Matka konferenssiin

Muuan vuosi sitten Kekkonen kutsui minut, Luisevan Sällin, avustajakseen Egyptiin, Kheopsin pyramideilla pidettävään konferenssiin. Urkki oli jostain urkk… kuullut, että osaan keskustella sujuvasti arabian englanniksi, tänkjuu verimazh. Tapahtuman isäntänä oli itseoikeutetusti faarao Khufu, joka oli tämän mahtipontisen konferenssipaikan rakennuttanutkin, siis ennen kuolemaansa. Kutsuttuina vieraslistalla oli erittäin tärkeitä herroja, Päättömästä miehestä Elvikseen ja Cantervillen kummituksesta Lepakkomieheen, ja naishaamuja myös tietysti, näin modernin tasa-arvon aikana. Konferenssin tarkoituksena oli lisätä postmortemisti-henkilöstöryhmien globaalia yhteistyötä ja hioa heille rautaisen timanttinen missio. Homma sopi minulle siis kuin rikka silmään, olinhan sentään PPMP:n eli Pohjois-Pohjanmaan Post Mortem ry:n postinhoitaja, nykyisin sähköpostinhoitaja, facebook-päivittäjä viestintäbloggari sekä missituomari.

No, niin minä sitten lähdin junalla Oulusta sovittuna päivänä Helsinkiin ja tapasimme Kekkosen kanssa Hietaniemen hautausmaan nurkilla. Jatkoimme siitä matkaa kohti lentokenttää. Mutta lähellä Pasilaa hoksasin, että minähän en ollut käynyt vuosikausiin Linnanmäellä. Herranen aika; näin kauas kerrankin tulin ja en muka pääsisi Linnanmäelle. Ei käy! Ruinasin niin kauan, että Kekkonen lopulta suostui. Menimme huvipuistoon. Kävin Vuoristoradassa, Hurjakurussa, Salamassa, Linnunradassa sekä tietenkin pelaamassa sitä hevospeliä, jossa heitellään palloja ja voi voittaa pehmolelun. Voitin pehmolelun. Kekkonen kävi kummitusjunassa, minä en uskaltautunut sinne. Kävin vielä kerran vuoristoradassa sekä jättisuklaalevy-onnenpyörässä, jossa kukaan ei koskaan voita, paitsi Joku joskus. Mutta onneksi minä en voittanut. Aah, olin niin valmis lähtemään Egyptiin.

Lentokentällä check-in sujui ongelmitta automaatilla, vaikka melkein unohdinkin Kekkosen minulle hommaaman passini kahvilaan. Onneksi seuraavana pöytään istuutuva rouva tunnisti minut kuvasta ja ystävällisesti huusi minut takaisin. Ihmettelin vain hänelle, että miten ihmeessä niin huonosta kuvasta voi ketään tunnistaa. Rouva katsoi minua hieman pitkään.

Turvatarkastuksessakin meitä katsottiin pitkään, eikä kumpaakaan ensin päästetty läpi. Minulla piippasi tekolonkkanivel ja Kekkosella silmälasien ruuvit. Kekkonen kävi hurjana; ei hänen presidenttiaikoinaan tällaisiin turhuuksiin hukattu aikaa. Hyviä olivat olot ennen terrorismiuhkia, oli vain kylmän rehellistä tai rehellisen kylmää sotaa. Mutta hetken hipelöinnin, läpivalaisun ja rauhanneuvottelujen jälkeen saimme siirtyä tax-free alueelle. 

Emme tienneet, että pahin oli edessä. Jätin Kekkosen oikean portin luo ja menin ostamaan meille juomista. Laitoin kolikon automaattiin, mutta yhtäkkiä kone sekosi ja alkoi syytää pulloja toisensa perään. Nappasin niitä molemmilla käsillä ilmasta, keräsin syliini, ja lopulta tungin niitä kylkiluideni väliin ja joka mahdolliseen koloon. Onneksi pullot loppuivat. Hoipuin takaisin portin luokse vartalo täynnä vesipulloja.

Portti oli sillä välin avattu ja menimme Kekkosen kanssa jonoon. Päästyämme tiskin ääreen, lentoemo katsoi minua kauhuissaan ja huudahti: ”Ei koneeseen saa viedä nesteitä!” ”Mutta nämähän ovat avaamattomia ja tax-free-alueelta ostettuja.”, ihmettelin. ”Vartija!” Ja vartijat ilmestyivät lentoemon huudosta välittömästi ja veivät minut ja Kekkosen takahuoneeseen. Pitkien kuulustelujen jälkeen meidät vapautettiin, mutta ei päästetty kuitenkaan enää matkustamaan lentäen, vaan meidät passitettiin suoraan lentokentältä poistuvaan linja-autoon.

”Mitäs me nyt tehdään?”, kysyin Kekkoselta. ”Minähän en ole mikään eilisen teeren poika, etkä sinäkään, poikaseni”, vastasi Kekkonen, ”Lähdetään Lahteen.” Ja mehän lähdimme. ”Mitäs me nyt täällä Lahdessa tehdään?”, kysyin taas Kekkoselta. ”Minähän olen vanha urheilijanuorukainen, ja niin kai sinäkin, veliseni”, Kekkonen vinkkasi silmäänsä, ”joten mennään mäkeen.” Ja mehän mentiin. ”Mitäs me täällä mäessä tehdään?”, kysyin jälleen. ”No, hypätään tietysti!”, Kekkonen huusi ja hyppäsi. Eihän siinä auttanut kuin hypätä perässä. Ja sellaiset hypyt me nykästiinkin, että Nykäsenkin maailman mestaruudet jäivät kauas taakse. Jos urheiluselostaja kuvaisi niitä, hänen olisi melkein pakko sanoa: ”Muuten hieno hyppy, mutta alastulo puuttui.”

Mutta eivät ne puuttuneet; laskeuduimme taitavasti telemarkilla alas pehmeälle, kuumalle Egyptin maan hiekalle. Tai siis Kekkonen laskeutui. Minä onnistuin törmäämään aavikon ainoaan puuhun ja katkaisin jalkani siinä hötäkässä. Mutta egyptiläiset lääkintämiehet kipsasivat jalkani todella nopeasti ja ammattitaitoisesti. Janohan tuollaisesta matkaamisesta tuli. Paha juttu, sillä siinä vauhdissa melkein kaikki vesipullot olivat irronneet sisuksistani, mutta onneksi tunsin vielä yhden painavan ristiselkääni ja saimme huuhdottua kurkkuun tarttuneet ötökät alas. 

Lähdimme virkistyneinä etsimään määränpäätämme, Kheopsin pyramidia ja Khufu-faaraota. Ja helppohan tuollainen kolmiopytinki on nähdä keskellä hiekkaerämaata. On Oulussakin hieno kolmiotalo, muttei se ihan tuollainen ihme ole. Ja kuka kummassa jaksaa tuollaista taloa siivota? Rakennusta kohti oli jo lähestymässä astellen myös muitakin vierailijoita, tai raahustaen tai lennellen; oli kummitusta, zombieta, aavetta, humanoidia, haamua sekä monen monituista muutakin oliota, kuten minä kainalosauvojeni kanssa.

Khufu itse oli juhla-asussaan, muumion kääreissään kättelemässä ja vastaanottamassa vieraita. Pääsimme pian juttelemaan hänen kanssaan muutaman sanan. Annoin hänelle tuliaislahjaksi pehmolelun ja yritin sitten toimia tulkkina hänen ja Kekkosen välillä. Kekkonen halusi tietää, miten Khufu välttyi museoiden tunkkaisiin kokoelmiin joutumiselta. Khufu kertoi, että kuolemansa jälkeen hänen oli onnistunut ujuttautua sarkofagistaan ja livahtaa pakoon ennen haudan lopullista sinetöimistä. Niinpä myöhemmät hautojen ryöstelijät olivatkin saaneet pitkän nenän, ha ha haa, kulta-aarteiden lisäksi tietysti. Mutta eivätpä saaneet siis hänen maallista majaansa kaiken maailman turistien töllisteltäväksi. "Jes, jes, tät is veri nais.", sanoin kohteliaasti.

Sitten Khufu halusi tietää, millaisella strategialla Kekkonen johtaa nykyään Suomea? Hän oli yllättävän hyvin perillä nykyajan menosta ja meidänkin pienestä maankolkastamme. Käänsin kysymyksen Kekkoselle. Tämä myhäili ja sanoi: "Hyvä veli, emme pääse eteenpäin, jos emme lakkaa palvomasta menetettyjä tai kuolleita Jumalia. " "Aa, ymmärrän täydellisesti, veli hyvä.", vastasi Khufu ja hymyili salaperäisesti.

Se oli suurenmoinen vierailu. Kiitos Urkki, kun sain osallistua tähän ikimuistoiseen tapahtumaan, vaikka hieman kommentoitkin kravattiani; minusta se sopi niin hyvin kainalosauvani sävyyn. Joka tapauksessa konferenssi onnistui täydellisesti, yhteistyöstrategioita kehiteltiin ja erilaisten seminaarien ja kokousten päätteeksi koko maailman postmortemistien vastaperustettujen henkilöstöjaostojen niin ylimmät kuin alimmatkin toimihenkilöt olivat yhtä mieltä ainakin yhdestä asiasta: ”Elämä on täyttä vain, kun sen on kokenut kokonaan!”. Ja mehän olemme.