Täydellinen lahja

Sälli on kaupassa. Hän etsii lahjaa 7-vuotiaalle kummipojalleen, Anterolle. Juhlat ovat tänään viideltä eikä Sälli ole keksinyt yhtään hyvää lahjaideaa. Mitäs Antero nyt harrastikaan? Palapelejä. Ei, varmastikin jotain tietokoneella pelaamista. Mutta mikä aihe? Mikä taso? Mikä kone? Eeeeii, ei pysty. Kaksi tuntia aikaa.

Anteron kotona äiti puuhaa juhlaruokia kovaa vauhtia ja isä raivaa eteisessä tilaa vieraiden päällysvaatteille. Antero itse on laitettu pyyhkimään pölyjä.

-          Tämä on minun syntymäpäiväni, miksi minä joudun siivoamaan? hän ajattelee nyreissään.

-          Minä kuulen sinun ajatuksesi, äiti huutaa keittiöstä. - Nyt kyllä vain jynssäät sitä pöytää tai itket ja jynssäät.

-          Mutta legopöytääni en kerää pois, Antero mumisee itsekseen.

-          Ja muistat ne legot kans, äiti huikkaa vielä ovelta.

Sälli katselee leluhyllyjä. Barbeja, bratzejä, monstereita, schleicheja, roboraptoreja, ninja turtleseja, star warseja, transformerseja, generations devastatorseja, voyagerseja, titan heroeseja. Hjälp! Mikä maa? Mikä valuutta? Seuraava kauppa.

Antero jynssää raivokkaasti olohuoneen pöytää. Sitten hän jynssää pikkupöydän. Television. Lampun. Pianon päällisen. Pianon koskettimet. Sohvalla makaava Kati-kissa säikähtää omituista paukuttavaa pimputusta ja säntää keittiöön. Äiti on juuri nostamassa kahvinkeittimen suodatinta paikoilleen, kun vauhkoontunut kissa hyppää suoraan pöydälle. Suodatin lentää kahveineen päivineen äidin kädestä hellan päälle. Levy on vielä tulikuuma lihapullien paiston jälkeen ja suodatin sulaa salamannopeasti pilalle.

-          Eiii, millä minä nyt kahvit keitän? Äiti parkaisee.

-          En minä juo kahvia, Antero ajattelee vahingoniloisesti olohuoneessa.

-          Mutta Sälli ja muut vieraat juovat, äiti vastaa taas Anteron ajatuksiin.

-          Niin, no se on kyllä oikeasti harmi, Antero miettii. - On aina yhtä hauskaa nähdä, kuinka Sälli-sedän kahvi valuu hänen kylkiluidensa väleistä lattialle. Ja äiti käyttäytyy kuin ei huomaisi mitään erikoista, ja yrittää salaa pyyhkiä rätillä ohi mennessään.

Sälli on siirtynyt vaatekauppaan. Joku kiva paita. Mutta mikä väri? Mikä malli? Ja mikä koko? Apua. Tämä ei voi olla näin monimutkaista. Rusetti? Seitsemän vuotiaalle? Miksi? Miksi ei? Nyt kyllä sekoan. Olen vain yksinkertainen luuranko.

Anteron isä on vienyt takkeja takavarastoon ja järjestelee nyt tyhjiä hengareita tangolla äidin määräysten mukaisesti saman malliset ja väriset vierekkäin. Mutta juuri, kun hän on sulkemassa kaapin ovea, huomaa hän, että takaseinä on melkein irtoamispisteessä.

-          Halpislastulevykaappi, ja ohut takalevy oli vain pikkuhakasilla kiinni, isä sadattelee mielessään. - Takkien paino oli työntänyt levyä irti. Sen siitä saa, kun ostaa halpaa. Ei auta.

Isä alkaa siirtää kaappia siten, että pääsisi hakkaamaan levyn takaisin kiinni. Mutta kaappi ei kestäkään siirtoa ja koko takalevy rösähtää seinää vasten. Kaapin sivut alkavat huojua ja poratappiliitokset pettää, kun takaseinä ei ole enää tukena.

-          Help! isä huutaa.

Äiti ja Antero syöksyvät paikalle ja näkevät huojuvan kaapin ja kalisevien hengareiden takana isän pitelemässä sivuja pystyssä naama irvessä.

Sälli marssii rautakauppaan. Nyt minä ostan vain jotain. Tämä vatulointi saa luvan loppua nyt. Piste.

Sälli saapuu juhlatalolle kahdeksaa minuuttia ennen viittä kantaen isoa kirkasta muovilaatikkoa. Hän koputtaa oveen. Ovi avautuu heti ja säikähtynyt Antero vain tuijottaa Sälliä.

-          Hyvää syntymäpäi… Mutta mikä hätänä? Sällikin säikähtää.

Sitten Sälli näkee eteiseen, missä Anteron isä ja äiti yrittävät saada kaapin takalevyä nostettua paikoilleen samalla kun pitelevät raskaita sivuja oikeassa asennossa. Sälli laskee laatikkonsa lattialle ja ryntää apuun. Näin he saavatkin levyn paikoilleen, mutta kaikki hakaset ovat vääntyneet kelvottomiksi eikä levyä voi enää kiinnittää niillä.

-          Hei, minulla onkin juuri oikeaa tavaraa tähän hätään! Sälli riemastuu. - Antero hei, hyvää syntymäpäivää ja avaapas tuo sininen paketti nopeasti.

Antero kaivaa laatikosta sinisen paketin ja repii paperin pois. Sisältä paljastuu pikkuruuveja sekä kätevä akkuruuvinväännin, jossa on pyörivä lokero, jonka koloihin voi ladata kuusi eri kärkeä samoin kuin revolverissa luoteja. Ja päältä työntämällä kärki tulee näkyviin. Käden käänteessä takalevy on tukevasti kiinni ja huojuva kaappi historiaa. Katastrofi vältetty.

Sälli nostaa laatikkonsa kainaloon ja he siirtyvät eteisestä olohuoneeseen.

-          Vau, kiitoksia! Onpa mahtava laite, Antero kokeilee ruuvinväännintä, pyörittelee ja lataa siitä eri kärkiä näkyviin ja alkaa leikkiä revolverisankaria.

-          Ai, niin! Toinen katastrofi! äiti huudahtaa. - Kahvinsuodattimeni suli. Emme saa kahvia.

-          Jaa, saisimmekohan tästä muokattua jonkinlaisen vastineen, Sälli tirskahtaa ja kaivaa laatikostaan tavallisen suppilon. – En enää ehtinyt paketoida näitä, kun ostin paljon vähän kaikenlaista.

-          Jee, äiti sieppaa suppilon ja vilahtaa keittiöön. – Toimii!

Vieraita alkaa saapua ja olohuone täyttyy puheen ja naurun sorinasta. Antero avaa lahjojaan ja äiti hyörii paikasta toiseen tarjoten lisää kahvia. Yhtäkkiä hän huomaa sohvan sivupöydän.

-          Antero, et sitten siivonnut noita legoja pois, hän katsoo Anteroa moittivasti. - Vieraat tarvitsevat pöytätilaa kupeille ja lautasille. Vie ne heti pois.

-          Noin hieno rakennelma, sehän taitaa olla itse Repunpää, Frodo Reppulin koti, Sälli ihailee. – Ei tuota kannata pois viedä. Odottakaahan hetki.

Sälli hakee ostamansa kirkkaan muovilaatikon, tyhjentää loput tavarat Anteron huoneeseen ja kääntää laatikon nurin rakennelman päälle.

-          Kas näin. Nyt on laskutilaa ja rakennelma on kuin näyttelyvitriinissä, Sälli esittelee ja siemaisee kahvia kupistaan.

-          Hahaa, ihan täydellinen lahja, Antero nauraa ja seuraa kahvivanan etenemistä.

Äitikin naurahtaa ja huomaamattomasti sipaisee rätillä lattiaa ihan Sällin varpaiden vierestä.

Lasarukset

Kaksi kädet puuskassa ja selin seisovaa miestä pyörähtää tv-ruudussa villisti toistensa ympäri, erään suositun amerikkalaisen tv-sarjan erikoisjakso on alkamassa. Toinen miehistä on Jamie Hyneman. Hän on baskeripäinen, tuuheasti viiksekäs, parrakas ja roteva mies. Yleensä hänellä on täysin sama vakava ilme, riippumatta hänen tunnetilastaan, eivätkä hengettömät silmälasitkaan paljasta hänen ajatuksiaan. Toinen mies on Adam Savage, vaaleatukkainen, hieman vähemmän viiksekäs, parrakas, tummasilmälasipäinen, kekseliäs ja iloinen adhd-tyyppi, joka nauraa paljon eikä pysy paikoillaan sekuntiakaan. Keitä nämä miehet ovat? He ovat Myytinmurtajia, erikoistehosteiden ammattilaisia, joilla on 30-vuoden vankka ja monialainen kokemus elokuva-alalta. He eivät vain kerro ohjelmassaan erilaisia legendoja ja myyttejä, vaan he laittavat ne testiin ja samalla itsensäkin.

Jakso alkaa. Miehet seisovat mitä kummallisempia tavaroita ja vempaimia täynnä olevan verstaansa työpöydän ääressä. Jamie aloittaa juonnon vakavana, mutta hänen silmäkulmansa värähdyksestä voi päätellä hänen olevan erikoisen innoissaan.

- Meillä on tänään muutamia todellisia myyttien myyttejä.

Adam hypähtää jalalta toiselle ja kysyy:

- Mitäs ne ovat?

- Lasarukset, kuolleista heränneet ja elävät luurangot.

Adam hypähtää jälleen.

- Mitä? Ei voi olla todellista? Mitäs myyttejä niistä nyt on? Ai ai, niin kuin, että valuuko elävän luurangon syömä ruoka ja juoma ulos heti leukaluiden välistä vaiko vasta kylkiluiden välistä? Tai että voivatko luut pysyä yhdessä, kun lihaksia ja jänteitä ei ole enää?

- Niin, ja kasvaako parta vielä kuoleman jälkeen? Se kyllä käy ihan tavallisiinkin kuolleisiin. Mutta menköön.

- Olemme testanneet kyllä monia uskomattomia juttuja, kuten fysiikan lakien todenperäisyyttä piirretyissä, mutta mitenkäs näitä testataan? Adam alkaa vaikuttaa melkeinpä huolestuneelta.

Jamie vastaa rauhallisesti:

- Meillä on tänään apuna erikoisvieraita. Ensimmäinen on Luiseva Sälli, Suomesta. Hän on elävä luuranko, joka on vain jatkanut elämäänsä huolimatta pelkistyneestä luurankoudestaan.

- Järisyttävää. Ja toinen?

- Hän on hiljattain edesmennyt supertähti, David Bowie.

- Vau!

Neljä tuolia on asetettu haastattelunurkkaukseen. Jamie ja Adam tervehtivät vieraitaan, Luisevaa Sälliä ja David Bowieta. Sälli ja David kättelevät myös toisiaan ja kaikki istuutuvat. Jamie aloittaa.

- Tervetuloa ohjelmaamme, Mr Bowie ja Mr Luiseva.

- Sanokaa vain David.

- Sanokaa vain Sälli.

- Hyvä on, David ja Sälli. Mukavaa, kun pääsitte molemmat tänne. Ja David, onnittelut uuden levyn julkaisusta.

- Kiitän, vähän jäi hommat vielä silti kesken, David vastaa arasti hymyillen.

- Vielähän sitä ehtii, Jamie jatkaa. - Mutta haluaisimme vielä esittää osanottomme poismenosi johdosta. Olisiko teillä kummallakaan mitään sitä vastaan, että pitäisimme minuutin hiljaisuuden näin aluksi?

- No, en kai vastusta, jos ihan välttämättä haluatte, ja jos Adam vain kestää hiljaisuutta, David sanoo ilkikurisesti nostaen toista kulmakarvaansa.

- Kyllä kestän, Adam vakuuttaa juhlallisesti.

- Erittäin hyvä alku tälle ohjelmalle, Sälli sanoo liikuttuneena. - Kannatan.

Miehet istuvat mietteissään, omissa ajatuksissaan, kukin ehkä muistelee poistuneen ja yllättäen takaisin saapuneen taiteilijan merkittävimpiä saavutuksia. Adam hypistelee silmälasejaan, olisiko roska joutunut silmään. Jamien ilme kertoo - no hyvä on, Jamie on Jamie, ilme ei kerro siis mitään. Sällin ilme sen sijaan kuvastaa syvää surua ja suurta tyhjyyttä avaruudessa ja koko maailmankaikkeudessa. David itse istuu tyynenä ja tarkkailee muita.

Minuutti päättyy. Adam jatkaa juontoa.

- David, olet nyt siis herännyt kuolleista, vai olenko ymmärtänyt oikein?

- Näin siinä nähtävästi kävi. Ei se ihan yllätys ollut, mutta ihmehän se toki oli. En ihan vielä ole tottunut tähän kaikkeen. Kuinka sinulla sujui tämä alkuopettelu, Sälli?

- Minä vietin pitkän alkuaikani kuolemani jälkeen hyvin pienessä tilassa, kirkon lattian alle haudattuna enkä osannut lähteä etsimään muuta elämää, Sälli vastaa. - Sinulla on erittäin hyvä tilanne, kun olet näin vapaalla jalalla liikkeellä jo heti alusta alkaen.

- Tuo on kyllä totta, yritän muistaa käyttää tilanteen edukseni. Mutta näemmä sinäkin olet paikkasi löytänyt ja voit nykyään hyvin.

- Kyllä, Suomessa ollaan hyvin edistyksellisiä ja ymmärtäväisiä erilaisuudelle, ainakin jotkut. Sinäkin voisit tulla käymään siellä joskus.

- Mielelläni, kiitos kutsusta. Joskus taisin käydäkin, muistelisin.

Adam puuttuu keskusteluun.

- Liikkeellä olosta puheenollen, pääsemme ensimmäiseen myyttiimme, joka koskee sinua Sälli. Katsojamme ja me haluaisimme tietää, miten luusi voivat pysyä kasassa ilman jänteitä ja lihaksia?

- Tahdonvoimalla, Sälli naurahtaa. - Totta puhuen, eivät ne aina pysykään. On ollut tilanteita, joissa olen totaalisesti hajonnut. Kuten kerran putkimiehen töitä tehdessäni. Mutta sitten vain kerään itseni kasaan. Vielä en ole hukannut mitään.

- Uskomatonta. Saisimmeko testata, missä rajasi menevät?

- Kaikin mokomin.  Lähdetään hommiin.

- Mutta sitä ennen, David, ajamme sinun sänkipartasi. Emme kestä tuota.

Miehet ovat urheiluhallissa, jonne Jamie ja Adam ovat rakentaneet valtavan avaruusalusta muistuttavan kiipeilytelinehökötyksen.

- No niin Sälli. Aluksi voisit vain juosta pieniä pyrähdyksiä eri vauhdeilla, me kuvaamme ne ja katsomme, irtoaako luita, Adam ohjaa testiä.

Sälli lähtee juoksuun. Ensin pientä hölkkää. Luut pysyvät hyvin paikoillaan. Nopeampi vauhti ei tuo muutosta pysyvyyteen.

- Kokeile hyppimistä, ehdottaa Jamie.

Sälli hyppää vähän, sitten vähän korkeammalle. Klonks. Käsi putosi olkapäästä irroten. Sälli nostaa käden toisella kädellään ja kiinnittää sen paikoilleen.

- Haa, siinä oli tärähdys. Alamme löytää irtoamispisteen, Adam innostuu. - Nyt voisimme mitata hieman voimia.

Sälli asetetaan mittausvälineeseen. Sillä saadaan tarkat lukemat vääntövoimille, joilla eri luut irtoavat. Adam lukee tuloksia.

- Yllättävän iso voima tarvitaan esimerkiksi solisluun irrotukseen. Olkapäät ja jalat ovat varmaankin hieman löystyneet, ne irtoavat huomattavasti helpommin.  Jatketaan. Kokeillaan kiipeämistä. Ja jos luut todellakin pysyvät yhdessä vain tahdonvoimalla, niin kokeillaan joitain siihen vaikuttavia tunnetilojakin.

Sälli lähtee kiipeämään jättihökötykseen viritettyjä tankoja ja naruja pitkin.

- Onneksi alla on pehmeä matto, jos jotain sattuisi putoamaan, Sälli ajattelee.

Alku menee hienosti. Rauhallinen kiipeäminen ei ylitä irtoamisen raja-arvoja. Pian Sälli on päässyt aika korkealle hökötyksen keskelle. Yhtäkkiä katonrajassa näkyy jokin liikahdus. Sälli jähmettyy kuin salamaniskusta. Karvaisia jalkoja alkaa tulla valoon. Se on jättiläishämähäkki, joka liikkuu nopeasti ja taitavasti kohti Sälliä. Samaan aikaan alhaalla Adamin pyynnöstä Bowie alkaa soittaa ja laulaa erästä kappalettaan. Sällin jäsenet alkavat toimia, mutta jähmeästi kuin kauhu-unessa. Hän yrittää räpistellä pakoon alaspäin, mutta jännitys aiheuttaa joustamattomuutta luissa ja niin ensimmäinen luu irtoaa ja hetken langoissa poukkoiltuaan se putoaa matolle. Se oli jalkaterä tällä kertaa. Mutta sormien puristusotteet pysyvät ja vain tiukentuvat. Paniikissa Sälli ei ymmärrä, että hän voisi vain pudottautua alas, vaan hän pitelee kynsin ja hampain kiinni sieltä mistä saa. Toinen jalantynkä sätkii ilmassa toisen etsiessä tukevampaa jalansijaa. Rimpuilu aiheuttaa sen, että hänen lonkkaluunsa sotkeutuu jumiin naruihin. Nyt putoaa jo sääriluukin. Peto vaanii jo yllä, vain parin jalan mitan päässä. Sälli näkee louskuvan suun ja kammottavat torahampaat, jotka kalistellen odottavat saavansa iskeä myrkkynsä Sällin luihin ja ytimiin.

- Vaihda kappaletta, Sälli huudahtaa kauhuissaan Davidille. - Ehkä tuo olikin kutsubiisi tuolle otukselle!

David vaihtaa. Heroes alkaa soimaan ja Jamie ja Adam ryntäävät avaruuspukuineen ja valomiekkoineen Sällin avuksi. He ohittavat pian Sällin ja hyökkäävät hämähäkkiä päin. Lyhyen taistelun jälkeen tämä vetäytyy takaisin yläilmoihin ja rauha laskeutuu kiipeilytelineeseen. Kunnes kuuluu pieni huokaus. Ja sen jälkeen hirvittävä kolina ja töminä. Sällin joka ikinen luu irtoaa ja sinkoaa ympäriinsä osuen tankoihin, lankoihin ja lopulta matolle. Hiljaisuus.

- Sälli, oletko elossa? Adam kuiskaa varovasti riippuen edelleen avaruuspuvussaan telineen langoissa.

- Täällä minä, Sälli vastaa hieman rahisevalla äänellä. - Ihan hetkinen, kokoan vain itseni.

Miehet istuvat tuoleissaan. David tarjoaa vesilasin Sällille ja sanoo:

- En ole ikinä nähnyt mitään tuollaista! En tiedä, pystynkö koskaan enää soittamaan mitään. Se hajoaminen oli jotain sanoin kuvaamatonta.

Sälli ottaa lasin.

- Kiitos, kurkkua kuivasikin. Mutta höpö höpö, totta kai sinä soitat! Sinähän pelastit elämäni sillä kappaleella! Ja ties mitä olisi tapahtunut ilman näitä kahta valomiekkasankaria. Minulla on joskus tapana vähän ylireagoida. Mutta nyt olen ihan kunnossa.

- Anteeksi, Sälli ja David, ei sen ihan noin dramaattiseksi pitänyt mennä. Tiimimme vähän innostui liikaa, Jamie pahoittelee. - Robottihämähäkki oli turhankin aidon oloinen. Toivottavasti teille ei jäänyt paljon traumoja.

- Ja Sälli, miten ihmeessä voit muistaa kaikkien noiden luiden paikat, Adam ihmettelee. - Se on kyllä erikoismaininnan paikka.

Sälli kiittää myhäillen ja naukkaa vesitilkan lasistaan.

- Eeeei, hätääntyy Adam. - Siinä menee toinen myyttimme!

Kaikki tuijottavat Sälliä. Vesi on jo valahtanut kurkusta. Mitään ei valu leukaperistä. Pientä lorinaa kuuluu kylkiluiden keskeltä, mutta valumia ei näy ulos. Kaikki tuijottavat Sällin, tuota, sanotaan nyt, istuinluita. Ei näy vesivahinkoja istuimellakaan.

- Ihme, sanoo Jamie ja hänen katseessaan näkyy selvä ihailu.

- Ehdottomasti todistettu täysin todelliseksi tämä juomamyytti. En ymmärrä, mutta jossain sisällä se vesi vain pysyy, sanoo Adam jatkaen analysointiaan. - Luumyyttikin on mahdollisesti mahdollinen. Vaikka luut irtosivatkin välillä, niin välillä ne pysyivät kiinni. Ja todennäköisesti tahdonvoimalla, koska jännitystilassa ne alkoivat irtoilla ja varsinkin helpotustilassa ne irtosivat lopulta kokonaan.

- Näin on, vahvistaa Jamie. - Eli mitään myyttiä ei saatu tänään murrettua mahdottomaksi. Eikä onneksi luitakaan.

- Vielä yksi juttu, David. Leuka kameraan päin, Jamie sanoo. - Verrataanpas kuvia ennen ja jälkeen Marsin hämähäkkiä.

Kaikki tuijottavat nyt Davidia. Melkein samanmoinen parta kuin Jamiella koristaa hänen leukaansa, joka alkukuvassa oli täysin siloinen. Jännitys sai hänessäkin jotain aikaan.

- No johan nyt, tämäkin on vahvistettu. Tai no, parta ei ehkä kasva kuoleman jälkeen, mutta ainakin kuolleista heräämisen jälkeen kasvaa, Jamie selostaa. - Parranleikkuulle siitä, Bowie, tuo tyyli on minulle varattu. Etsi omasi. Kyllä sinä sen osaat ja nythän sinulla on aikaa.

- Aa, totta. Kiitos, Jamie. Uusi idea taitaakin jo muhia päässäni. Hei, Sälli, olisiko sinulla aikaa? Mitä olisit mieltä, jos…

Niin myytinmurtajat sekä lasarukset, nyt jo ystävykset poistuvat yhdessä studiosta illan lämpimään hämärään vilkkaasti keskustellen ja naureskellen, välillä taivaalle osoitellen ja välillä Sällin luita koetellen. Me katsojat ja kuulijat jäämme vain odottelemaan jatkoa, jos ja minkälaista, sen vain tähdet tietävät. 

Turvavälinpaikanhakija

Minä olen ikuinen turvavälinpaikanhakija. Olen ollut siitä asti kuin sain ajokortin 18-vuotiaana. Haluan, että edessäni on turvallinen väli seuraavaan metalliseen liikkuvaan tappolaatikkoon. Silloin minulla on edes teoreettinen mahdollisuus pysähtyä, jos jotain yllättävää tapahtuu. Haluan aina, että ainakin minun laatikkoni siinä tiiviissä junamuodostelmassa voisi hieman joustaa ennen rysähdystä. Ei hevosillakaan mennä turpa kiinni toisen takapuolessa, sen tietää, miten siinä käy. Potkua tulee. Mutta heti, kun olen saanut välimatkan sellaiseksi kuin se pitäisi olla, eli sata metriä sadan kilsan tuntivauhdilla, 80 metriä kahdeksan kympin vauhdilla, 60 metriä kuuden kympin vauhdilla ja niin edelleen, niin eiköhän siihen pyrähdä yhtäkkiä ainakin viiden auton letka. Ja turvavälinpaikan hakeminen alkaa jälleen alusta. Ex-lankoni sanoikin joskus, että minähän valun kohta taaksepäin. Tai sanoiko hän sen minun sisarelleni, joka ajaa samalla tavoin. Ihan sama. Haluan vain ajaa, en vainajaa.

Ajajan vastuualue on edessäpäin. Mutta kun takana tuleva auto on juuri potkuetäisyydellä, niin kyllä se minusta tuntuu kuin aseella uhattaisiin niskaan. Ja mitä siinä voi tehdä? Turhaa äkkijarrutusta ei saa tehdä, ja pieni jarruvalovaroitus ei tehoa jääräpäihin, ärtyneestä kulmakarvan kohotuksesta puhumattakaan. Auton taakse pitäisikin asentaa jalka, jolla voisi antaa kunnon hevosvoimaisen potkun, kun hajurako on alitettu. Luulisi silloin takana-ajavankin, hevosvoimiaan esittelevän hurjastelijan itsesuojeluvaiston alkavan toimimaan. Turvattomalta tuntuu tämä ajaminen nykyään. Voitaisiinko siirtyä takaisin turvalliseen liikkumiseen? Yksinkertainen hevosvoima takaisin ja turpavälit kuntoon!

Pikku juttu, vihdoinkin

Ihan pikku juttu vain. Hukkasin saunani. Tai siis tarkemmin sanoen tulevan saunani, talopaketin. Älkää nyt repikö leukojanne, kyllähän nyt kuka tahansa voi yhden paketin hukata. Ensin paketti on kädessäsi ja sitten se ei ole. Sitähän tapahtuu harva se päivä. Se saunapaketti ei tietenkään ollut kädessäni. Se putosi kyydistä jossain Viitasaaren ja Pyhäsalmen välillä. Eli jos näette yksinäisen saunan jonkun pellon reunassa, voitteko ilmoittaa asappina Luisevalle Sällille. Se on punainen ja siinä on valkoinen nauha ympärillä.

Olin siis ostanut pienen saunapaketin, jonka aioin pystyttää mökkitontilleni. Pikku juttu. Sehän on kuin legopaketin kasausta. Olisi, jos paketti olisi tallessa. Tallessa ovat sentään vuokrattu pakettiauto ja peräkärry, jonka kyydissä sauna oli. Mitä tapahtui? Viitasaarella pysähdyin kahville. En tiedä, oliko kahviin laitettu jotain hajuvettä vahvempaa vai nukuinko muuten vain Viitasaarelta eteenpäin, mutta kun saavuin rauhallisesti Vaskikelloon, joka on pakollinen pysähtymispaikkani tällä reitillä, niin kauhukseni en nähnytkään saunapakettia enää peräkärryllä. Paketti oli siis irronnut enkä ollut huomannut sitä lainkaan. En ymmärrä. Toivottavasti kukaan ei ollut jäänyt sen alle. Nelostiellä käveli kyllä joku mummo, muistelin. Ehkä näin unta.

Täällä nyt istun Pyhäsalmella ja mietin, että alkaisinko syyttää saunapaketinmyyjää, peräkärryn vuokraajaa, Viitasaaren kahvilan pitäjää vaiko tiehallitusta tästä onnettomasta sattumuksesta. Vai oliko kenties mummolla osuutta asiaan? Minun vikanihan tämä ei ollut, minähän nähtävästi nukuin. En voi mitenkään tietää, mitä tapahtui. Nyt olen täysin melkein varma, että mummo varasti saunani jollain pyhäsalmisella kepulikonstilla. Kilisytän hermostuksissani kahvilan seinissä ja katossa riippuvia erikokoisia ja muotoisia soittokelloja ja saan pahoja katseita osakseni. Maksan kahvin.

Rauhoitun ja päätän lähteä ajamaan samaa reittiä takaisin. Sepä oli viisas ratkaisu. Siellähän se sauna tönöttää heti ensimmäisen mutkan takana, nätisti penkan reunalla. Eli HIRVEÄ haloo nousi taas ihan pikku jutusta. Mutta se mummo. Se mummo tönöttää myös tuolla saunan vieressä ja ihmettelee. Haa, varas! Olin oikeassa! Pysähdyn.

-          Päivää. Tämmönen tömähti tähän! mummo lausahtaa hitaasti.

-          Päivää. Anteeksi, se on minun, sanoin nopeasti.

-        Ai jaa. Minä kun ajattelin jo siitä hyvän saunan saavani. No, nostetaanpa se sulle kyytiin ja laitetaan kunnolla kiinni, ettei uudestaan putoa seuraavassa mutkassa.

Mummo hypähtää peräkärrylleni, nappaa paketin telineen sivunarusta kiinni ja viittoilee minulle. Kun ymmärrän hänen tarkoituksensa, nostamme yhdessä saunan toisen seinämän peräkärryn reunalle. Sitten mummo hypähtää alas ja työnnämme koko paketin peräkärryn perälle asti ja kiinnitämme sen taljoilla. Kunnolla. Kiitän mummoa ja samalla mielessäni häpeilen aiempia epäilyjäni sekä sitä, että hän oli paljon voimakkaampi kuin minä, kun eihän minulla mitään lihaksia olekaan, luurangolla. Tarjoan palkkiota.

-          Pikku juttu, ei tuosta nyt mitään voi pyytää, mummo nauraa. Kyllä sinä itsekin olisit sen noilla luillasi kammennut jotenkin kyytiin.

-          Ehkäpä, ehkäpä en. Voinko tarjota edes kyytiä kiitokseksi?

-          No, nyt kun sanoit, niin mihinkä sinä olit tätä viemässä? Minähän voisin tulla avuksi, eläkeläisellä kun on aina aikaa. Mitä sanot?

Kerron määränpääni ja sanon, että kiitos, kyllä kiitos! Lihasvoima on aina tervetullutta. Lähdemme jatkamaan matkaa kohti Oulua. Päästyämme satamaan alkaa jo hämärtää. Vaihdamme kulkupelin veneeseen ja perälauttaan, jolle siirrämme saunapaketin käden käänteessä, tai sanoisinko, mummon käänteessä. Matkan aikana oli käynyt ilmi, että mummo, Annikki nimeltään, oli toiminut ikänsä metsurina ja kirvesmiehenäkin siinä sivussa. Aika kului hirsiä vedellessä, eikä vain nukkuessa, Annikki veisteli sananpartta hekottaen. Annikki oli ihmelöytö ja täydellinen kumppani tälle saunan pystytysreissulle.

Merimatka ei ole pitkä, mutta sään herra alkaa osoittaa mieltään. Ensimmäiset välähdykset ja jyrähdykset vavisuttavat venettä ohjaavaa kättäni juuri, kun saaren majakka on jo näkyvissä horisontissa. Tuuli nostattaa vaahtopäitä, mutta perälautta ja sauna pysyvät onneksi tiukasti perässämme vain vähäisesti hypähtäen. Nyt ei kaivattaisi irtoavaa ja uppoavaa saunaa. Toki sukeltamalla saunominen olisi ihan uusi extreme-laji himosaunojille. Ja lämpö tulisi, mistä? Sähköllä lämmitettävät kivet? Öö, sellaisiahan on jo, pölijä, se on niin kutsuttu sähkökiuas. Mutta vedessä… Harhailevat ajatukseni katkeavat, kun yhtäkkiä suuri kirkas salama valaisee koko taivaan ja silloin näen jotain odottamatonta. Jonkin matkan päässä on selvästi sukellusveneen hahmo.

-          Näitkö Annikki saman? kuiskaan pelästyneenä.

-          Näin. Mennään sinne, Annikki sanoo heti lujasti.

-          TÄH?

-          Niin, niin.

Hirveä ukkosen jyrinä iskee päällemme. Minä tottelen. Ajan veneemme ihan aluksen viereen. Sehän on kuin onkin sukellusvene, puoliksi sukelluksissa, puoliksi pinnalla. Mitään merkkejä tai liikettä ei näy. Sitten ylhäällä oleva luukku avautuu hitaasti. Sieltä nousee mies. Sieltä nousee toinen mies. Ja kolmas. Mitä tämä porukka on? Minua alkaa hirvittää. Katsahdan Annikkia. Toinen mies heittää alas köysitikkaat, joiden päästä Annikki nappaa kiinni. Minua alkaa hirvittää aina vain enemmän. Kuka Annikki on?

Miehet laskeutuvat tikkaita pitkin. Minun luuni alkavat kalista ja pelkään, että ääni kuuluu jo muidenkin korviin. Juuri kun ensimmäinen mies on astumassa veneeseen, oikea olkaluuni irtoaa ja koko käsi pulahtaa veteen. Kurotun sen perään vasemmalla kädellä, jolloin kaikki luuni, luuranko kun olen, päätyvät laidan yli veden varaan. Onneksi sadeasu ja pelastusliivit pitävät minut kasassa ja pinnalla ja saan napattua kaikki irrallisetkin luut turvaan. Annikki on hätääntyneenä tuossa tuokiossa paikalla veneen reunalla ja ensimmäisen miehen kanssa he auttavat minut takaisin veneeseen.

-          Mitä sinulle tapahtui? Annikki kyselee huolestuneena.

-          Ke-keitä te-te olette? kalisen kysymysvastaukseni.

-          Aa, no, nämä miehet ovat sattumalta erään saunapakettifirman työporukkaa ja he ovat täällä virkistys- ja työkyvyn ylläpitoreissulla. Minä olin myös näiden saunojen tekijä ennen kuin jäin eläkkeelle.

-          Si-siis tämän saunanko? osoitan irtokädelläni perässämme kelluvaa saunalauttaa.

-          Justiinsa. Se oli niin ihme, kun niin tuttu sauna tupsahti eteeni, melkein päälleni siellä Pyhäsalmella. En halunnut rehvastella enkä kertoa tätä, ennen kuin ollaan saatu sauna kuntoon ja kaikki toimimaan. Ja kun sattumalta kuulin, että olet vielä menossa samaan paikkaan kuin tämä työporukka, niin johan minun piti toimia. Pahoittelen, kun niin säikähdit.

-          Öö, pikku juttu. Onhan noita ennenkin nähty, sanoin helpottuneena. Hieno sukellusvene. Mennäänkö mökilleni?

Pääsemme lopulta turvallisesti rantaan. Minut viedään vielä hieman tärisevänä ja kalisevana mökkiini ja kääritään vilttiin. Annikki ja työporukka vetävät rannassa saunapaketin telineestä paikoilleen, juuri viime tipassa ennen kuin myrsky puhkeaa koko voimallaan. Siinäkin pauhaavassa tuulessa ja tuiskussa sauna on nopeasti kasattu ja laitettu käyttövalmiiksi tällä porukalla, ja pian jo savu tupruaa piipusta. Annikille annetaan itseoikeutetusti ensimmäinen saunavuoro ja sen jälkeen koko muu porukka käy saunomassa. Olen sillä aikaa koonnut itseni ja tehnyt hieman pikkupurtavaa kaikille. Ruoka ja juoma maistuvat ja juttu lentää yömyöhään. Lopulta Annikki ja porukka kuitenkin kiittävät, kumartavat ja poistuvat sukellusveneeseensä jatkamaan matkaansa. Lupaamme ilmoitella kuulumisiamme.

Entä pääsinkö itse koskaan saunomaan uuteen saunaani? No, pääsinhän toki, seuraavana iltana, vihdoin. Ja kovasti vihdoinkin. Olin päivällä tehnyt niin hyvät vihdat, että niitä koivunlehtiä löytyi kylkiluiden välistä vielä monen viikon päästä. Se on pikku juttu. Sauna on nyt turvallisesti omalla paikallaan, parhaiden asiantuntijoiden asentamana sekä koekäyttämänä. Se on ISO juttu.

Pikku raukka

Kuollut lintu makaa ikkunan alla. Se oli lentänyt ruutuun pahki ja katkaissut niskansa. Se taisi olla se epäonninen päivä, jolloin Sälli oli aamulla pessyt ikkunat ja ne olivat vaarallisen puhtaat. Ainakin hetken, ennen kuin sade ehtisi nyplätä pinnoille taas harmaiden pisaroiden pitsiverhot pikkulintujen turvaksi. Kuitenkin juuri sillä turvattomalla hetkellä tuo pahainen pikku raukka ehti lennähtää paikalle eikä osannut varoa.

- - -

Sälli istuu linja-autossa ja uppoutuu tuijottamaan vilisevää ojanpiennarta. Kuinka paljon aikaa siitä olikaan kulunut? Sälli huoahtaa syvään. Hän oli aikoinaan kylän ainoa kirjanoppinut ja suuri kirkonmies. Hän toi kylälle ensimmäisen aapisen ja opetti lapsia lukemaan, ja aikuisiakin tietenkin. Oikea hyväntekijä hän oli. 

Jotenkin se elämä on hämärtynyt Sällin mielessä, kansa vaeltamassa kirkon keskikäytävää pitkin, rikkaampi ylhäisö istuutumassa penkkeihin kirkon etuosaan rahvaan jäädessä taaemmaksi, kaikkien tullessa kuulemaan vain hänen saarnaansa. Se oli eri maailma, kauan sitten.

Sälli nousee linja-autosta ja kävelee kotiin. Hän näkee maassa pikkulinnun ja nostaa sen kämmenelleen. Voi pientä, miksi et varonut? Kaikki ei ole sitä, miltä näyttää. Elämä on nyt sen sinulle opettanut, ja kuolema vahvistanut. Lopullisesti. Ja sen hyöty oli…? En tiedä. Mikäpä minä olen sanomaan, vanha, aikaa sitten kuopattu luuranko. Tai, no niin, täällähän minä taas köpöttelen ja turhia höpöttelen. Toivottavasti sinä sait lentää aikasi vapaana ja toiveikkaana, viimeiseen siivenvetoon asti.

Turhia höpöttelen. Eipä ole ajat sittenkään paljon muuttuneet. Muistuupa mieleeni, kuinka unilukkari joutui tökkimään kansaa hereille, kun sydämeni kyllyydestä saarnasin. Paasasin ja valistin yksinkertaista kansaa. Tuntikausia. Vuosikausia. Ihmiselämän. Uskoin silloin, että uhkaillen ja pelotellen saa kaiken maailman syntiset ja rikoksentekijät parhaiten ruotuun. Ja ehkä näin hetkeksi kävikin. Katumuksen tunne ilmentyi ihan tyydyttävästi kaikkien kasvoilla, niin isojen kuin pientenkin, jo pelkästään kuvaillessani halsterin polttojälkiä väärintekijän rangaistuksena.

Kyllä niitä väärintekijöitä riittikin. Päällisin puolin säällistä kansaa, mutta pinnan alla… voi hyvänen aika! En uskalla tässä edes kertoa kaikkia niitä kammottavuuksia, mitä siellä harrastettiin. Naapurin karjan kähvellystä, ylenmääräistä mässäilyä, patalaiskuutta, pahalla katsomista, vihan kylvämistä, kaivon myrkytystä, kehdonkirousta... Kyllä he saarnansa ansaitsivat. Ja niin viattomina tulivat kirkkooni.

Mutta sain heistä väännettyä ja kierrettyä esiin kaiken sen saastan, mitä heidän sielunelämäänsä oli kertynyt edellisen kirkonmenon jälkeen. Sanallisen arkkuni uumenista etsin aina uusia ilmauksia, joilla osoitin heille heidän pienuutensa, kurjuutensa, vääryytensä ja mitättömyytensä. ”Te surkeat pikku raukat!” Ja näin piestyinä ja pestyinä he lähtivät kirkosta yhtä viattomina kuin tulivatkin, mutta rahapussit hieman tyhjempinä, joskus jokunen nilkka ja rannekin hieman arempana.

Sitä kesti kauan. Liian kauan. Ihmiselämän. Mutta jossain vaiheessa mieleni muuttui. Aloin nähdä kolikon toista puolta, tai oikeastaan tajusin, että kolikollahan on ääretön määrä puolia, kun lasketaan sen pyöreä reunakin mukaan. Ehkä kerjäläisen tervehtiminen torilla ei olekaan niin paha asia. Tai tyttären kouluun laittaminen. Tai erisäätyisten välinen avioliitto. Miksi ihmiset eivät saisi tehdä mitä haluavat, jos se ei estä toisia tekemästä sitä, mitä he haluavat? Entä auttaako kähveltäjän jalkapuussa riiputtaminen tai lähettäminen raskaalle pyhiinvaellukselle tuomaan takaisin talonpojan jo lihoiksi laitetun lempisian? En tiedä, miksi tällaisia ajatuksia alkoi risteillä päässäni. Kostonkierre olisi katkaistava. En kestänyt enää omia saarnojani, mutta minulla ei ollut enää voimia muuttaakaan niitä. Päätin elää niin kuin saarnasin.

Eräänä pyhäpäivänä ennen kirkonmenoja olin järjestänyt kirkon edustalle suuren kokon. Kun kansa alkoi lipua paikalle, tuikkasin kokon tuleen ja työnsin sinne halstereita. Pian ne hehkuivat punaisina. Saarnasin viimeisen saarnani kansalle: ”Älkää tehkö niin kuin minä sanon, vaan niin kuin itse ajattelette!” Äimistyneinä kansa vain tuijotti minua. Viimein huusin: ”Jos minun sanani ovat totta, niin luuni palavat nyt!” Nappasin kuumat halsterit ja halstrasin itseni hengiltä.

Henki lähti, vaan luuni eivät palaneet. Pikku hiljaa kansa alkoi ajatella itse. Luuni kuopattiin kirkon lattian alle, ehkä muistutukseksi tuleville. Liekö näky ollut niin karmiva, että pelko iski jälleen ytimiin ja haluttiin opettaa, että kaikkien saarnaajien sanoihin ei kannata luottaa. Tai ehkä ajat vain muuttuivat. Paljon on sen jälkeen tapahtunut. Paljon huonojakin asioita, mutta ehkä enemmän hyviä.

- - -

Sälli kaivaa hämärällä pihalla maahan kuopan, asettaa sen pohjalle linnun pienen elottoman ruumiin ja peittää sen mullalla. Hyvästi lintunen, toivottavasti sinun luusi palaavat luonnon kiertokulkuun. Pienen kynttilän lepattava liekki valaisee Sällin kalpeaa yksinäistä olemusta.

- - -

Miten Sälli nousi maan päälle takaisin elämään? Miten lukotkaan eivät pidelleet Sällin luita kirkon lattian alla? Tästä Sällillä ei ole tarkkaa muistikuvaa, se on hämärän peitossa, kuten vauvakaan ei muista syntymäänsä. Ehkä hän sai opetuksen itseltään. Tuliko hänestä saarnojensa uhri vai muuttuneen itsensä vartija? Oppiko hän tosiaankin vastaamaan omasta elämästään, sen sijaan, että syyttelisi vain muita ja määräilisi toisten elämää? Ehkäpä kuolema opetti sen hänelle ja elämän täytyy se nyt vahvistaa. Aika näyttää, ja sitähän hänellä on, tuolla palamattomalla pikku raukalla. Hänellä, joka oli vain yksi meistä monista. Ja on sitä yhä edelleen.

Eräästä suuryrityksestä ja sen toimintatavoista

Olen toimitusjohtaja. Suuren yrityksen toimitusjohtaja. Toimin hallituksen puheenjohtajana ja yrityksemme lukuisten projektien tiiminvetäjät ovat vastuussa minulle. Paikkani on varsin tuulinen, ja vaikka moni ajatteleekin, että toimitusjohtajan palkka putoaa taivaasta syliin ihan tyhjästä, niin sitä se ei todellakaan tee. Täytyy osata ajatella yrityksen kokonaisuutta, strategiaa ja missiota, luotsata venettä myrskytuulissa oikeaan suuntaan ja oikeilla menetelmillä. Täytyy osata innostaa ja kannustaa koko porukkaa puhaltamaan samaan suuntaan. Erityistä ydinosaamista vaaditaan brändinhallinnan ja markkinoinnin saralla, jotta osaa tiedottaa oikealla ja ymmärrettävällä tavalla kaikille osapuolille yrityksemme tarkoituksesta ja päämäärästä.

Meidän yrityksemme tarkoitus on tuottaa iloa ja eloa kohdealueellamme ja pyrimme toteuttamaan sitä kauniin ulkomuodon ja äänen avulla. Ei ehkä kuulosta suuryritykseltä, mutta sitä se on. Tämän hetkisten lukujen mukaan meillä on täällä Suomessa 18 pääryhmittymää, joilla on yhteensä noin 470 alaryhmää. Tästä voi hieman jo arvioida työntekijöiden kokonaismäärää. Osa ryhmistämme on keskittynyt vain kotimaan asioiden hoitamiseen, mutta kokonaisvaikutusalueemme ylettyy ihan kaikkialle maapallolle. Pääkonttorimme on kuitenkin ehdottomasti Suomessa, ja tulee pysymäänkin.

Vuosikalenterimme käynnistyy keväällä, kun alamme valmistautua vuoden tärkeimpään projektiimme, uusien työntekijöidemme rekrytointiin sekä perehdyttämiseen, mikä tapahtuu kevät-kesän aikana. Kaikki ulkomaillakin työskentelevät palaavat kotimaahan tämän projektin ajaksi. Ensimmäiseksi tarvitsemme uudet, käytännölliset tilat, joissa uusien työntekijöiden rekrytointi onnistuu optimaalisesti parhaiten. Kortteereita etsitään kaikille tulijoille milloin mistäkin. Kyllähän kahnauksiakin joskus sattuu näin isossa porukassa, mutta sopu sijaa antaa.

Jokaisella alaryhmällä on erityistoivomuksia ja vaatimuksia liittyen asumis- ja työskentelyolosuhteisiin ja eräs mieluisimmista tehtävistäni on toteuttaa näitä toiveita mahdollisuuksien mukaan. Osa työntekijöistä haluaa veden äärelle ja osalle täytyy löytyä työtilaa ehdottomasti kuivemmilta seuduilta. Onneksi Suomessa on hyvin monenlaisia alueita, niin saamme yleensä järjestettyä kaikille sopivat sijoituspaikat. Ja tuhannet vapaaehtoiset avustavat meitä näiden asuinpaikkojen löytämisessä, jotkut antavat paikan jopa omasta talostaan tai pihapiiristään.

Kun uudet tulokkaat on opetettu talon tavoille kesän aikana, onkin maailmanmatkaajiemme aika taas syksyllä suunnata kohti kaukaisia maita levittämään yrityksemme viestiä sekä hakemaan uusia virikkeitä seuraavaan sesonkiimme. Suomeen jäävät valmistautuvat ankaraa, pimeää talveamme varten, hoitavat rästiin jääneitä hommia ja suunnittelevat uuden vuoden uusia juttuja.

Kaiken kaikkiaan tämän suuren yrityksemme pyörittäminen käy meidän tiimiltämme ihan luonnostaan, emmekä ole vielä palkanneet ensimmäistäkään konsulttia keksimään meille uusia, kehittyneempiä työtapoja, jotta työntekijöidemme tehokkuusluvut saataisiin ylikuormittumisen rajoja hipovaan kuntoon ja pörssikäyrät taivasta kohti, koska ne eivät ole koskaan olleetkaan tavoitteitamme. Moniaistinen tuotteemme on itsessään niin moninainen, haluttu ja odotettu, että kysyntää riittää ja silloin tulostakin syntyy. Ja luonnollinen poistuma takaa sen, että uusille tekijöille on aina hommia.

Tavoitteemme toteutuu täydellisesti joka kerta, kun yksittäinen työntekijämme toimii omassa työympäristössään, istuu kauniisti aidalla, lennähtää pyrähtäen puun oksalle, kaartelee uljaasti taivaalla ja livertelee, kujertelee tai ääntelee oman ryhmänsä tavalla. Työntulos ilostuttaa kaikkia näkijöitä, kuulijoita ja kokijoita, ja silloin saa toimitusjohtajakin tyytyväisenä hykerrellä vanhaan naavapartaansa.

Suomi nousuun byrokratian voimalla!!

Suomi nousuun byrokratian voimalla!!

Minulla, Luisevalla Sällillä on ratkaisu työttömyysongelmaan ja harmaan talouden ongelmaan! Ja työvoimapulaongelmaan! Ja siirtolais- ja pakolaisongelmaan! Keksin tämän toissa yönä, kun rakentelimme ystävieni kanssa erilaisia kasvurakenteita pihojemme kukille ja köynnöksille.

Suomi tarvitsee paljon uusia työntekijöitä vahtimaan kaikkia harmaata taloutta harjoittavia rakennusliikkeitä, eli varalta siis kaikkia Suomessa olevia rakentajia, niin yrittäjiä kuin yksityisiä remonttireiskoja ja pensselipirkkojakin. Ratkaisu olisi se, että jokaiselle työmaalle palkattaisiin yksi työtön seuraamaan, montako työntekijää siellä on, mitä he tekevät ja kuinka kauan. He voisivat myös valvoa, että veronumerot ovat asiallisesti esillä työvaatteissa ja merkittyinä rakennusalan valtakunnalliseen veronumerorekisteriin sekä he voisivat näppärästi näpytellä urakka- ja työntekijäilmoitukset paikanpäällä Suomi.fi-palvelussa ja tiedot olisivat reaaliajassa verottajalla. Siten säästyisi rakentajiltakin aikaa itse työn tekemiseen, kun nyt se menee työseuranta- ja ilmoitussirkuksen kuukausittaiseen pyörittämiseen.

Tällaista työntekijää voisi kutsua vaikka byrokratian seinäruusuksi. B-seinäruusulle olisi tarjolla päivittäinen lounas, kahvi ja pulla työmaakahvilassa tai kotikeittiössä sekä majoitus rakennustyömaiden puolivalmiissa loft-tyylisissä asunnoissa tai pihasaunassa, mikä samalla mahdollistaisi ympärivuorokautisen vartioinnin työmaille, eikä tavaraa häviäisi maailman hämäriin tuuliin. B-seinäruusu saisi myös itselleen virikkeellisen ympäristön, oppisi uusia asioita, tapaisi uusia ihmisiä, pääsisi sanalla sanoen juurtumaan yhteiskunnan rakenteisiin, pois syrjäytymis- ja kuihtumisvaarasta, jossa työttömät tahtomattaan ovat.

Yrittäjien avuksi b-seinäruusu voisi myös kerätä yrittäjien taskuista putoilevat kuitit ja tositteet, silittää ne ja pakata nätisti pinkkaan ja lähettää kuukausittain kirjanpitäjälle. Tämäkin säästäisi yrittäjien sekä kirjanpitäjien aikaa, vaivaa ja hermoja, mikä lopulta tehostaisi koko yhteiskunnan toimintaa. Monelta mielensairastumiselta vältyttäisiin, kun byrokratia hoituisi kuin puutarhanhoito puutarhurilta.

Ja jos tarvitaan vielä lisää työpaikkoja, niin voisihan jokaisen rakentajan perään laittaa ihan henkilökohtaisen valvojan, b-seinäruusunnupun, joka vahtisi ja tutkisi myöskin heidän yhteistyökumppaneitaan, perheitään ja muita sidosryhmiä tai muuten vain hoitelisi pikku askareita heidän puolestaan. Kukkaan puhjetessaan tämä b-seinäruusulajike voisi levitä konsulttien, ravintoloitsijoiden, poliitikkojen ja muidenkin alojen edustajien ajantasaiseen seuraamiseen ja raportointiin.

Kun kaikki Suomen työttömät on istutettu tähän byrokratian tärkeään seinäruusun tehtävään, voitaisiin ilmoittaa esimerkiksi Kreikalle tai Unkarille, että tänne voisi lähettää kaikki heille luvattomasti saapuvat pakolaiset. Näin saataisiin lisää työvoimaa ja voitaisiin ihailla oikein monikulttuurillista seinäruusun kukintaa. Ja jos kukinta on kyllin vahvaa ja tuloksia syntyy, niin Suomi voisi olla esimerkkinä muillekin maille innovatiivisesta byrokratian hyödyntämisestä, monimutkaisten säädösten ja työhaluisten ihmisten risteyttämisestä kukkivaksi seinäruusuköynnökseksi yhteiskunnan vahvojen rakennuspilareiden ympärille. Ja pilareiden päälle nousisi aina uusia kerroksia, uusia ulottuvuuksia, uusin tavoin hyödynnettäväksi.

Tuoli

Jokaisen itseään kunnioittavan puusepän täytyy ainakin kerran elämässään suunnitella ja valmistaa tuoli. Tuolissa kiteytyy kaikki.

On osattava hahmottaa ihmisen anatomiaa, löydettävä paras muoto, joka tukee ergonomista istumista. Tai paremminkin vähiten huono muoto, koska itse istuminenhan on luokiteltu yhtä vaaralliseksi kuin tupakoiminen. Eli on etsittävä välttämättömän pahan minimoivaa muotoilua. 

Tuolin rakenteen täytyy olla kestävä ja turvallinen, jottei välttämättömästä pahasta koidu vielä pahempia onnettomuuksia vaikkapa tuolin hajotessa istujan alle. 

Raaka-aineiden tulee olla sopivia kyseiseen tarkoitukseen ja valmistusmenetelmien sellaisia, että haluttu lopputulos saadaan aikaan käytössä olevilla resursseilla. Raaka-aineiden ja valmistusmenetelmien valinnassa on huomioitava myös ekologisuus, koko tuotteen elinkaaren ajalla. 

Tuolin syntyprosessissa siis erilaiset käyttäjät, käyttötarkoitukset, -olosuhteet, materiaalit, rakenteet ja monet muut näkökohdat sekoitetaan ja kootaan niistä sopiva yhdistelmä, joka soveltuu istuimeksi. Lopputuloksen pitäisi olla kaiken lisäksi ulkonäöllisesti tarkoitustaan ilmentävä tai muuten vain aisteja hivelevä tuote. 

Tuolin suunnittelu ja valmistus onkin niin vaikea homma, että onneksi minä en ole itseään kunnioittava puuseppä. Olen vain itseään kunnioittava tuolivanhus. Varmaankin olen käynyt läpi edellä kuvatun monitahoisen prosessin, mutta onneksi en sitä enää muista. Tässäpä kuitenkin olen. Ja tässä istun, sanokoot asiantuntijat istumisesta mitä sanovat. Istun ja nautin!