä, että luurangon pitäisi vain lepäillä laakereillaan”, Sälli tuohtuu ja pyörittelee silmän reikiään. ”Ja ’loi’. Ihan kuin olisin jokin loi-nen. Eikohän tämä taustatyö jo piisaa. Masentavaa.”

On haastatteluaamu. Yö meni huonosti ja Sälliä jännittää niin, että luuytimiin sattuu. Hän keittää toimituksessa kahvit valmiiksi, etsii sopivat lavasteet ja laittaa itsensä kuvaukselliseksi. Ehkäpä hermostus pian helpottaa, kunhan haastateltava saapuu. Ja sieltähän Vilja Kerola kipittääkin jo portaita ylös. Sälli on vastassa ovella. ”Sinäkö olet noin lyhyt?!” hän töksäyttää hämmästyneenä. ”Juu, mutta en minä ole meidän töissä edes kaikista lyhin. Päivää sinullekin Sälli, hauska tavata vihdoinkin silmätysten”, Vilja nauraa ja jatkaa, ”Sormet on myös lyhyet kuin tapit, enkä ole edes sahannut niitä. Siskot aina kiusasivat, että lyhytsormisuus on letaalinen tekijä, kuolemaan johtava siis. Ja minä olin kauhuissani.”

Sälli ja Vilja siirtyvät kuvauspaikalle. Haastattelu alkaa. Sällin jännitys ei ota laantuakseen. ”Sinä olet siis pu-puuseppä, mutta nykyään myös kokopäiväinen ki-kirjanpitäjä. Mitenkäs si-siinä niin kävi?” Sälli kysyy änkyttäen. ”Jossain vaiheessa, kun kädet oli niin kipeät, että en pystynyt tekemään oikein mitään, kysäisin omalta ihanalta kirjanpitäjältäni, että olisiko hänellä jotain hommaa, jota osaisin tehdä? Ja hän oli niin hullu ja luotti minuun, että otti puusepän tilitoimistoon töihin. Kuvittele. No, olinhan minä ollut käsityöläisyhdistyksen rahastonhoitajana. Ja kouluissa tykkäsin aina matikasta ja jopa debet-kredit-tehtävistä. Pikku hiljaa opin ja opiskelin, sillä tiellä olen jatkanut ja ollut ihan tyytyväinen. Kädetkin sormineen on jäljellä vielä. Mutta varsinaisista kirjanpitohommista minulla on sitten vaitiolovelvollisuus, kuten lääkäreillä, tiedäthän”, Vilja selostaa tärkeänä ja nostaa lyhyen sormensa huuliensa eteen. Sälli nyökkää väkinäisesti ja esittää ymmärtävänsä.

”Takaisin käsin tekemiseen ja vaneritauluihin; miksi luuranko, miksi minä?” Sälli kysyy ääni väristen. Vilja on juuri avaamassa suutaan vastatakseen, kun yhtäkkiä Sälli tajuaa erään häntä askarruttaneen asian: ”Si-sinä, sinähän se olet pistänyt minut tähän tilanteeseen! Haastattelemaan itseäsi! Sinähän se tätä juttua todellisuudessa kirjoitat! Sinun takiasi minä olen joutunut jännittämään monta päivää ja yötä!” Sälli parahtaa epätoivoisesti, ”Miksi minä? Enhän minä ole ikinä aiemminkaan ollut mikään toimittaja!” ”Voi Sälli, olen tosi pahoillani, mutta siitä voimme syyttää miestäni, tämä oli hänen ideansa”, Vilja puolustautuu hätääntyneenä. ”Älä nyt suutu, koska hyvinhän tuo haastatteleminen sinulta sujuu, ja minä luotan sinuun”, hän vinkkaa silmäänsä Sällille.

”Niinhän sitä luis voolla”, Sällin rohisee ennen kuin hänen äänensä murtuu totaalisesti. ”Mitä? Luista vuolla? Luita voilla?” Vilja ihmettelee. ”Eiku lois vuulla, ää, eiku siis, vois luulla!” Sälli saa raakkuvan äänensä takaisin, ”Kuulepas, sinä ja sinun silmänratavinkkauksesi. Tämä ei nyt suju ollenkaan. Katso!” Vilja tuijottaa Sälliä. Hirveät hikinorot valuvat Sällin otsalta ja täyttävat nopeasti hänen poratut silmäkuoppansa. Sälli nousee ja lähtee hiestä sokeana kädet eteen ojennettuina vaappumaan kohti tuoliin jähmettynyttä, säikähtynyttä Viljaa. ”Nyt tämä haistattelu on loppu. Minä näytän sinulle sinun tekemäsi silmät! Näillä ei juuri vinkkailla. Silmä silmästä, korva korvasta...”, hän örisee ja näyttelee sormiaan, ”tai sittenkin sormi sormesta. Katso, tässä sinulle oikeita sahattuja sormia! Hih! Etua ja nimetöntä, on monia sormia. Haist’ ite! Ja minullapas on pidemmät sormet kuin sinulla! Kuuletko? Hohhahaa.”