Luisevalta Sälliltä on tilattu tekijänsä, Vilja Kerolan
haastattelu erään paikallis-tv:n uutisiin. Hommasta ei juurikaan makseta, joten
jutun teko ei varsinaisesti innosta häntä sen suuremmin. Toki pieni
uteliaisuuden poikanen yrittää pilkistää esiin; miksi Kerola ylipäätään keksi
Sällin? Mutta sitten Sälli muistaa, kuinka häntä jännittää aina ennen
esiintymisiä, varsinkin ennen suoria lähetyksiä. ”Tiedän, että sanat jäävät
kuitenkin kellumaan nurinpäin ihan kielen päälle, ääni takertuu viimeisillä
voimillaan kurkkuun ja hiki kumpuaa otsalta silmiin asti”, hän muistelee
kauhusta jäykkänä ja mutisee: ”Kyllä siinä sitten saa hävetä silmät päästään. Jos
minulla vain sellaiset vielä olisi jäljellä silmäkuopissani, pelkkä luuranko
kun olen. Yhyy.”
Sälli alkaa kuitenkin valmistautua tulevaa haastattelua
varten etsimällä taustatietoa Vilja Kerolasta. Asuu Veikkolassa, pienessä voittamattomassa
kirkkonummelaisessa kylässä. Mies ja tytär. Omakotitalo. Auto. Käy töissä
tilitoimistossa. ”Onpas turhan tavallista”, Sälli tuhahtaa, ”kas, kun ei ole
kissaa, koiraa ja tilaa ponille.” Sälli jatkaa tutkimustaan. Syntynyt Oulussa.
Siskoja useampi, ei lestadiolaista määrää kuitenkaan. Vanhemmat eronneet, isä
uudelleen naimisissa. ”Eipä vieläkään mitään erityisen silmiin pistävää”, Sälli
huomioi. ”Jaa, eihän minulla vieläkään ole niitä silmiä, mihin mikään pistäisi.
Onneksi se Kerola on kehittänyt minulle sentään poratut tekosilmät, joilla
jotain voin tihrustaa.”
Tietojen etsintä jatkuu. Opinnot: ylioppilas, artesaani,
artenomi, merkonomi. ”Ha, miten ihminen voi olla sekä artenomi että merkonomi?”
Sälli hörähtää. ”Ihan vastakohdat! Eikö hän osaa valita? Siksikö hän kasaa minullekin
niin monta hommaa, etten aina itsekään tiedä, mitä kaikkea joudun tekemään? No,
onhan se tätä nykyaikaa, että yksi ammatti ei oikein riitä. Mutta puusepästä
kirjanpitäjäksi, miksi? Pitääpä kysyä.”
Erinäisiä toimia: Kanadassa arkkitehtitoimistossa
työharjoitteleminen. Matka-messuille Kiinan muurin rakentaminen. Heurekaan ’Silmien
näkörata’ -mallin valmistaminen. ”Hei!” Sälli huudahtaa ääneen, ”Tuo on
etäisesti tutun näköinen, olen nähnyt kuvan jossain lehdessä.” Hän penkoo
arkistoaan. ”Löytyi: Aivojen näköratoja esittävä kaksimetrinen pään malli.
Kaksi tuhatta valokuitua johtavat silmäpallojen takalevyistä aivojen näköosiolevyyn
oikeassa järjestyksessä. Messuvierailija voi liikuttaa silmäpalloja ja
kohdistaa silmät katsomaan niihin asennettujen linssien läpi seinällä olevaa
kuviota. Silmien valokuidut johdattavat valopisteet aivoihin, jossa ne
muodostavat nurinpäin olevan kuvan aivojen näköosioon. Aivot osaavat tulkita
kuvan oikeinpäin.” Sälli katsoo artikkelia haltioissaan ja hihittää itsekseen:
”Tuollainen johtomääräkö se kutittelisi aivokoppaani, jos minulla olisi oikeat
silmät. Onneksi ei ole. Jotakin silmittömän hyvää silmättömyydessäkin.”
Mitäs vielä arkistoista löytyy, toivottavasti edes jokin luuranko kaapista? Puutyöhuone Jollywood, vaneriset kahdeksi jakautuvat pannunaluset, Innosuomi-kunniamaininta, Enoni-taikapöytä, Paletti-aluset, kurssikeskuksen kalusteet, intarsia-taulut, Lohjan kirkon pienoismalli, Matkalla Mutka Maassa -peli.
”Onpas monen näköistä vanerituotetta poikineen”, Sälli ihmettelee. Hän selaa eteenpäin vanhoja lehtijuttuja ja naurahtaa pian: ”Tämä on hauska otsikko: ’Puuseppä menee tilitoimistoon lepäämään.’ No, onhan noissa puiden reunoissa hiomista ihan hirveästi, en ihmettele, jos kädet ovat siinä väsähtäneet.”
Sälli jatkaa etsimistään. Messuja. Näyttelyjä, päätähtenään Luiseva Sälli. ”Hei, nyt se olen minä! Olen syntynyt!! Tähti!!!” Sälli hihkuu. Hän lukee: ”Vilja Kerola loi Luisevan Sällin. Hirtehishumoristisia käsin kuviosahattuja vaneritauluja. Sällille sattuu ja tapahtuu, se ei tiedä olevansa pelkkä luuranko.” ”Tiedänpäs, nykyään. Mutta vastustan sitä, että luurangon pitäisi vain lepäillä laakereillaan”, Sälli tuohtuu ja pyörittelee silmän reikiään. ”Ja ’loi’. Ihan kuin olisin jokin loi-nen. Eikohän tämä taustatyö jo piisaa. Masentavaa.”
On haastatteluaamu. Yö meni huonosti ja Sälliä jännittää
niin, että luuytimiin sattuu. Hän keittää toimituksessa kahvit valmiiksi, etsii
sopivat lavasteet ja laittaa itsensä kuvaukselliseksi. Ehkäpä hermostus pian
helpottaa, kunhan haastateltava saapuu. Ja sieltähän Vilja Kerola kipittääkin jo
portaita ylös. Sälli on vastassa ovella. ”Sinäkö olet noin lyhyt?!” hän töksäyttää
hämmästyneenä. ”Juu, mutta en minä ole meidän töissä edes kaikista lyhin.
Päivää sinullekin Sälli, hauska tavata vihdoinkin silmätysten”, Vilja nauraa ja
jatkaa, ”Sormet on myös lyhyet kuin tapit, enkä ole edes sahannut niitä. Siskot
aina kiusasivat, että lyhytsormisuus on letaalinen tekijä, kuolemaan johtava
siis. Ja minä olin kauhuissani.”
Sälli ja Vilja siirtyvät kuvauspaikalle. Haastattelu alkaa. Sällin
jännitys ei ota laantuakseen. ”Sinä olet siis pu-puuseppä, mutta nykyään myös
kokopäiväinen ki-kirjanpitäjä. Mitenkäs si-siinä niin kävi?” Sälli kysyy änkyttäen.
”Jossain vaiheessa, kun kädet oli niin kipeät, että en pystynyt tekemään oikein
mitään, kysäisin omalta ihanalta kirjanpitäjältäni, että olisiko hänellä jotain
hommaa, jota osaisin tehdä? Ja hän oli niin hullu ja luotti minuun, että otti puusepän
tilitoimistoon töihin. Kuvittele. No, olinhan minä ollut käsityöläisyhdistyksen
rahastonhoitajana. Ja kouluissa tykkäsin aina matikasta ja jopa
debet-kredit-tehtävistä. Pikku hiljaa opin ja opiskelin, sillä tiellä olen jatkanut
ja ollut ihan tyytyväinen. Kädetkin sormineen on jäljellä vielä. Mutta
varsinaisista kirjanpitohommista minulla on sitten vaitiolovelvollisuus, kuten
lääkäreillä, tiedäthän”, Vilja selostaa tärkeänä ja nostaa lyhyen sormensa
huuliensa eteen. Sälli nyökkää väkinäisesti ja esittää ymmärtävänsä.
”Takaisin käsin tekemiseen ja vaneritauluihin; miksi
luuranko, miksi minä?” Sälli kysyy ääni väristen. Vilja on juuri avaamassa suutaan
vastatakseen, kun yhtäkkiä Sälli tajuaa erään häntä askarruttaneen asian: ”Si-sinä,
sinähän se olet pistänyt minut tähän tilanteeseen! Haastattelemaan itseäsi! Sinähän
se tätä juttua todellisuudessa kirjoitat! Sinun takiasi minä olen joutunut
jännittämään monta päivää ja yötä!” Sälli parahtaa epätoivoisesti, ”Miksi minä?
Enhän minä ole ikinä aiemminkaan ollut mikään toimittaja!” ”Voi Sälli, olen
tosi pahoillani, mutta siitä voimme syyttää miestäni, tämä oli hänen ideansa”,
Vilja puolustautuu hätääntyneenä. ”Älä nyt suutu, koska hyvinhän tuo
haastatteleminen sinulta sujuu, ja minä luotan sinuun”, hän vinkkaa silmäänsä
Sällille.
”Niinhän sitä luis voolla”, Sällin rohisee ennen kuin hänen
äänensä murtuu totaalisesti. ”Mitä? Luista vuolla? Luita voilla?” Vilja
ihmettelee. ”Eiku lois vuulla, ää, eiku siis, vois luulla!” Sälli saa raakkuvan
äänensä takaisin, ”Kuulepas, sinä ja sinun silmänratavinkkauksesi. Tämä ei nyt suju
ollenkaan. Katso!” Vilja tuijottaa Sälliä. Hirveät hikinorot valuvat Sällin
otsalta ja täyttävat nopeasti hänen poratut silmäkuoppansa. Sälli nousee ja
lähtee hiestä sokeana kädet eteen ojennettuina vaappumaan kohti tuoliin
jähmettynyttä, säikähtynyttä Viljaa. ”Nyt tämä haistattelu on loppu. Minä
näytän sinulle sinun tekemäsi silmät! Näillä ei juuri vinkkailla. Silmä
silmästä, korva korvasta...”, hän örisee ja näyttelee sormiaan, ”tai sittenkin sormi sormesta. Katso,
tässä sinulle oikeita sahattuja sormia! Hih! Etua ja nimetöntä, on monia
sormia. Haist’ ite! Ja minullapas on pidemmät sormet kuin sinulla! Kuuletko? Hohhahaa.”
Help, Mervi, joku!? Luulen, että Sälli tarvitsee apuanne.
VastaaPoista