SARJATYÖTÄ - Nimeni on Liisa Maa

Hei, kaikki ihmiset.


Nimeni on Liisa Maa. Olen käsityöläisyrittäjä, joka yrittää pärjätä yrittämisen arjessa ja juhlassa.

Ystäväni Luiseva Sällin antoi minun ystävällisesti kirjoittaa blogissaan pienet terveiset teille.

Eli terveiseni teille on, että voitte lukea terveiseni sarjakuvan muodossa seuraavasta linkistä:
"Puuceeween seinäkirjanpitoa".

Yhtä seinähullua toimintaa kuin täälläkin, anteeksi Sälli, vähän eri muodossa vain.
Sällikin siellä vierailee.

Ja voi siellä eräs toinenkin omituinen ystäväni, Vilja Kerola, joskus jotain piirrustaa tulevaisuudessa.

Eli nähdään siellä ja keväisiä terveisiä kaikille,

toivottaa Liisa Maa

Heräämisiä

Ovatko aamusi aina vaikeita? Heräätkö väärällä jalalla?

Ei hätää; osta tekovääräjalka! Laita se illalla jalkaan ja siten tiedät jo etukäteen herääväsi väärällä jalalla. Näin vältät vääränjalan tuottaman ikävän yllätysmomentin ja mielipaha ei ehkä ylläkään koko aamuun, kun voit purkaa aamusuuttumuksesi itse väärään jalkaan. Sen huippumuotoiltu rakenne mahdollistaa tukevan otteen saannin ja kliinisissä testeissä tutkittu erinomainen koostumus on kehitetty kovaankin käsittelyyn. Voit heittää jalan vaikka joka aamu seinään ja jalka kestää sen kärsimättä vaurioita. Seinän tai naapurien vaurioiden välttämiseksi on myynnissä myös seinään asennettava tai omilla jaloillaan seisova tekovääränjalan heittotaulu, joka pehmentää iskut. Lisäksi se toimii jalan säilytyspaikkana näppärän tarramekanismin avulla. Tämän herättävän aamurutiinin jälkeen voit jatkaa aamupuuhiasi rentoutuneena ja eikä väärää jalkaa tarvitse enää muistella tai käsitellä ennen seuraavaa iltaa.

Näetkö painajaisia? Onko unen laatusi häiriintynyt?

Ei hätää; hanki LCD-kummitustapetti! Sen ohuen nestekidenäytön voit ohjelmoida hakemaan pahimmat pelkosi suorana virtana aivoaalloistasi eivätkä siten näytöllä olevat kammotukset pääse todellisuudessa kimppuusi. Se siis ulkoistaa painajaisesi ja siksi voit nukkua yösi rauhassa. Huikean zenitaalisen bistabiili-järjestelmän avulla kuvan säilytys onnistuu ilman sähköä, joten sinun ei tarvitse pelätä edes sähköiskun mahdollisuutta unesi aikana. Tuoteperheeseen kuuluu nyt myös ainutlaatuinen LCD-matto, jonka avulla saat tunnelmasta aiempaa vaikuttavamman. Laitteiden asennukseen tilaat vain ajan lähimmältä yksityiseltä lääkäriasemalta, missä aivoihisi piiritetään paikallispuudutuksessa laitteen tarvitsemat ajurit ja anturit. Iltaisin yhdistät itsesi järjestelmään helposti ja vaivattomasti, vain yhdellä johdolla. Sitten voitkin ryhtyä rauhassa uneksimaan, antaa koneen suodattaa painajaisesi itselleen ja nauttia itse vain ihanista unista. LCD-kummitustapetti on johtavien unipsykologien suosittelema tuote.

Heräätkö liian hyviin ideoihin? Pursuavatko ne niin, että pelkäät, ettet muista niitä enää myöhemmin? 

Ei hätää; nyt voit varata oman juuri tähän tarkoitukseen kehitetyn Heureka-hehkupallon tyylikkäällä kumisella kauluksella. Puet illalla hehkupallon päähäsi, ja kun mielenjuolahdukset alkavat kesken unien sinkoilla eri suuntiin, hehkupallo kerää ne yhteen sykkiväksi kuplaksi. Kuminen kaulus estää alta pursuavien ideoiden karkaamisen. Pallon sisällä on tuhansia muistijälkiä kerääviä reseptoreja, joissa ajatukset pysyvät selkeästi jäsenneltyinä ja tuoreina. Eli voit jatkaa untasi uusista aatteista huolehtimatta. Herättyäsi virkeänä, unen aikana loistavia neronleimauksiasi vastaanottaneet reseptorit kytkeytyvät jälleen päälle ja alkavat säteillä. Hehkupallon helpon käyttöjärjestelmän avulla pystyt jatkokäsittelemään ideoitasi heti, siirtämään niitä muihin tallennuslaitteisiin tai vaikka lähettämään suoraan ystävillesi heidänkin aamujensa iloksi.  

Kokkeilu-blogi loman nälkään

Terevetulua Luisevan Sällin Kokkeilu-blokkiin. Ku osalle lukijoista voi tehhä vaikeuksia seurata reseptejä tällä oulun murteella, niin siirryn takaisin yleiskieleen.

Ainahan me kaikki olemme loman nälässä, mutta onneksi sen nälän lomassa voi etsiä makuelämyksiä, jotka siirtävät meidät ajatuksissamme jonnekin muualle, unelmiemme paikkaan. Valitse siis mieleisesi haaveilukohde ja lähde kanssani sammuttamaan loman nälkää ja kokkeilemaan rohkeasti uutta. Enkä nyt puhunut oulua, vaan tarkoitin ihan kokkina olemista. Toki kokeilukin kuuluu tähän reseptiin.

Ihan ensimmäisenä on etsittävä hieno kokkeiluun sopiva asu. Minulle sopii erinomaisesti raitakuosi ja kuulas hipiäni vaatii jonkin selkeän ja vaikuttavan värin, siksi päädyin tulipunaiseen esiliinaan, jonka klassiset vaakaraidat korostavat herkästi muotojani. Seuraavaksi muokataan puitteet, rakennetaan ympäristö, jossa ruoan valmistaminen näyttää helpolta ja innostavalta. Jotain simppeliä ja siistiä, mutta haluttua kohdetta ja kokonaisuutta korostavaa. Punainen seinä kuvastaa unelmieni paikan lämpöä ja höyryävä musta kattila on kuin itse hornan kattila. Kello seinällä ei kuvasta ikuista tulipalokiirettä, vaan sitä kuinka ihmeen paljon viidessä minuutissakin voi saada aikaiseksi. Käytä mielikuvitustasi ja sisusta itsellesi haaveidesi näköinen kokkauspaikka.

Teemmepä sitten mitä tahansa, varsinaisen kokkeilun voisi aloittaa vaikkapa pilkkomalla sipulia pieniksi kuutioiksi, tai sitten itkemällä ja pilkkomalla. Tavanomaisuudestaan huolimatta sipulin silppuaminen on aina yhtä uusi ja avartava seikkailu, jonka syövereihin voi upota useammaksi toviksi. Tai sitten ei.

Minulle yksi tärkeimmistä seikoista ruoan laitossa on raaka-aineiden aitous ja tuoreus. Käväisinkin juuri hetkeä ennen kokkauksen aloittamista kalassa ja sen tuoreempaa saalista en voisi toivoakaan. Minun haaveideni paikkaan kuuluu ehdottomasti haineväsoppa, hieman eksotiikkaa ja vaaran tunnetta. Vaikka nyt en saanutkaan ihan aitoa haita tähän hätään, niin pelkkä psykologinen ketjutus jostain meren elävästä lautaselle vie jo pitkälle. Ajatushan on kuitenkin aito. Ja aidoista kalan ruodoista saadaan aivan loistava liemi.

Tuoretta, puhdasta vettä kattilaan porisemaan, sekaan pääosan esittäjät, kalan ruodot ja mausteeksi suolaa, pippuria ja tilliä. Haudutetaan kunnolla ja siivilöidään ruodot pois. Liemeen lisätään muutama peruna, porkkana ja palsternakka sekä sipulit. Kun vihannekset ovat kypsiä, mukaan hieman voita ja ehkä maitoa. Kun keitos on kiehahtanut, se olisikin tarjoilua vaille valmis. Olisi, mutta tässä vaiheessa minulla voi kuitenkin iskeä kokeilunhalu. Mitä jos ripottelisinkin keittoon tuoreita, paistettuja kanttarellejä! Ja juoksen heti metsään keräämään niitä. Sillä tuloksella, että yleensä keitto kiehuu yli hellalle, palaa pohjaan ja kattila on pilalla. Mutta kokeilu on osa kokkeilua, epäonnistumisetkin on hyväksyttävä. Upsista ja ylös vaan!

Sen jälkeen, kun ei ole enää mitään, mitä tarjoilla ja vieraat ovat jo kohta ovella, paine iskee päälle. Silloin voikin kokeilla jotain todella uutta. Lähteä vaikka kiertämään kioskeja ja metsästämään, josko joku myisi aitoja, tuoreita hodareita. Ja löytyyhän niitä, vaikkei olekaan vielä kapakoiden sulkemisaika. Herkullisen sinappihodarin lisukkeeksi voi tarjoilla rouhittuja Jellona-tervapastilleja, jotka antavat aterialle todella särmää, potkua ja tulisuutta, niitä kaikkiahan on haaveideni paikka pullollaan.

Ja lopuksi katat ruokapöydän tyyliin sopivaksi ja parhaat ystäväsi saapuvat nauttimaan haaveidesi paikan mauista ja tunnelmasta yhdessä kanssasi. Loman nälkäsi on ainakin hetkeksi tyydytetty.

Olen nyt kertonut yhden loman nälän sammuttamisohjeen, mutta varmasti osaat jo tämän reseptin pohjalta kokeilla omien unelmapaikkojesi tuomista lautaselle ihan uudella tavalla. Näin ruokapöytä voi yllättää sinut itsekin, joskus negatiivisesti, mutta toivottavasti useimmiten positiivisesti. Kokkeilun nälkä kasvaa syödessä, yhdessä loman nälän kanssa, mutta jostainhan on lähdettävä liikkeelle.

Ookko nää Oulusta?

Kaksi miestä istuutuu vierekkäisille paikoille lentokoneessa, joka on lähdössä Helsingistä Ouluun.

-       Hei, sulla on jottain tuttua naamasa. Ookko nää Oulusta? Ei mutta, sehän on Sälli!

-       Kato, Pate. Mitä Pate? No niihä se oliki, asuttiin saman kavun varrella. Oliko se ennen ku Oulu palo vai jäläkeen?

-       Ai, minkä niistä palloista? Vuojen 1652, 1822, 1916 vai tarkotikko nää niitä rakennusfirmojen aikaansaamia tuhoja?

-       Mää oon jo niin vanaha, että emmää ennää muista. Mää oon asunu Oulusa jo nii kauvan, ku muistan. Kaikki ne palot alako jossain vaiheesa näyttää jo ihan samalta. Tietenkin jäläki oli eri, ku uutta rakennettiin aina tilalle. Onneksi nykyvään on jo palajo vähemmän noita paloja. Ja vaikeemmin kai uuet betonitalot pallaiskaan.

-       Joo, muistakko, ku ne torin kammotukset rakennettiin, hotelli-Vaakuna, teatteri ja kirijasto. Onko ne vielä sielä?

-       Mihinkä ne sieltä katuais. Paitti Vaakuna on joku Radisson sassi, eiku bluu, tai joku semmone.

Lentokone nousee. Kapteeni tervehtii matkustajia ja kertoo, että Oulussa on 15 astetta lämmintä ja 12 metriä sekunnissa navakkaa pohjoistuulta.

-       Normaali oululainen kesäsää siis. Missäs sää oot ollu, ku sua ei oo näkyny vuosiin Oulusa?

-       No, oon kierrelly vähä sielä sun täälä, mutta nyt tulin tappaamaan siskoja pitkästä aikaa.

-       Mää taas käväsin kattomasa enua Helsingisä ja nyt takas kotia. Hyvihän sulla vielä oulun puhuminen sujjuu, vaikka oot ollu poisa.

-       Näköjään pallautuu iha ittestään, ku puhhuu jonku oululaisen kansa.

Lentoemäntä kulkee käytävää pitkin kärryn kanssa ja tarjoaa virvokkeita. Miehet juovat kahvia ja Sälli ostaa hedelmän.

-       Pannaani on mun herkkua. Syökkö nää pannaania?

-       Emmää oikeen nykyään, tuli joskus syötyä liianki kansa; kiinalaisia paistettuja pannaaneja. Oli nii hyvvää, että söin liikaa ja sen jäläkeen en oo pannaaneihin koskenu.

-       Aijjaa, niinkikö voi tehä. Jopas.

-       Ookko nää seurannu näitten IT-yritysten nousua ja tuhua? Aikamoista vuoristorattaa.

-       Joo, onhan noita uutisia tullu katottua netistä ulukomaillaki. Oulun seutu tais kärsiä aika pahhoin niistä Nokijan muutoksista. Ja se Iiloppiki, minkä teki.

-       Niimpä, mutta eiköhän ne ihimiset aina jottain keksi, on ne semmosta nörttikansaa, että. Tarkotan siis ne työttömäksi jääneet. Niiltä ei uskaltais kysyä, että ’ookko nää pölijä’, on mullakin sen verran älyä. Mutta mää ku vilikasen ees tietokonetta, niin aivoihin sattuu.

-       Mulla melekeen sama juttu, mutta mulla koskee kässiin, tullee jännetuppitulehus naputtelemisesta.

Lentokone laskeutuu Oulun kentälle. Miehet menevät linja-autolla kaupungin keskustaan.

-       Onnikat taitaa kulukia täälä ihan hyvin?

-       Joo, mutta palijo mennään kuitenki polokupyörällä. Talavella pittää vaan olla lämpöset aluhousut.

-       Juu, ei se kiva ollu kylymettyä. Mää muistan kerran, ku ajjoin pyörällä pahki puhelintoloppaa. Ei vaan osunu silimään koko toloppa. Mutta oli onnia matkasa, ettei sattunu sen pahemmi.

-       Hei, pimpota, jää’ään täsä Rotuaarin kohala ja kävellään torille.

Linja-auto ajaa kadun reunaan pysäkille ja miehet jäävät pois kyydistä.

-       No onpas ne laittaneet aika kivan näköseksi tätä keskustaa ja toria. Ja kato, Toripolliisiki se siinä vielä olla möllöttää iha ölövinä.

-       Eivät oo sitä vielä pistäneet työttömäksi. Otetaanko kuvvaa täsä, niinku oltais turisteja?

-       Otetaan vaan, mutta mulla hajos kamera kännykästä. Onneksi sillä voi vielä soittaa. Pittääki soittaa siskoille, että oon justiinsa tulosa.

-       Mulla toimii vielä kamera, mutta soittaminen ei aina onnistu, varsinki jos on vähänki pakkasta.

No niin, posseerraa ja sano: ’alakko nää mua?’ tai: ’pelekääkkö nää polliisia?’.

Ystävykset ottavat valokuvia Toripoliisi-patsaan vierellä.

-       Juuaanko vielä yhet iltateet hallisa? Vai ookko nää kahavimusteri?

-       Juuaan vaan teet. Minä tarjuan.

-       No, kiitos. Otakko nää maitua teehen?

-       Joo, kiitos. Otakko nää jottain suolapallaa tai örkkyä tai jottain?

-       Ei, kiitos. Tämä passaa.

Miehet istuutuvat pöytään.

-       Tulevaisuuesa varmaan täälä on ropotit tarjoilemasa. Niin tai sitten me passataan niitä ropotteja.

-       Ja pääsä meillä on jokku sirut ja maksut mennee suoraan tililtä vaan aattelemalla.

-       Pittääki olla varovainen, että mitä aattellee. Kato, mikä auto; ja humps, tili onki tyhyjä.

-       No, ehkä se täyttyyki yhtä heleposti.

-       Ja verottaja lähettää joka ilta sinne sirruun viestejä, että nyt on verotilanteesi tämä ja nyt menis näin paljon verua. Alaha maksaa.

-       Tosi ajantasasta touhua. Mitäs nää, Pate muuten nykyvään teet? Muistelen, että opiskelit uuestaan arkkitehiksi ku tervahommat jäi vähemmäksi.

-       Joo, taloja rustailen. Onneksi se viimesin höpsötys, se Oulun koulun vaihe ei jääny mulla kovin päälle. Hauskempi oli sillo ennen, ku taloja oli vielä varraa työstää kunnolla, ku työvoima ei maksanu melekeen mittää.

-       Pitsihuvilat ne vasta oli jottain.

-       Hei; pitsihuvila kolometee-tulostuksena! Pittääpä kokkeilla. Mutta mitäs nää ite sitte puuhaat?

-       Kaiken näköstä, välillä teen paperihommia toimistosa, välillä oon vähä luovempanaki ulukona, enkä tarkota luomasa lumia. Tehhään erillaisia videoprojekteja yhellä porukalla. Ei mittään suurempaa taietta, mutta kummiski. Ookko muuten nähäny Hohon?

-       No, oon toki. Se se vasta oli hyvä se Nikolsson. Ilimanaikunen pölövästi ku tahto lahata perheesä.

-       Hyvä ku mikäki!

Miehet lähtevät kauppahallista.

-       No ny mulla pittää kyllä lähtiä sinne siskoille ennen ku ne soittaa polliisin perrään.

-     Ok, mutta olipaha vähä kiva nähä, Pate. Pijetään yhteyttä. Ja sano siskoilles terveisiä.

-       Joo, niin kyllä oli, Sälli. Sanon kyllä. Nähhää.

-       Nähhää.

-     Häh hää!

Imuroiminen

Otan imurin kaapista. Enhän ota, koska minun imurini ei ole kaapissa. En ole ehtinyt tekemään imurille kaappia, vaikka monelle muulle asialle olenkin. Tehnyt kaapin siis. Minulla imuri seisoo näkyvissä omassa nurkassaan, kuin odottaen, että millä hetkellä tahansa joku innokas voi ottaa sen näppärästi käyttöönsä ja sipaista paikat puhtaaksi. Pahoittelen, imuriseni, mutta se on toiveajattelua. Sinun käyttöön ottamisesi näkyvältä paikalta ei ole yhtään sen helpompaa kuin piilostakaan. Oikeastaan sen toivominenkin on sinulta häpeällistä, koska aiheutat tavalliselle ihmiselle omantunnon pistoksia muistuttamalla kaikista tekemättömistä töistä. Onneksi seisotkin jo nurkassa häpeämässä.

Otan imurin nurkasta. Enhän ota, koska aloitin imuroinnista kirjoittamisen. Kätevää työvelvoitteista luistamista. Ikään kuin työ olisi jo puoliksi tehty, kun se on hyvin suunniteltu. No, suunnitellaan nyt sitten edes: ensin kerään kaikki pienet esineet lattialta, kuten legopalikat, kuminauhat, kolikot, sitten isommat esineet, sukat, muut vaatteet, kengät, nenäliinat ja pehmolelut. Mistä näitä legoja ja pehmoleluja tulee? Eihän minulla ole edes lapsia! Jatkan valmistelevia töitä sulkemalla ilmalämpöpumpun ja avaamalla sen etusuojan. Seuraavaksi vedän imurin koko johdon ulos, ja aina unohdan, kumpaan suuntaan nappulaa piti painaa, että se lukitsee johdon vieterin. Eli ainakin kerran imuri imaisee metrin verran jo vetämääni johtoa takaisin. Sitten irrotan imurin tasoharjaosan, etsin hyllystä pikkuharjan, jolla tulen käymään läpi ilmalämpöpumpun ritilät sekä sohvan ja nojatuolien sisukset, ja liitän harjan imurin putken päähän.

Voisin aloittaa imuroimisen. Enhän voi, koska töpseli pitää vielä yhdistää pistorasiaan. Se unohtui suunnitelmasta. Ei itsestään selvyyksiäkään pidä unohtaa. Eli sitten voin aloittaa ilmalämpöpumpun imuroimisella, siirtyä sohvan ja nojatuolien jälkeen television, kaiuttimien ja tietokoneen putsaukseen pikkuharjalla. Ai niin, toki siis olen kiertänyt imurin letkun ergonomisesti selkäni takaa siten, että vasemmalla kädellä pidän letkusta kiinni ja vedän imuria mukanani ja oikealla pidän putken toisesta päästä sopivalta korkeudelta kiinni ja suoritan varsinaisen imuroinnin. Ai niin, ja tietenkin siis kävelen aina eri paikkoihin, liikutan käsiäni ja päätäni nähdäkseni ja ulottuakseni haluttuihin paikkoihin. Koska itsestään selvyyksiä ei saanut unohtaa. Ai niin, ja hengitän ja hikoilen. Kyllä tämä suunnitteleminen on raskasta.

Seuraavaksi voin jatkaa lattioiden imuroimisella. Enhän voi, koska ensin pitää vaihtaa pikkuharja normaaliin tasoharjaan. Irrotan pikkuharjan ja kiinnitän tasoharjan siten, että se kliksahtaa. Ensin se kääntyy aina väärin päin ja sen asentoa pitää korjata kiertämällä, jotta voi imuroida lattiatasoja eikä vain naarmuttaa niitä. Aloitan imuroinnin olohuoneen etäisimmästä nurkasta. Kovilla lattioilla harjan pehmeät osat säädetään ulos, jotta ei naarmuteta lattiaa. Mattoja imuroidessa ne säädetään sisemmäksi, jotta imuteho olisi parempi. Joskus joutuu avaamaan putken ilma-aukon, jottei imuteho olisi liian tehokas ja matto liimautuisi kokonaan kiinni harjaan. Matot imuroidaan nukkien suuntaisesti, pitäen jalalla/jaloilla mattoa paikoillaan. Huomaatteko, aikamuotoni on vaivihkaa muuttunut passiiviksi. Irtaudun itse tekemisestä, tekeminen tapahtuu ihan ilman minuakin. Ihanaa. Ei, vaan toiveajattelua taas.

Voin jatkaa imurointia keittiössä. Enhän voi, koska kaikki ruokapöydän tuolit ovat tiellä. Alkuvalmisteluihini ei yleensä kuulu tuolien nosto pöydälle, vaikka se olisikin järkevää. Eikä suunnitelmissani ole muuttaa tätä huonoa suunnitelmaani. Joten yritän vain siirrellä ensimmäisiä tuoleja, imuroida pöydän sivustaa, potkia seuraavia tuoleja sivuun edetessäni syvemmälle pöydän alle ja vimmalla työntää toisen puolen tuoleja kauemmas suoraan imurin putkella saadakseni takimmaisenkin nurkan imuroitua. Keittiön sekä eteisen lattiat ovat itseasiassa aika nautinnollisia imuroitavia; ruoan murusista ja kiven sirusista kuuluu rytmikäs rapina, kun ne sinkoutuvat imurin putkien sisäpintoja pitkin imurin uumeniin.

Nyt voin lopettaa imuroinnin. Enhän voi, koska käytävä ja vessa unohtuivat vielä, ja makuuhuonekin! Ovatko nämä huoneet lisääntyneet? Voiko suunnitelmissa ottaa jo huomioon, mitä vahingossa unohdetaan? Totta kai, ja juuri suunnitelmissa pitääkin ottaa huomioon kaikki erikoistilanteet, uhat, riskitekijät ja kompastuskivet. Imuriin voi konkreettisesti kompastua tai sen johto voi sotkeutua ja kaataa jalkalampun, joka rikkoutuessaan sinkoaa kipinän verhoon, joka syttyy tuleen ja silloin imurointi on valitettavasti keskeytettävä. Näitä ei tietenkään toivota tapahtuvan ja siksi itse suunnitelmallisuus on kaiken a ja o, alku ja, öö, oppu.

Nyt voin lopettaa kirjoittamisen imuroinnista. Enhän voi, koska imuroinnin suunnitteluun kuuluu myös imuroinnin lopettaminen. Imurointia ei koskaan lopeteta noin vain. Paitsi, jos verhot syttyvät tuleen. Ensin pitää imuroida harjaosat puhtaaksi pölystä ja hiuksista, jotta työvälineet ovat valmiina seuraavaa käyttökertaa varten. Sitten pitää muistaa irrottaa töpseli pistorasiasta, imaista johto imurin sisään painamalla oikeaa nappia, kiinnittää letku ja putki niille tarkoitettuihin kiinnityskohtiin sekä asettaa imuri omalle paikalleen, minun tapauksessani nurkkaan, odottamaan seuraavaa iloista tapaamista. Ja lopuksi voi katsoa ympärilleen ja huomata, että imurointi on oikeastaan aika puhdistava kokemus. Hyvä on, minä lähden imuroimaan. Mutta hiki siinä tulee, jo suunnitellessa.

Matka konferenssiin

Muuan vuosi sitten Kekkonen kutsui minut, Luisevan Sällin, avustajakseen Egyptiin, Kheopsin pyramideilla pidettävään konferenssiin. Urkki oli jostain urkk… kuullut, että osaan keskustella sujuvasti arabian englanniksi, tänkjuu verimazh. Tapahtuman isäntänä oli itseoikeutetusti faarao Khufu, joka oli tämän mahtipontisen konferenssipaikan rakennuttanutkin, siis ennen kuolemaansa. Kutsuttuina vieraslistalla oli erittäin tärkeitä herroja, Päättömästä miehestä Elvikseen ja Cantervillen kummituksesta Lepakkomieheen, ja naishaamuja myös tietysti, näin modernin tasa-arvon aikana. Konferenssin tarkoituksena oli lisätä postmortemisti-henkilöstöryhmien globaalia yhteistyötä ja hioa heille rautaisen timanttinen missio. Homma sopi minulle siis kuin rikka silmään, olinhan sentään PPMP:n eli Pohjois-Pohjanmaan Post Mortem ry:n postinhoitaja, nykyisin sähköpostinhoitaja, facebook-päivittäjä viestintäbloggari sekä missituomari.

No, niin minä sitten lähdin junalla Oulusta sovittuna päivänä Helsinkiin ja tapasimme Kekkosen kanssa Hietaniemen hautausmaan nurkilla. Jatkoimme siitä matkaa kohti lentokenttää. Mutta lähellä Pasilaa hoksasin, että minähän en ollut käynyt vuosikausiin Linnanmäellä. Herranen aika; näin kauas kerrankin tulin ja en muka pääsisi Linnanmäelle. Ei käy! Ruinasin niin kauan, että Kekkonen lopulta suostui. Menimme huvipuistoon. Kävin Vuoristoradassa, Hurjakurussa, Salamassa, Linnunradassa sekä tietenkin pelaamassa sitä hevospeliä, jossa heitellään palloja ja voi voittaa pehmolelun. Voitin pehmolelun. Kekkonen kävi kummitusjunassa, minä en uskaltautunut sinne. Kävin vielä kerran vuoristoradassa sekä jättisuklaalevy-onnenpyörässä, jossa kukaan ei koskaan voita, paitsi Joku joskus. Mutta onneksi minä en voittanut. Aah, olin niin valmis lähtemään Egyptiin.

Lentokentällä check-in sujui ongelmitta automaatilla, vaikka melkein unohdinkin Kekkosen minulle hommaaman passini kahvilaan. Onneksi seuraavana pöytään istuutuva rouva tunnisti minut kuvasta ja ystävällisesti huusi minut takaisin. Ihmettelin vain hänelle, että miten ihmeessä niin huonosta kuvasta voi ketään tunnistaa. Rouva katsoi minua hieman pitkään.

Turvatarkastuksessakin meitä katsottiin pitkään, eikä kumpaakaan ensin päästetty läpi. Minulla piippasi tekolonkkanivel ja Kekkosella silmälasien ruuvit. Kekkonen kävi hurjana; ei hänen presidenttiaikoinaan tällaisiin turhuuksiin hukattu aikaa. Hyviä olivat olot ennen terrorismiuhkia, oli vain kylmän rehellistä tai rehellisen kylmää sotaa. Mutta hetken hipelöinnin, läpivalaisun ja rauhanneuvottelujen jälkeen saimme siirtyä tax-free alueelle. 

Emme tienneet, että pahin oli edessä. Jätin Kekkosen oikean portin luo ja menin ostamaan meille juomista. Laitoin kolikon automaattiin, mutta yhtäkkiä kone sekosi ja alkoi syytää pulloja toisensa perään. Nappasin niitä molemmilla käsillä ilmasta, keräsin syliini, ja lopulta tungin niitä kylkiluideni väliin ja joka mahdolliseen koloon. Onneksi pullot loppuivat. Hoipuin takaisin portin luokse vartalo täynnä vesipulloja.

Portti oli sillä välin avattu ja menimme Kekkosen kanssa jonoon. Päästyämme tiskin ääreen, lentoemo katsoi minua kauhuissaan ja huudahti: ”Ei koneeseen saa viedä nesteitä!” ”Mutta nämähän ovat avaamattomia ja tax-free-alueelta ostettuja.”, ihmettelin. ”Vartija!” Ja vartijat ilmestyivät lentoemon huudosta välittömästi ja veivät minut ja Kekkosen takahuoneeseen. Pitkien kuulustelujen jälkeen meidät vapautettiin, mutta ei päästetty kuitenkaan enää matkustamaan lentäen, vaan meidät passitettiin suoraan lentokentältä poistuvaan linja-autoon.

”Mitäs me nyt tehdään?”, kysyin Kekkoselta. ”Minähän en ole mikään eilisen teeren poika, etkä sinäkään, poikaseni”, vastasi Kekkonen, ”Lähdetään Lahteen.” Ja mehän lähdimme. ”Mitäs me nyt täällä Lahdessa tehdään?”, kysyin taas Kekkoselta. ”Minähän olen vanha urheilijanuorukainen, ja niin kai sinäkin, veliseni”, Kekkonen vinkkasi silmäänsä, ”joten mennään mäkeen.” Ja mehän mentiin. ”Mitäs me täällä mäessä tehdään?”, kysyin jälleen. ”No, hypätään tietysti!”, Kekkonen huusi ja hyppäsi. Eihän siinä auttanut kuin hypätä perässä. Ja sellaiset hypyt me nykästiinkin, että Nykäsenkin maailman mestaruudet jäivät kauas taakse. Jos urheiluselostaja kuvaisi niitä, hänen olisi melkein pakko sanoa: ”Muuten hieno hyppy, mutta alastulo puuttui.”

Mutta eivät ne puuttuneet; laskeuduimme taitavasti telemarkilla alas pehmeälle, kuumalle Egyptin maan hiekalle. Tai siis Kekkonen laskeutui. Minä onnistuin törmäämään aavikon ainoaan puuhun ja katkaisin jalkani siinä hötäkässä. Mutta egyptiläiset lääkintämiehet kipsasivat jalkani todella nopeasti ja ammattitaitoisesti. Janohan tuollaisesta matkaamisesta tuli. Paha juttu, sillä siinä vauhdissa melkein kaikki vesipullot olivat irronneet sisuksistani, mutta onneksi tunsin vielä yhden painavan ristiselkääni ja saimme huuhdottua kurkkuun tarttuneet ötökät alas. 

Lähdimme virkistyneinä etsimään määränpäätämme, Kheopsin pyramidia ja Khufu-faaraota. Ja helppohan tuollainen kolmiopytinki on nähdä keskellä hiekkaerämaata. On Oulussakin hieno kolmiotalo, muttei se ihan tuollainen ihme ole. Ja kuka kummassa jaksaa tuollaista taloa siivota? Rakennusta kohti oli jo lähestymässä astellen myös muitakin vierailijoita, tai raahustaen tai lennellen; oli kummitusta, zombieta, aavetta, humanoidia, haamua sekä monen monituista muutakin oliota, kuten minä kainalosauvojeni kanssa.

Khufu itse oli juhla-asussaan, muumion kääreissään kättelemässä ja vastaanottamassa vieraita. Pääsimme pian juttelemaan hänen kanssaan muutaman sanan. Annoin hänelle tuliaislahjaksi pehmolelun ja yritin sitten toimia tulkkina hänen ja Kekkosen välillä. Kekkonen halusi tietää, miten Khufu välttyi museoiden tunkkaisiin kokoelmiin joutumiselta. Khufu kertoi, että kuolemansa jälkeen hänen oli onnistunut ujuttautua sarkofagistaan ja livahtaa pakoon ennen haudan lopullista sinetöimistä. Niinpä myöhemmät hautojen ryöstelijät olivatkin saaneet pitkän nenän, ha ha haa, kulta-aarteiden lisäksi tietysti. Mutta eivätpä saaneet siis hänen maallista majaansa kaiken maailman turistien töllisteltäväksi. "Jes, jes, tät is veri nais.", sanoin kohteliaasti.

Sitten Khufu halusi tietää, millaisella strategialla Kekkonen johtaa nykyään Suomea? Hän oli yllättävän hyvin perillä nykyajan menosta ja meidänkin pienestä maankolkastamme. Käänsin kysymyksen Kekkoselle. Tämä myhäili ja sanoi: "Hyvä veli, emme pääse eteenpäin, jos emme lakkaa palvomasta menetettyjä tai kuolleita Jumalia. " "Aa, ymmärrän täydellisesti, veli hyvä.", vastasi Khufu ja hymyili salaperäisesti.

Se oli suurenmoinen vierailu. Kiitos Urkki, kun sain osallistua tähän ikimuistoiseen tapahtumaan, vaikka hieman kommentoitkin kravattiani; minusta se sopi niin hyvin kainalosauvani sävyyn. Joka tapauksessa konferenssi onnistui täydellisesti, yhteistyöstrategioita kehiteltiin ja erilaisten seminaarien ja kokousten päätteeksi koko maailman postmortemistien vastaperustettujen henkilöstöjaostojen niin ylimmät kuin alimmatkin toimihenkilöt olivat yhtä mieltä ainakin yhdestä asiasta: ”Elämä on täyttä vain, kun sen on kokenut kokonaan!”. Ja mehän olemme.

Debet ja Kredit

Olipa kerran Debet ja Kredit. He olivat köyhän Kirjanpitäjän lapsia. Kirjanpitäjän vaimo oli kuollut lamavuosina ja kirjanpitäjä oli ottanut äitipuolen lapsilleen. He asustivat oksista kasatussa ristikkomajassa kaupungin laitamilla. Ajat olivat huonot, kirjanpitotöitä vähän eikä ruoka tahtonut riittänyt kaikille. Äitipuoli halusi päästä lapsista eroon ja houkutteli Kirjanpitäjän viemään Debetin ja Kreditin toisella puolella kaupunkia olevaan metsään ja jättämään heidät sinne.

Lapset olivat kuitenkin kuulleet äitipuolensa sanat ja heillä oli suunnitelma. He pakkasivat taskuihinsa paljon isänsä käyttämiä kivipilkkuja. Kirjanpitäjä lähti raskain sydämin saattamaan lapsiaan metsään. Debet ja Kredit kulkivat perässä ja pudottelivat pilkkuja taskuistaan tasaisin välein matkan varrelle kartaksi itselleen. Ja kun Kirjanpitäjä oli palannut majaansa, lähtivät Debet ja Kredit etsimään pilkkuja ja löysivät tiensä helposti takaisin kotiin.

Äitipuoli ei ilahtunut. Hän sai suostuteltua Kirjanpitäjän yrittämään uudelleen, mutta nyt hän tarkasti lasten kaikki taskut ja reput, jotteivat he voineet piilottaa mitään ja antoi heille vain leivänkannikoita mukaan. 'Tältä reissulta he eivät palaa', ajatteli hän, 'ja saan itse syödä kaikki kakut, kaksin, oman Kirjanpitäjäni kanssa.'

Metsäpolulla lapset sitten pudottelivat leivänmurusia risteyksiin. Kirjanpitäjä jätti suruissaan lapset metsän syvimpään ja tiheimpään kohtaan. Lapset odottivat hetken ja kääntyivät palatakseen, mutta pikkulinnut olivat lentäneet heti tallettamaan muruset omiin nimiinsä eikä lapsilla ollutkaan enää reittiä edessään. Debet ja Kredit olivat eksyksissä polkujen risteillessä ristiin rastiin heidän ympärillään ja he käpertyivät toistensa turvaksi puun juurelle.

Seuraavana aamuna Debet ja Kredit päättivät lähteä jatkamaan matkaa. He siirtyivät polulta toiselle ja tulivat lopulta rakennukselle tai pikemminkin rakennelmalle, joka muistutti laskukonetta, sellaista jollainen heidän isälläänkin oli työhuoneessaan. He alkoivat painella seinissä olevia näppäimiä innoissaan. Mutta yhtäkkiä ovi avautui ja ulos astui Verotarkastaja. Debet ja Kredit eivät osanneet pelätä vaan seurasivat Verotarkastajaa sisälle rakennelmaan.

Verotarkastaja tarjosi lapsille ateriaa ja kyseli samalla, että mistä Debet ja Kredit olivat peräisin ja miten he olivat tänne asti eksyneet, eikös heidän pitäisi olla ihan omilla sijoillaan kotona. Lapset selittivät surullisen kertomuksensa. Verotarkastaja katsoi Debetiä ja Kreditiä laskelmoivasti. Sillä oikeasti hän ei ollutkaan Verotarkastaja vaan Huiputtaja, joka suunnitteli tekevänsä maan suurimman huijauksen. Ehkäpä Kirjanpitäjästä olisikin hyötyä hänen suunnitelmissaan. Äkkiä hän sieppasi Debetin ja tunki tämän lukolliseen kaappiin. Kredit ei ehtinyt pakoon ja Huiputtaja sitoi tämän paikoilleen tuoliin.

Huiputtaja alkoi hioa suunnitelmaansa kiristää Kirjanpitäjää Debetin ja Kreditin avulla. Hän huomasi, että Kreditillä oli laskupäätä, joten hän laittoi Kreditin keksimään uusia lukuja suureen huijauskirjaansa uhaten, että muutoin Debetille käy köpelösti. Kredit totteli, ja työ oli tuttua, olihan hän isäänsäkin avustanut silloin tällöin. Kun kirja oli päivien päästä lopulta valmis, Huiputtaja kietaisi sen paperiin ja oli lähtemässä postittamaan sitä Kirjanpitäjälle. Lähetteessä hän ilmoitti löytäneensä pari pientä eksynyttä "oikaistavaa" sekä omistavansa toisen kopion "Kirjanpitäjän" kirjasta. Jos Kirjanpitäjä ei tekisi, kuten hän halusi, kopio matkaisi suoraan Verottajan Päämiehelle.

Juuri kun Huiputtaja oli astumassa ulos, tuoliin sidottu Kredit huomasi, että hän saikin pujoteltua kätensä irti nyöristä. Nopeasti hän kurottui kohti pöydällä olevaa vesikarahvia ja heitti sen kohti Huiputtajaa. Karahvi pirstoutui oven karmiin ja vesi kasteli huonosti suojatun kirjan täysin lukukelvottomaksi. Kun Huiputtaja hyökkäsi hurjistuneena Kreditin kimppuun, Kredit väisti viime tipassa ja Huiputtaja kaatui suoraan suureen uuninpesään. Kredit paiskasi luukun kiinni ja niin päättyi Huiputtajan tarina, suuret suunnitelmat liekkeinä lepattaen ja savuna ilmaan haihtuen.

Kredit vapautti Debetin kaapista ja he lähtivät kiireesti ulos. Kredit tiesi nyt enemmän seudusta kuunneltuaan Huiputtajan juttuja, joten hän osasi suunnistaa metsän halki kotiin. Kirjanpitäjä otti heidät iloiten ja huojentuneena vastaan. Hän oli saanut töitä enemmän ja enää hän ei ikinä hukkaisi Debetiä ja Kreditiä minnekään. Entäs äitipuoli? Tämä oli syönyt kakkuja niin paljon, että oli saanut sappikohtauksen ja kuollut pois. Sepä siitä ja sen pituudesta, tilit on tasan.

Yrittämisen ydintä etsimässä

Yrittäminen on verenkiertoa. Ei, en kirjoittanut sanaa väärin, enkä tarkoittanut sitä, mitä luulitte. Mitäkö sitten tarkoitin? Yritän selittää. Yrittäjän verenkierto toimii jatkuvassa vaihtelun kierteessä, milloin liian pienellä paineella, milloin liian isolla. Jos menee liian hitaasti tai huonosti, niin paine on liian suuri ja huoli jyllää suonissa sydämeen asti. Jos menee liian lujaa ja hyvin, aina ei silloinkaan ole kiva tilanne, esimerkiksi seurauksena voi olla tuo paratiisimainen sana, jota en aiemmin maininnut. (Kylläkin parasiittimainen olisi parempi ilmaisu mielestäni, mutta jutellaan siitä joskus toiste enemmän.) Aivot saavat siis arvokkaat toiminta-aineensa veren mukana. Joten verenkierrosta yrittäjä saa elintärkeän sisäisen voimansa ja työrytminsä.

Yrittäminen on tuottamista. Yrittäjä tuottaa jotain, jota asiakas tarvitsee, ja josta tämä on valmis maksamaan yrittäjälle. Ja yrittäjä on valmis maksamaan jollekin toiselle yrittäjälle jotain tarvitsemistaan asioista, jotta kykenee tuottamaan sitä jotain, josta asiakas on valmis maksamaan. Näinhän yhteiskunnan pyörä pyörii ja näin me kaikki ruokimme toisiamme. Kuvitelkaa, jos tämä noidankehän liike hidastuisi tai lakkaisi kokonaan; ylhäällä olevat ainakin putoaisivat rattaasta, eikä siellä alimpanakaan kovin hauskaa olisi olla, kun asioita putoilee päähän. Entä, jos vauhti kiihtyy liikaa? Kuka meistä silloin sinkoutuisi kokonaan pois? Kuka tahansa. Parasta olisi siis löytää sopiva kiertovauhti, jossa kaikki pysyvät jotenkin kyydissä.

 

Yrittäminen on irrottelua; vanhan pinttyneen ajatuksen irrottamista asiayhteydestään ja soveltamista jossain ihan muualla. Parhaimmillaan yrittäjä löytää asioille uusia tapoja tehdä vanhoja juttuja tai vanhoja tapoja tehdä uusia juttuja. Omien vahvuuksien tunnistaminen ja selventäminen asiakkaille ovat yrityksen pyörittämisen ydinhiukkasia. Kun ytimen ympärillä kiertäville toiminnoille löytyy selkeä rytmi, sopiva vauhti sekä oikea kiertorata, on yrityksen pyörittäminen helpompaa ja tuottavampaakin. Lisäksi kun sekä mieli että ruumis kiertävät samaa kehää yhdessä, pysyy kokonaisuus ainakin suurinpiirtein kasassa.

Vaarana on tietenkin, että ajatus jää kiertämään samaa omaa rataa, rataa, rataa...

Tiesittekö muuten, että yrittäminen on verenkiertoa. Ei, en kirjoittanut sanaa väärin...

Neiti Kevään odotusta

Keväällä elämä kaipaa ystävää. Luonnon pikkuruiset kukkaset kurkottavat lumen alta tutkien uutta maailmaa ihmeissään ja puutarhaansa hoitava Luiseva Sälli vaalii niitä yhtä ihmeissään. Kukkaset ottavat luottavaisena tämän oudon ilmestyksen, paljaan luurangon avun vastaan. Ystävyys on syntynyt. Mutta salaa hiipii Sällin mieleen kaipuu jostakin, jostain ehkä syvemmästä ystävyydestä, Neiti Keväästä. Kuka, mikä se on?

Kesällä Sällin hoidettavat kukkaset rehottavat jo valtoimenaan, kaiken oppineena, luonnon opistoja käyneinä, ja niin kauniina. Sälli voi hetken rentoutua. Tai voisi, mikäli tuo outo tunne kylkiluiden alla lopettaisi kutittelemisen. Mistä sen Neiti Kevään voisi löytää? Mistä hänet tuntee? Kaunis hän varmasti on.

On syksy, kukkasten ja Sällin eron aika. Mutta ei surun. Ystävyys ei katoa, se vain lepää hetken, sillä tuleehan aina uusi kevät. Nyt voi vielä iloita muistoista ja elämän väreistä. Vaan eipä ole näkynyt Neiti Kevättä, liekö moista olemassakaan? Sälli on päättänyt löytää hänet, vaikka pitäisi etsiä maan jokaisesta kolkasta.

Talvella on pimeää kaamosta, valkeaa lunta, kylmää pakkasta, lämmintä vaatetta. Vastakohtia. Yksinäisyyttä ja ystävyyden kaipuuta, iloa ja surua? Voiko ystävän löytäminen käydä jo työstä? Etsintä on rankkaa, kun haaveena ovat keväiset kukkaset ja kriteereinä ikuinen ystävyys. Onko mielessä luotu kuva todellinen? Mutta Sälli ei anna periksi. "Sittenkin.", hän sanoo, "Minä löydän sinut."

Kevät on taas saapunut. Sälli tapaa vanhat uudet ystävänsä lumen alta. Mutta eräästä unelmasta hän on luopunut; Neiti Kevät ei saavu hänen maailmaansa. "Kyllä tässä pärjäillään omillaankin.", Sälli tuumii. "Mutta perusteellisen kevätsiivouksen kyllä tarvitsen, tuuletuksen sekä mielessä että kaapissa." Hän menee vaatekaapilleen, avaa oven ja alkaa tyhjentää vaatteitaan tangolta.


Yhtäkkiä kuuluu pieni inahdus. Hauras, paljas luurankotyttö kurkistaa paitojen välistä yhtä arkana kuin kevään kukkanen. Sällin vartalon lävitse lyö kuin salama vatsan pohjaa ja luuytimiä myöten. "Neiti Kevät! Minun omassa kaapisssani.", hän henkäisee. "Ollut koko ajan."

Sellainen oli Sällin ja Neiti Kevään ensitapaaminen, ja siitä alkoi tutustuminen. Mutta se on eri juttu.

Sahalla kynäilyä

"Sahalla kynäilyä". Sen niminen oli taulu, jossa jouduin kerran poseeraamaan koko sieluni kyllyydestä. Piti saada aikaan taiteilijan ahdistusta kuvaavaa naaman vääristystä, sahan ja käden yhteistyön luonnistumisen vuoristorataa ja samalla vielä onnistumisen iänkaikkista epävarmuutta ja sitä allekirjoittavaa sormenpäiden asentoa, aah. Ai niin, tietenkään silmän ja nenän reiän taiteellista ilmaisua unohtamatta.

Hei, minä olen vain yksinkertainen luuranko enkä mikään huippumalli! (Tosin mittani ovat kyllä aika sitä luokkaa.)

Mutta luulen, että tuo minut tauluun kuvannut henkilö tällä kertaa kyllä luuli liikoja kyvyistäni. Eihän kuvassa ole mitään noista: suuni on väärässä, koska saha jumittui ja vinkui niin pahasti, että hampaisiin sattui, olkapääni meni paikoiltaan, kun yritin väkisin ohjata terää, joka ei totellut minua lainkaan, ja sormeni olivat jäykistyneet pelosta, että saha lipsahtaa urastaan ja nirhaisee palan vähistä luistani. Siinä siis totuus. Olen aika varma, että kuva on täysi huijaus ja retusoitu jälkikäteen. (Tosin mittanikin oli todella täysi tuossa vaiheessa.)

Muistelen, että heti tuon kuvaussession jälkeen taulua kuvannut henkilö heitti sahan kädestäni seinään ja silloin allekirjoittanut otti hatkat. Taisin lähteä maailmalle etsimään uutta pontta uralleni.

Oui, oui, kävin Pariisissa ostamassa patonkia ja voita, ja jotain terävää päälle. Olisiko minusta boheemitaiteilijaksi? Ehkä, mutta jatkoin sisimpäni etsintää. Kyllä se vastaan tulee, ajattelin.

Si, si, aitoa pizzaakin löysin. Olisiko minusta kuuluisaksi leipuriksi? Ei, koska kokkikokeiluni tulos oli löysin kaikista, IKINÄ.

Mutta sitten tajusin kokeilla siipiäni rakennusalalla. Ja siinähän sainkin toteuttaa itseäni täysillä.

Suurta ideointia ja tarkkaa toteutusta!

(Tosin mittani olivat hieman pielessä joskus.)

Hmm, aina ei voi onnistua, tornit vinossa ja sitä rataa, tiedättehän. Kai teillekin on joskus käynyt niin? Niinpä keräsin luuni ja palasin kotomaahan. Ilmakin vaikutti hyvältä, ainakin sääennusteesta päätellen. Mitäs siitä, jos katselinkin säätä tutussa ja turvallisessa kodossani? Ei aina tarvitse irroitella jossain ulkomaailmassa, johan siinä sielukin kyllästyy. Joskus voi vain hengähtää tässä ja antaa uusien asioiden luikerrella itse luoksesi. Sitten kun on niiden aika.

PS. 

(Tosin mittanani on aika, joka menee yhden Agatha Christien lukemiseen, 

joten kohta olisi jo aika tapahtua JOTAIN!) 

Hiihtoa tai ei

Jotkut tärkeät hiihtokisat ovat ohi. Tietääkseni. Mutta sehän ei ole paljon, koska en siis tiedä hiihtokisoista juuri mitään. Muistan kyllä, kuinka rentouttavaa oli pienenä, kun pääsimme koulusta kotiin katsomaan talviolympialaisia (koska opettaja halusi päästä koulusta kotiin katsomaan talviolympialaisia). Muistan sen lapasten vaimentaman taputuksen äänen, tum tum tum ja erilaisten kannustusvihellysten ja -huutojen sekamelskan. Tuli kyllä talvinen olo sohvassa maatessa.

Sitten muistan ne omat hiihtokisani, kun verenmaku suussa hiihdin pää kolmantena suksena kohti maalia, jossa kaaduin maahan oksentaen. No, samaltahan nuo 50 kympin hiihtäjätkin näyttivät; raatoja jokapuolella, niin että myöhemmin tulleet saivat vielä pujotella maaliin päästyään. Oliko kyseessä uusi laji, yhdistetty murtomaahiihto ja pujottelu? Mutta vertaus menee vähän pieleen, minä olin hiihtänyt peräti puolitoista kilometriä. Eli ei ihan minun lajini tuo kilpahiihto. Kunnianhimo ylitti kai kunnon, tosi kunnolla 5-0.

Vaikka hauskojakin muistoja hiihdosta on. Siskon kanssa kympin kierros Pallaksen tuntureilla; aikaa meni noin kolme tuntia ja jokainen kuusen alunen tuli varmasti tutuksi. Vatsalihakset saivat hurjaa treeniä, personal trainerina toimi yhteinen nauru. Ja kuuma kaakao lämmittimenä, kun lopulta raahauduimme kaulahuiveissamme roikkuvine lumipalloinemme takaisin hotelliin.

Mutta rauhallinen hiihto aavalla meren jäällä, se se vasta voikin aiheuttaa sydämentykytystä. Hyvä on hiihtäjän hiihdellä, kun on yhtäkkiä avoin railo edessä. Aaarg! Putoanko railoon? Vai enkö putoa railoon? Mutta mitäpäs nyt luurangolle tapahtuisi, jos se railoon putoaisikin? Viimeistään keväällä olisin sieltä kömpinyt ylös ja jatkanut matkaani. Parempi on hiihtäjän hiihdellä, kun ei ole kammottavia lumettomia kohtia edessä. Mutta kaikkein paras on hiihtäjän vain hiihdellä omia latuja, omalla tyylillä, lumella tai ilman, suksilla tai ilman.

Pelkkä luuranko

Nimeni on Sälli. Luiseva Sälli. Minun on annettu ymmärtää, että olen vain pelkkä luuranko. En ole tästä niin vakuuttunut, koska nämä ystävälliset "ymmärtäjät" eivät mielestäni ole sen kummempia. Pelkkä luuranko! Ha! Ja mitäs heillä on sitten sisällään?

Ehkä olen vain osannut erotella itsestäni sisimmän ytimen enkä pelkää näyttää sitä kaikille. Olkoon se sitten 'vain'. Joku voi toki pelästyä tällaista paljautta. Sentään en ole pelkkä kuori tai päällyste, joka lössähtäisi kasaan ensimmäisellä askeleella ja rullautuisi makkaraksi toisten poljettavaksi.

No, niin, nythän minä sitten vakuutuin. Eli unohtakaa kaikki, mitä sanoin, mutta lukekaa jatkossa, mitä tulen höpisemään elämästäni pelkkänä luurankona. Ja unohtakaa sitten nekin. Unohtaminen antaa tilaa uudelle. Taidanpa itsekin unohtaa, että olen ihan tavallinen luuranko.

No, hyvä on. Kuten tarkkaavaisimmat lukijani varmasti huomauttaisivat; tunnustan, että olenhan minä puutteellinen. En ole kovin lihaksikas eikä ihoni hohda kuin helmisimpukka. Ja aivojakaan minulla ei ole. Mutta elän sillä, mitä minulla on jäljellä, ja täysillä elänkin.
Ja nyt pistän kevättanssiksi! Lukemisiin!