Hiihtoa tai ei

Jotkut tärkeät hiihtokisat ovat ohi. Tietääkseni. Mutta sehän ei ole paljon, koska en siis tiedä hiihtokisoista juuri mitään. Muistan kyllä, kuinka rentouttavaa oli pienenä, kun pääsimme koulusta kotiin katsomaan talviolympialaisia (koska opettaja halusi päästä koulusta kotiin katsomaan talviolympialaisia). Muistan sen lapasten vaimentaman taputuksen äänen, tum tum tum ja erilaisten kannustusvihellysten ja -huutojen sekamelskan. Tuli kyllä talvinen olo sohvassa maatessa.

Sitten muistan ne omat hiihtokisani, kun verenmaku suussa hiihdin pää kolmantena suksena kohti maalia, jossa kaaduin maahan oksentaen. No, samaltahan nuo 50 kympin hiihtäjätkin näyttivät; raatoja jokapuolella, niin että myöhemmin tulleet saivat vielä pujotella maaliin päästyään. Oliko kyseessä uusi laji, yhdistetty murtomaahiihto ja pujottelu? Mutta vertaus menee vähän pieleen, minä olin hiihtänyt peräti puolitoista kilometriä. Eli ei ihan minun lajini tuo kilpahiihto. Kunnianhimo ylitti kai kunnon, tosi kunnolla 5-0.

Vaikka hauskojakin muistoja hiihdosta on. Siskon kanssa kympin kierros Pallaksen tuntureilla; aikaa meni noin kolme tuntia ja jokainen kuusen alunen tuli varmasti tutuksi. Vatsalihakset saivat hurjaa treeniä, personal trainerina toimi yhteinen nauru. Ja kuuma kaakao lämmittimenä, kun lopulta raahauduimme kaulahuiveissamme roikkuvine lumipalloinemme takaisin hotelliin.

Mutta rauhallinen hiihto aavalla meren jäällä, se se vasta voikin aiheuttaa sydämentykytystä. Hyvä on hiihtäjän hiihdellä, kun on yhtäkkiä avoin railo edessä. Aaarg! Putoanko railoon? Vai enkö putoa railoon? Mutta mitäpäs nyt luurangolle tapahtuisi, jos se railoon putoaisikin? Viimeistään keväällä olisin sieltä kömpinyt ylös ja jatkanut matkaani. Parempi on hiihtäjän hiihdellä, kun ei ole kammottavia lumettomia kohtia edessä. Mutta kaikkein paras on hiihtäjän vain hiihdellä omia latuja, omalla tyylillä, lumella tai ilman, suksilla tai ilman.