Krokotiili olohuoneessamme

Koronavirusepidemia on sekoittanut tai pikemminkin pysäyttänyt maailman. Sälli pystyy onneksi etätyöskentelemään kotonaan suositusten mukaisesti eikä hän ole tehnyt mitään turhia ulkoilujakaan, jotta viruksen leviämistä saataisiin hidastettua. Ruokaa tai lääkkeitä hän ei periaatteessa tarvitse, mutta mökkihöperyys alkaa jo vaivata viikon sisällä oleilun jälkeen, vaikka oleiluhankin on periaatteessa kiellettyä. Ikkunastaan Sälli seuraa kateellisena koiriaan ulkoiluttavia ohikulkijoita.

·         Tiedän, että minun pitää olla onnellinen, kun minulla on vielä työtä ja terveyttä, mutta kun tuo näyttää niin kivalta, ja on vielä sallittuakin näinä aikoina, hän huokaa.

Yhtäkkiä hän ryntää ullakon romukaapille ja kaivaa sieltä vanhan pehmolelun, pienen krokotiilin. Hän kiinnittää narun tämän kaulaan ja lähtee rohkeasti ulos. 

Sälli kurkkii, ettei ketään ole näkyvissä, astuu pihatieltä kadulle, heittää krokotiilin ojaan ja lähtee reippaasti kävelemään vetäen näkymättömissä ryömivää lemmikkiä perässään. Välillä, kun joku tulee vastaan, hän pysähtyy ja juttelee Krokolle ja nykii narusta niin, että heinät heiluvat. Vastaantulijat siirtyvät yleensä toiselle puolelle tietä tai pitävät ainakin säädetyn turvavälin. Eräistä lastenrattaista kuuluu pieni ääni:

·         Katto äitti, klokotiili!

·         No, juu juu, onhan noita aina, äiti vastaa ja kiristää vauhtiaan ohittaessaan Sällin.

Sälli nolostuu hetkeksi luullessaan paljastuneensa, mutta onneksi näin ei tapahtunutkaan. Hän jatkaa ulkoilutustaan, omaansa sekä pehmokrokotiilin.

Sälli on jo kyläkaupan luona.

·         Enhän minä mitään tarvitse, edes vessapaperia, mutta jospa kävisin silti.  

Hän piilottaa Krokon narun ojan heinikkoon ja astelee kauppaan. 

Ihmisiä on siellä jonkin verran ja he karttavat sekä katseillaan että askeleillaan toisiaan kuin samanapaiset magneetit. Leipä-, liha-ja säilykehyllyt ovat tyhjiä. Ajatuksetkin melkein kaikuvat tässä hiljaisuudessa. Sälli kerää ostoskoriinsa jotain sekalaista, papuja, lankakerän, pelikortit, kynttilän, muffinssivuokia. 

Äkkiä Sälliä alkaa aivastuttaa, ojasta tarttuneet heinät nähtävästi herättivät vanhan heinänuhan.

·         Aa, Sälli pyörii ympäri päätään pidellen, - Mihin? Tuonne!

Sälli sukeltaa parin hyllyn väliin ja salaa päästää pidättyvän tyrskähdyksen.

·         Huh, onneksi kukaan ei kai nähnyt, hän ajattelee ja kääntyy hyllyn takaa takaisin käytävälle. 

Ja törmää suoraan johonkin.

·         No, terve Sälli, sanoo naapurin Juhani.

·         Olen minä terve!, huudahtaa Sälli hätääntyneenä.

·         No, enhän minä sitä epäilekään, Juhani vastaa. - Sinähän olet niitä ainoita, jotka ei voikaan sairastua.

·         Ai, niinkö? Sälli ihmettelee.

·         Joo, tai siis, kun siis sinähän olet tuommoinen, tai siis kun sinulla on aika hyvä immuniteetti tämmöisille taudeille, Juhani selittää. - Tokihan sinäkin voit levittää sitä virusta, mutta sinut on aika helppo sterilisoida.

·         Apua, Sälli hätääntyy.

·         Eiku tarkoitin steriloida, tai desinfioida, jollain suihkulla vaan, Juhani korjaa. - Sinustahan vois olla hyötyä sairaaloissa ja muissa semmoisissa.

·         No sepäs hyvä idea, innostuu Sälli. - Soitan heti HUSiin. Nyt saa olohuone ja etätyö jäädä.

Sälli työntää kärryä, jossa on erikoistutkimus-, testaus- ja suojalaitteita sekä hengityskoneita menossa huoltoon ja sterilointiin. Hän on päässyt erikoistutkimusten jälkeen erikoisluvalla ja - pikakoulutuksella erikoiseristystilojen erityisvälinehuoltajaksi epidemiakeskukseen. Sälliä pyydetään tiloihin ja tehtäviin, joihin kukaan sairaala- ja pelastushenkilökunnasta ei enää uskalla mennä, koska suojahanskoja-, haalareita- ja muita välineitä ei vain riitä enää kaikille, välillä sairaalan sisällä, välillä ulkona, desinfiointisuihkun kautta ambulanssin mukana sairaiden noutotehtäviin ja taas suihkun kautta välinehuoltoon. Sällin erityinen apu on tullut todellakin tarpeeseen tässä karmeassa tilanteessa.

Tieto tällaisesta väsymättömästä, sairastumattomasta ja avuliaasta hahmosta on kiirinyt jo korkeammallekin taholle, hallitusviisikko on kutsunut Sällin hallituksen tiedotustilaisuuteen.

Metrin välein sijoitetut viisi puheständiä odottaa tyhjinä. Ovi avautuu, Sälli pujahtaa ovesta ensimmäisenä oikeaan takakulmaan seisomaan, pian saapuu viisi vakavaa naista omille paikoilleen mikrofonien taakse. 

Pääministeri Sanna Marin aloittaa tiedotustilaisuuden tervehdyksellä ja esittelee ministerit sekä Luisevan Sällin, joka vastaa esittelyyn varovaisella nyökkäyksellä. Marin jatkaa koronavirustilanteen aiheuttamien poikkeusolojen takia tehtyjen päätösten selvittämisellä. 

Sälli kuuntelee puhetta, mutta pian hän siirtyy vaivihkaa pääministerin taakse ja kuiskaa tämän korvaan.

·         Yrittäjät, työttömyys. 

Marin muokkaa puheeseensa lennosta yrittäjien helpotetun mahdollisuuden saada työttömyyspäivärahaa.

·         Tyel, yel, sotut, Sälli kuiskaa jälleen.

Puhe siirtyy työnantajien sosiaalimaksujen ja eläkkeiden maksujen mahdolliseen siirtoon valtion maksettavaksi.

·         Vuokrat, kiinteät kulut, yksinyrittäjät...

·         Lomautukset, lomautetut...

·         Kaikki samassa poikkeuksellisessa tilanteessa...

·         Pysykää kotona...

·         Tehohoidon kapasiteetti...

·         Kyllä me tästä selviämme...

Näin tiedotustilaisuus jatkuu. Sälli käy kuiskimassa vuoron perään kaikille ministereille viestejä, ja kaikki ottavat tämän ehdotukset suoraan mukaan puheisiinsa, kuin ne olisivat niissä aina olleetkin.

Lopulta Sälliä itseään haastatellaan.

·         Maaseudun Tulevaisuus -lehdestä: Kuka oikein olet? Ja miksi kuiskit siellä ministereiden takana? Oletko jokin ministerikuiskaaja?

·         Olen Luiseva Sälli, ja tuon vain esille pitkän elämänkokemukseni aikana vastaavissa tapahtumissa tekemiäni huomioita ja kriittisiä pisteitä, toivoen, että niistä olisi apua tässä nykyihmiselle ja meille kaikille oudossa tilanteessa. Toki aiemmin tällaiset epidemiat ovat tapahtuneet aivan erilaisessa yhteiskunnallisessa ajassa ja talousympäristössä, globaalius on muuttanut kaiken. Nyt olen kyllä huolissani kaikista pienistä ihmisistä ja heidän yrityksistään ja sitä kautta isoista yrityksistä ja niiden pienistä ihmisistä ja sitä kautta pitkässä juoksussa koko isosta kuvasta, jossa iso joukko väläyttelee liian punaista valoa vihreän sijasta tai päin vastoin pienestä kuvasta, jossa pieni joukko lähtee juoksuun liian lyhyellä janalla ilman lähtölaukausta. No, nyt lähti laukalle, mutta kyllä te ymmärrätte, mitä minä tarkoitan. Toivon vain siis, että pian me kaikki voisimme työskennellä terveinä omissa tehtävissämme ilman erityisiä desinfiointisuihkuja ja kävellä rauhassa omilla kotikaduillamme ilman krokotiileja ojissa. Kiitos.

Kaikki ovat hetken hiljaa, kunnes päämisteri taputtaa varovaisesti ja pian kaikki yhtyvät taputukseen. Sälli kumartaa pikaisesti hymyillen ja siirtyy hämillään takariviin.

Pitkän päivän päätteeksi Sälli on passitettu välillä kotiin lepäämään rauhassa. Mutta yhtäkkiä hän muistaa Krokon ojassa. Pimeän turvin hän hiippailee kaupalle ja nappaa piilottamansa narunpään ja vetää vettä valuvan pehmolelun mukaansa. Kotona hän suihkuttaa Krokon puhtaaksi ja asettaa sen kuivaustelineelle keskelle olohuonetta. 

·         Anteeksi ja kiitos, Kroko. Avullasi elämäni kääntyi ihan uudelle tielle, enkä nyt tarkoita vain sitä piennarta, jota pitkin jouduin astelemaan ja sinua salaa ojassa uittamaan. Kuivu rauhassa, ystäväni.

Kultainen keskitie

On aikainen syysaamu. Sälli putsailee pihalla talon rännejä ja mittailee tiluksiaan. Tontti rajoittuu lännessä ja pohjoisessa metsään ja idässä naapurin kanssa yhteiseen pensasaitaan. Etelän puolella kulkee pieni taajamatie. Alueella on lähinnä vanhoja omakotitaloja, mutta onpa joukossa muutama uudempikin tulokas. Sällin talo on pieni perinteinen punainen tupa, juuri sopiva pelkälle luurangolle asustaa; isommassa luiden kalina kaikuisi häiritsevästi ja pienemmässä ei mahtuisi kalistelemaan lainkaan. Naapurisopu on säilynyt, kun kalistelut on suoritettu sisätiloissa.

Mutta nyt Sälli kaavailee tehostusta toimintaansa. Sisätyöt ovat alkaneet hieman kyllästyttää. Koskaan ei saa palautetta työstään eikä kukaan kannusta pyrkimään eteenpäin tai oppimaan uutta. Hän kaipaa yleisöä, suoraa vuorovaikutusta, kehitystä. Jotain.

Sälli tutkii talon peltikattoa. - Siitä lähtisi aika hyvä ääni, kun vähän rummuttelisi kantapäillä, hän miettii. - Entäs pihatien päällyste? Jos hiekkasoran vaihtaisikin johonkin kovempaan? Kylläpä kelpaisi kopsutella. Voisi vaikka laittaa puukengät jalkaan tai ottaa kävelykepit avuksi. Rekvisiittaan voisi tosiaankin panostaa aiempaa enemmän. Ha! Aita! Pensasaita ei todellakaan kaiu. Suostuisikohan naapuri, että rakennettaisiin aidan tilalle jonkinlainen pitkulainen rakennelma. Tehtäisiin sen akustiikasta sellainen, että heikompikin rummutus kantautuisi kunnolla koko naapurustoon. Ja itse rakennelmaahan voisi käyttää vaikka pihavälineiden varastona tai muuna harrastustilana. Kuinka hienoa olisi steppailla ”aidan” kattoa pitkin ja poikin. Kyllä varmaan naapurikin tykkäis. Joo, kyllä se suostuu. Ei tässä mitään lupia kannata kysellä.

Kätevänä timpurina Sälli ryhtyy tuumasta tekoon ja pian pensasaita makaa maassa ja varastoaidan nurkkapylväät ovat pystyssä. Seinälautaa sivuille, peltiä katoille ja pian tonttien rajalla mutkitellen mäenrinteessä sijaitsevat kopperot alkavat hahmottua. Selkeät raot koppien väleissä antavat äänien soljua vapaana ja viistot kulmat suuntaavat ja vahvistavat äänten sävyjä. Ja itse varastokopit toimivat varsinaisina kaikupohjina. Katolta toiselle pääsee kulkemaan pitkin peltisiä riippusiltoja, jotka kumisevat vienosti jo vähäisessäkin tuulessa, mutta antautuvat oikein ukkosmyrskyn pauhuun, kun niiden päällä oikein hypähtelee. Ja Sällihän hypähtelee.

Nyt viimein naapurikin on jo herännyt ja kurkkii ikkunastaan ihmetellen myrskyn ääniä. - Outo ukkonen, kun yksikään puu ei heilu. Mutta sitten hän näkee Sällin uppoutuneena villiin tanssiinsa erikoisten kopperorakennelmien katoilla ja niiden välisillä huojuvilla silloilla.

– Mikä samperin villitys tämä nyt on! naapuri ryntää pihalle heristellen nyrkkiään.

Sälli ei rymistykseltään kuule, mitä naapuri huutaa, vaan luulee tämän olevan innoissaan uudesta piha-aktiviteetista ja heiluttelee käsiään naapurille takaisin. - Aah, vihdoinkin suoraa palautetta ja kontaktia yleisön kanssa, Sälli ilahtuu. - Ei enää yöllisiä kalisteluja kotinurkissa tai joskus harvoin salaa kyläkaupan takapihalla.

Ryminä jatkuu ja kohta paikalle kerääntyy lisää kummastunutta väkeä. – Mitä ihmettä? Onko tämä nyt luvallista? ihmiset huutelevat käärmeissään. – Nyt on Sälli kyllä ylittänyt itsensä. Ei tämmöinen peli vetele.

Sälli kuulee vain sanan sieltä, toisen täältä ja on edelleen siinä uskossa, että hänen esityksensä on tehnyt vaikutuksen. Siis hyvän vaikutuksen. Kun ihmiset alkavat heittelemään hänen päälleen risuja ja keppejä, hän huudahtaa: - Aa, niinpä tietenkin, lisärekvisiittaa! Itse unohdinkin. Kiitoksia! Ja meno vain yltyy.

Vihdoin naapuri käy hakemassa luutansa ja tähtää sen suoraan Sällin jalkoihin. Ja siihen Sälli lopulta kompastuu ja römähtää kolisten maahan. Sillat notkuvat ja rymisevät vielä hetken. Sitten on hiljaista, kuin myrskyn jälkeen.

Sälli kerää itsensä ja nousee istumaan pudistellen lehtiä päältään. – Miksi sinä noin teit? hän kysyy naapurilta. – Luulin, että pidit siitä. – No en takuulla pitänyt, naapuri ärähtää. – Eikä kukaan muukaan! Kylän väki nyökyttelee päitään. Pelästyneet lapset piilottelevat vanhempiensa selkien takana.

Sälli katselee yläpuolellaan kohoavia aitarakennuksia, väriseviä riippusiltoja ja kääntää lopulta katseensa kihisevään väkijoukkoon. – No, olihan tämä suoraa palautetta, hän sanoo hiljaa. – Puran rakennukset heti. Ja siirryn takaisin sisätiloihin harrastamaan kalistelua.

Naapuri astuu askelen lähemmäs Sälliä, joka hypähtää pystyyn hieman säikähtäen. – Ei hätää, mutta, jaa, no, siitä nyt voitaisiinkin vielä puhua, naapuri sanoo jo leppyneenä. – Siis näistä rakennuksista. Ne näyttävätkin yllättäen aika hauskoilta. Vai mitä?

Kylän väki nyökyttelee taas, ja jotkut lapset haluaisivat jo lähteä kiipeilemään silloille.

Naapuri pohtii asiantuntevasti. – Ne muistuttavat jostain syystä etäisesti Kiinan muuria, tai ovat ne ainakin kyllä todella erikoinen nähtävyys. Ja kuultavuus. Kylän ylpeys jopa?

Kylän ihmiset innostuvat. – Juu, voitaisiin sopia, että kerran vuodessa pidettäisiin suuret Kolina- tai Kalina-juhlat, jolloin kaikki saisivat hyppiä ja rummuttaa niin paljon kuin haluaisivat, sinäkin Sälli.

– No se olisi mahtavaa! Sälli ilostuu. - Ainakin joskus siis olisi yleisöäkin tiedossa, hän sanoo. - Kai se kultainen keskitie on paras, ei kolinaa mahan täydeltä.

Naapuri kiipeää reunimmaisen kopin katolle ja aloittaa luutatanssin Sällin kanssa. – Täten julistan ensimmäisen Kolina-Kalina-juhlan avatuksi, hän ilmoittaa juhlaväelle, joka kiipeää jo kovaa vauhtia toisille katoille ja silloille. - Luvat juhlatilaisuuteen pyydetään myöhemmin, hän jatkaa. – Niin, ja se onkin sitten ihan toinen juttu, että miten saadaan luvat näille rakennelmille. Mikähän laitetaan käyttötarkoitukseksi? Kolinavarasto?

Niin juhlat jatkuivat ja Sälli sai kuin saikin toivomaansa vuorovaikutusta ja yleisöä, joka kolisteli ja kalisteli hänen kanssaan yömyöhään, tai ainakin niin kauan kuin korvat kestivät.

Jouluruokaa tarjoo kunnon väki

Luiseva Sälli kiiruhtaa kaupan tungoksessa hyllyn luota toiselle, työntäen toisella kädellään kärryä ja lappaen toisella kaikkia mahdollisia jouluruoka-aineksia kärryyn, joka alkaa jo uhkaavasti pursuta yli.

- Tähtianis, sinappisilli, punajuuri, suolakurkku, lanttu, rieska, graavilohi... Sälli mutisee yrittäen pinnistellen muistella kotona kirjoittamaansa lappua. Lappua, jonka hän sitten autuaasti unohti juuri siihen paikkaan, jossa hän sitä kirjoitti.

- No, on sitä ennenkin yhdestä joulusta selvitty. Sälli pysähtyy oikein miettimään. - Sehän taisi tapahtua muistaakseni vuonna – 96. Muut joulut ovatkin olleet enemmän tai vähemmän katastrofaalisia, joita ei uskalla muistellakaan, hän purskahtaa nauruun itsekseen saaden osakseen närkästyneitä katseita, jotka sanovat: "Ei jouluostoksilla saa olla iloinen." Sälli punastuu ja jatkaa lappamistaan.

- Nyt piisaa, on jo vähän kiirus, pitää ehtiä bussiin, Sälli alkaa hätäillä. - Näin aattona ei kai kulje ihan kaikki vuorot.

Tänä vuonna on hänen vuoronsa järjestää joulu ja ystäviä on tulossa läheltä ja kaukaa. Toki kaikki auttavat valmisteluissa, mutta päävastuu on Sällillä.

Onneksi Sälli ehtii bussiin ja saa istumapaikankin kauppakassiensa kanssa ihan etupenkistä. Sisään pyrkivien matkustajien jono lyhenee hitaasti. Milloin jonkun kortin luku ei onnistu, milloin joku yrittää maksaa käteisellä, johon kuljettaja joutuu puhdistamaan päätään; ei onnistu tässä bussissa. Joku kysyy, että meneekö Ikean ohi, johon kuski nyökkää.

Lukulaitteen tasainen piippaus jatkuu hetken. Sälli tuijottaa ikkunasta ulos ajatuksissaan. Yhtäkkiä jono pysähtyy, on ihan hiljaista. Sälli kääntyy katsomaan ovelle.

- Mitä ihmettä! Sällin aivoissa raksuttaa tyhjää. - Sisään on kiivennyt, öö, mikä? Sälli miettii.

- Eihän tuo mikään muukaan voi olla kuin, kuin Hernemuhennos! hän tajuaa. - Joka nyt yrittää epätoivoisesti ostaa bussilippua kuskilta.

Kuski tuijottaa hämmentyneenä Hernemuhennoksen ojentamaa virallista henkilötodistusta ja tökkii sormellaan lukulaitetta yrittäen siten pyytää matkakorttia, mutta Hernemuhennos ei ymmärrä. Jono tämän takana alkaa liikehtiä hermostuneesti ja pyrkiä Hernemuhennoksen ohi. Mutta tiedättehän itsekin, miltä se tuntuu: ei ole niin helppoa ohittaa siististi melkein koko käytävän täyttävää epämääräistä hytisevää, kosteaa möykkyä, josta putoilee keittyneitä herneenpaloja.

Tilanne on tulenarka. Joulukiireiset ihmiset ja hidas hernemuhennos eivät ole hyvä yhdistelmä, kohta voi räjähtää jostain päästä. Sälli päättää puuttua peliin.

- Mikä lippu on yleensä herneille? hän kysyy kuskilta. - Luulen, että hän haluaa jonkin alennuslipun.

Kuski tuijottaa nyt Sälliä entistä hämmästyneempänä.  

- Onko herne vihannes? jonosta kuuluu. - Kävisikö liikuntarajoitteisten lippu? Vai lasten? Ei tietenkään, nuohan ovat jo täysikäisiä herneitä, eivät versoja, joku vastaa.

Matkustajat ehdottelevat ja pohtivat eri vaihtoehtoja.

- Entä, kun hänessä on noin monta hernettä. Sarjalippu, perhelippu?

Sälli siirtyy kuskin viereen ja ojentaa pankkikorttinsa.

- Ota tuosta vaikka vuosilippu, Sälli määrää. - Kyytiin hänen nyt täytyy päästä.

Hernemuhennos vilkaisee Sälliä kiitollisena. Sälli viittoilee tyhjää paikkaa vieressään ja Hernemuhennos änkäytyy penkille pyyhkien hikeä otsaltaan. Tilanne rauhoittuu ja bussi pääsee vihdoin matkaan.

Sälli alkaa jutella Hernemuhennokselle.

– Mihin päin olet menossa? hän kysyy.

Hernemuhennos vastaa hieman pulputtavalla äänellä jotain, josta Sälli yllättäen ymmärtää tämän olevan pakomatkalla erään perheen jouluaaton aaton valvojaisista, jotka nähtävästi lähtivät vähän lapasesta ja Hernemuhennoksella keitti yli.

– Eli sinulla ei ole varsinaista päämäärää. Tule minun luokseni jouluksi, Sälli ehdottaa. – Sinne on tulossa muutama ystäväperhe, mutta ei mitään tarkan kaavan juhlintaa. Hyvää ruokaa ja rentoa oleilua. Hyvin passaat porukkaan.

Hernemuhennos nyökkää suostuvaisesti ja asia on sovittu.

Sälli ja Hernemuhennos pääsevät pian Sällin kotiin ja alkavat järjestellä Sällin ostoksia. Kohta vieraitakin alkaa saapua. Kukaan ei ihmettele Hernemuhennoksen ehkä hieman suttuista olemusta tai omituista ilmaisutapaa, vaan kaikki puhua porisevat iloisesti yhteen ääneen. Hernemuhennos tuntee olonsa oikein kotoisaksi ja tervetulleeksi.

Ruokavalmistelut etenevät vauhdilla ja saunakin on jo lämpenemässä. Hernemuhennoskin aikoo uskaltautua saunomaan ensimmäistä kertaa elämässään. Häntä on aina hieman arveluttanut, että miten hänen hipiänsä suhtautuu kuumuuteen ja kosteuteen.

– Hyvin se menee, kaikki rohkaisivat häntä. – Hieman lisää kypsennystä ei koskaan tee pahaa kenellekään.

Ja hyvinhän se menikin, tarpeeksi iso laudeliina auttoi asiaa, ettei Hernemuhennos valunut pois lauteiden raoista.

Jouluilta alkaa hämärtyä, ateria on katettu ja saunanpuhdas porukka istuutuu syömään. Pöytä on täynnä kaikenlaista herkkua, mutta yhtäkkiä Sälli huudahtaa: - Minähän unohdin herneet! Miten se on mahdollista, minun jouluherkkuni?

Vieraat katsovat hetken hieman hämillään Sälliä ja sitten Hernemuhennosta. Hernemuhennos nousee pöydästä hitaasti.

- Ei, anteeksi, Sälli kiiruhtaa pahoittelemaan, - en tarkoittanut sinua.

Hernemuhennos ottaa tarjoilukärryltä tyhjän astian, ravistelee hetken itseään ja ojentaa täyden hernemuhennoskulhon Sällille.

– Oi, kiitos, Hernemuhennos, Sälli sanoo. - Tämä on todellakin suuri joululahja minulle, jos vain olet ihan varma, että voit tästä luopua.

Hernemuhennos myhäilee istuutuessaan.

– Ai, että olipa onni, että kävit saunassa tänään, Sälli tulkkaa. - On todellakin puhdasta ja kypsää hernemuhennosta.

Kaikki räjähtävät nauramaan ja Sälli tarjoaa kunnon jouluruokaa kunnon väelle. Näin joulun vietto jatkuu rennossa tunnelmassa pitkälle iltaan ja tästä joulusta tulee todellakin yksi Sällin ikimuistoisimmista jouluista uuden ystävän myötä.

Betoni on irti

Luiseva Sälli heittää hiekkaa betonimyllyyn, joka pyörii tasaiseen tahtiin sekoittaen vetelästä vellistä notkeaa mönjää. Sälli on valamassa perustuksia pihasaunalle. Hän on opetellut betonin valmistamista ja käsittelyä erilaisista esittelyvideoista, joita netistä löytyy. Ja hyvin näyttää sujuvan, ainakin hänen omasta mielestään. Sälli pysäyttää myllyn, kaataa valmiin betonin saaviin ja alkaa täyttää rakentamaansa raudoitettua perustuksen muottia.

Viimein päivän urakka on valmis ja Sälli istahtaa penkille ihailemaan kuivuvaa betonia. Yhtäkkiä hänen kännykkänsä soi. Sälli nostaa luurin betonin kovettamilla käsillään ja vastaa:

- Sälli.

- Mitä, no, moi Sälli, täällä Ensio, kuuluu luurista. - Muistatko?

- Ai, terve, pitkästä aikaa, Sälli hihkaisee. - No totta kai muistan! Mehän oltiin samassa firmassa töissä silloin joskus, mikäs se olikaan…?

- Vihtalan Veitikat Oy, Ensio nielaisee ja jatkaa: - Ja siitä minä oikeastaan soitinkin. Olisi kyllä mukava jutella ihan kuulumisiakin, mutta asia on nyt niin, että tämä juttu olisi aika kiireellisesti hoidettava kuntoon.

- Apua, mitä on tapahtunut? kysyy Sälli hätääntyneenä. - Sinähän olit aika nuori poika silloin vielä, kun minä olin siellä töissä.

- Muistatkos ne läksiäisesi? Ensio kysyy.

- Taisihan ne aika railakkaat olla, minun läksiäisteni lisäksi juhlittiin firman eläköityvän toimitusjohtajan läksiäisiä, Sälli muistelee, - Mutta mites sinä nyt tuommoisia kyselet?

- No, se on nyt vähän pitkä juttu, Ensio huokaisee ja aloittaa kertomuksensa: - Me nuoret juipit ei silloin oikein tykätty uudesta, tulevasta toimitusjohtajasta. Liian koppava ja pröystäilevä. No, näiden juhlien tiimellyksessä me löydettiin eräältä pöydältä avonaisesta kirjekuoresta paperit, jotka oli kai lähdössä Kaupparekisteriin ja niissä ilmoitettiin uudet yhtiön vastuumiehet. No siitähän me keksittiin tehdä vähän jäynää, ja lakalla peitettiin yksi nimi ja laitettiin tilalle toinen. Ajateltiin, että kyllähän ne viimeistään siellä virastossa huomaavat tuon ja sitten tarkistavat asioita selvityspyynnöillä tai jollain.

- Mutta eikö niin käynytkään? Sälli kuuntelee ihmetellen.

- Niin, sitä me ei oikeastaan saatu tietää, kun yhtiö lopettikin aika pian sen jälkeen koko toimintansa ja me jouduttiin siirtymään muualle töihin, kuka minnekin, Ensio vastaa.

- Ai niinkö huonosti siinä sitten kävi, Sälli huokaisee.

- No juu, mutta sekään ei ole tämä varsinainen ongelma, Ensio jatkaa selostustaan. - Vähän aikaa sitten minulle tarjottiin mahdollisuus ostaa tämä firma, joka oli ollut pöytälaatikossa kaikki nämä vuodet. Ajattelin, että voisihan sitä eläkepäivien ratoksi vaikka alkaa jotain puuhaamaan, kun aikaakin on. Tuttu firma oli tosiaan vielä olemassa ja kaikki tiedot löytyivät PRH:sta. Ja silloin se paljastui. Sinä olet sen toimitusjohtaja!

- Mitä? Sälli huudahtaa.

- Niin, tuota, öh, me laitoimme sinun nimesi siihen toimitusjohtajaksi, pahoittelen, Ensio mutisee.

- Luulimme todellakin, että ei se niin pitkälle menisi. Mutta pahinta oli, kun luin kaupparekisteriotetta. Siellä luki sinun tietosi, mutta myös se, että olit kuollut, osanottoni. Koitin sitten kuitenkin soittaa numeroosi, ja tässä sitä ollaan. Tieto kuolemastasi oli nähtävästi hieman liioiteltu.

- Jaa, no tiedä siitä, mutta mitä me nyt tehdään? Tälle toimitusjohtaja-asialle? Sälli kysyy hätääntyneenä.

- No, siellä YTJ:ssä oli nettisivut, jonka kautta pääsisit itse ilmoittamaan erostasi, Ensio neuvoo.

- Voin lähettää sinulle pöytäkirjan, jossa asiasta päätetään, se vaaditaan siihen mukaan.

- Mutta enhän minä osaa! Sälli parahtaa. - Pakko kai se on.

Sälli tuijottaa tietokoneen ruutua tyhjin silmin. Hikikarpalot tihkuvat hänen ohimoiltaan pudoten näppäimistön päälle. Parin tunnin aherruksen jälkeen Sälli on onnistunut tunnistautumaan verkkopalveluun, ilmoittanut tietoja yrityksestä, jonka tietoja hän haluaa ilmoittaa, valinnut oikean muutosilmoituksen, jossa hän ilmoittaa muutoksista, ja lopultakin hän on vaiheessa, jossa hän voi ilmoittaa eroavansa tehtävästään toimitusjohtajana.

- Pakolliset liitteet, hallituksen kokous, tai muu liite, jossa muutoksesta päätetään. Valitse liite. Sälli huokailee. - Mihin minä sen sähköpostiliitteen tungin? Mistä minä sen löydän? Oma tietokone, työpöytä, kansio, missä, mikä?

Sälli painelee ja kaivelee tietokoneen kuvakkeita, etsien kuumeisesti oikeaa kansiota ja oikeaa tiedostoa.

- Klik. Vai Klik Klik? Tuoko? Jee, nyt onnistui! Sinne meni liite. Sälli hihkuu. 

- Paina äkkiä "LÄHETÄ". Sinne meni ilmoitus. HUH. Nyt vielä maksamaan.

Sälli maksaa verkkopankissa ja lopulta tulostaa yhteenvedon ilmoituksesta.

- EEEEIIII!!! Sälli karjaisee, kun hän näkee paperissa lähettämänsä liitetiedoston nimen. 

”Betoni on irti -videoesitys betonin valmistuksesta ja käsittelystä!”

Sällin topeliaaninen joulutarina : Sälli pilaa joulun, mutta pelastaa joulun

Kerttu leikkii pikkuveljensä Artun kanssa Baby Born -vauvanukella. Kerttu on yksitoista ja Arttu kolme vuotta vanha. He asuvat Luisevan Sällin naapurissa ja heidän vanhempansa ovat pyytäneet, josko tänä vuonna Sälli tulisi heille joulupukiksi. Aiemmin Sälli on ollut joko niin kiireinen pukki, ettei ole ehtinyt heille tai sitten hän on vain kieltäytynyt kohteliaasti jonkin tekosyyn nojalla. Oikeasti Sälli ajatteli, että hän on ehkä liian tuttu ja lapset, tai Kerttu varsinkin tunnistaisi hänet heti ja joulu olisi sitten pilalla.

Kerttu ojentaa Artulle vauvanvaipan ja sanoo:

-          Nyt on Pikku-Sipulille sattunut vahinko. Sen vaippa pitää vaihtaa.

-          Ai, ai Tipuli, mitet nyt noin, Arttu kujertaa nukelle. - Mutta ei hätää, iti vaihtaa vaipan.

-          Muista tukea Sipulin niskaa, kun nostat sitä, Kerttu neuvoo.

Arttu alkaa vaihtaa vaippaa kolmivuotiaan ronskein ottein. Leikkiminen Artun kanssa on Kertun mielestä ihanan rentouttavaa ja vie ajatukset muualle. Kertulla on nimittäin ollut viime aikoina outoja painajaisia. Hän ei ole kehdannut kertoa niistä edes äidilleen. Unissa Kertulla on isosisko. Ja sellaistahan hänellä ei siis oikeasti ole. Unet ovat olleet hyvin todentuntuisia, ja miksikö ne ovat painajaisia? No, eivät ne aluksi olleetkaan, mutta jossain vaiheessa Kertulla heräsi tunne, että eivät ne voi olla pelkkää unta. Ehkä hänellä on sittenkin ollut isosisko!

Painajaiseksi unet alkoivat tosissaan muuttua siinä vaiheessa, kun Kertun isosisko katoaa unessa. Häntä etsitään kaikkialta, mutta jälkeäkään ei löydy. Kunnes eräänä päivänä Kerttu näkee tutut sukat roskiksessa ja tunnistaa ne isosisko-Martan sukiksi. Miksi ne siellä ovat? Kerttu kaivelee roskista ja löytää myös Martan kengät. Mitä ihmettä? Ja miksi äiti ja isä eivät reagoineet juurikaan näihin löydöksiin?

Silloin kammottava ajatus herää Kertun mielen syövereissä: ovatko äiti ja isä jostain syystä ... hä-hävittäneet Martan? Nyt tämä epäilys ei pysy enää unen maailmassa vaan se valtaa alaa jo Kertun hereillä ollessaankin. Eikä ihme, onhan tämä nyt ihan hirvittävä tunne.

Kerttu yrittää kaivella kaiken, mitä hän muistaa isosiskostaan, sillä nyt hän on jo varma, että nämä ovat muistoja, eivätkä unta. Kerttu oli ehkä jopa nuorempi kuin Arttu nyt. Hän muistaa isosiskon äänen, kun tämä vastaili hänen hassuihin kysymyksiinsä. Hän muistaa, kuinka hän konttasi Martan perässä, kun tämä käveli sinisissä farkuissaan ja keltaisessa kukkapuserossaan ympäri olohuonetta. Kerttu esitti varmaankin koiraa ja Martta oli koiran kouluttaja.

Mitä on voinut tapahtua? Tämä asia vaivaa Kerttua, vaikka välillä hän unohtaa sen leikkiessään Artun kanssa.

-          Huomenna on vihdoin jouluaatto ja joulupukki tuo kilteille lapsille lahjoja, hän sanoo Artulle.

-          Nii, ja minullekin, Arttu huudahtaa. – Ei te tonttu nähnyt, kun minä vitkatin ten kittan lotkiin.

-          Miksi sinä niin teit? kysyy Kerttu kauhistuneena. – Ei kissoja roskiin heitetä.

Eikä lapsia tai heidän vaatteitaan, Kerttu ajattelee huolestuneena mielessään.

-          Nii, mutta ku ko te meni ihan likki, Arttu puolustautuu. – Ten tulkki oli ihan liimainen.

-          Aa, sinä tarkoitat sitä koristekissaa, jonka äiti pudotti ikkunalta. – Sinäkö yritit liimata sen ehjäksi?

-          Nii, mutta te liima vain leviti ja leviti. Ja maittui makealta.

-          Se taisikin olla piparkakkusokeria putkilosta, Kerttu nauraa. – Mutta sehän oli kiltisti tehty. Kyllä pukki varmaan saa tiedon siitä ja tuo sinullekin lahjoja.

-          Joko te kohta on jouluaatto? Arttu kysyy iloissaan.

Viimein on tuo kaivattu jouluaattoilta. Kertun ja Artun perhe on jo syönyt, kun yhtäkkiä ovelta kuuluu koputus. Isä avaa oven ja Sälli astuu sisään pukeutuneena hyvin syöneeksi Joulupukiksi. Valkoinen parta peittää Sällin kalpeat kasvot melkein kokonaan.

-          Onko täällä kilttejä aikuisia? Sälli mörisee partansa takaa.

-          EEEEIII! huutaa Arttu.

Siinä asiassa saatat olla oikeassa, Kerttu miettii hiljaa, mutta vastaa: - Täällä on vain kilttejä lapsia!

-          Voi, voi, no, ehkä tulinkin sitten väärään taloon, poro on suunnistanut vikaan, Sälli voihkii. - Pukkipa sitten tästä lähteekin. Hyvää joulua!

-          EEEEIII! huutaa Arttu jo hätäisenä. – Kilteille LAPTILLE tinun piti tuoda lahjoja!

-          Ai, niinkö se menikin, Sälli vastaa naurahtaen, - Pukki on jo niin vanha, että menee vähän sekaisin.

-          Onko pukki likki? Arttu kysyy. – Minä voin liimata.

-          No, ehkä tämä nyt tästä suttaantuu, kun alkuun päästään, Pukki vastaa. – Kiitos vain.

-          No, voin minä pettäkin tinut, jot olet likainen, Arttu kommentoi asiallisesti.

-          Kylläpä on hyvä palvelu täällä, Sälli ihastelee. – Mutta, kaivetaanpa täältä säkistä, mitä täältä löytyy.

Sälli avaa säkkiä ja nostaa ulos pari ensimmäistä lahjapakettia.

-          Tämä on Artulle ja tämä on Kertulle, Pukki lukee ja jatkaa kaivamista.

Lapset kiljahtelevat innoissaan, kun paketteja ilmestyy enemmänkin, sekä lapsille että vanhemmille, jotka myhäilevät sohvalla. Viimein säkki on melkein tyhjä ja lapsia tuskin näkyy pakettivuorten takaa lattialla.

-          Tämä viimeinen onkin sekä Kertulle että Artulle yhteinen, Sälli sanoo. – Jospa aloittaisitte avaamisen siitä.

-          Kiitos kiltti Pukki, Kerttu ja Arttu huudahtavat kuorossa ja hyökkäävät joulupaketin kimppuun.

Mutta kun paperi alta pilkistää ensin kenkäpari, sitten siniset farkut ja lopulta keltainen kukkapusero, Kertun kasvot kivettyvät kauhusta.

-          Sehän on MARTTA! hän huutaa.

Kertun vanhemmat katsovat toisiaan hämmentyneinä ja hieman syyllisen näköisinä.

-          Ai, sinä jo nimesit sen, Pukki ihmettelee. – Se on erikoislahja Pukilta, interaktiivinen isosisko-nukke Artun Baby Born -vauvalle. Se kävelee ja jutteleekin sinulle. Vaikka sinulle Kerttu, se on tietenkin pikkusisko.

-          EIKÄ OLE, se on minun Isosiskoni Martta! Kerttu melkein itkee. – Jonka äiti ja isä hävittivät roskikseen! Se oli minun isosiskoni!

Voi, ei, nyt minä pilasin joulun, Sälli ajattelee katuvana. Miksi minä menin kaivamaan tällaisia lahjoja.

-          Voi, kulta, sinäkö muistat sen? Kertun äiti sieppaa Kertun syliinsä. – Sinä olit vain kaksivuotias.

-          Minä luulin, että te murhasitte minun isosiskoni, Kerttu nyyhkii.

-          MITÄ?! nyt äiti ja isä ja Sälli huutavat vuorostaan kuorossa.

-          Niin, nyt ymmärrän, että se oli vain nukke, Kerttu selittää jo huojentuneena. - Mutta olen nähnyt siitä unia, ja ne olivat niin oikeantuntuisia, että luulin, että minulla oli ollut oikea isosisko. Ja sitten hän vain katosi. Kengät ja sukat vain löytyivät roskiksesta.

-          Voi, pientä. Se nukke putosi minulla ja meni rikki, äiti voihkaisee. – Anteeksi, en voinut ymmärtää, että sinä voisit muistaa sitä.

-          Ei se haittaa enää. Ja voi, kiitos Sälli, eiku Pukki, että toit tuon nuken, Kerttu sanoo ja kiepsahtaa Sällin kaulaan. – Olisin varmaan lopun ikääni epäillyt vanhempiani kauheasta rikoksesta ja joutunut pahoille teille itsekin ja lopulta päätynyt nuorisovankilan kautta jonnekin aikuisten vankilasaarelle ja elämä olisi ollut ihan pilalla. Sinä pelastit tämän joulun ja elämäni.

Nyt Sällin silmäkulmaan nousee jotain kosteaa, mutta se on varmaankin vain huurretta parrasta. En sittenkään pilannut tätä joulua, Sälli ajattelee helpottuneena.

-          Kyllä tinä äiti olet mahdoton kömpelyt, kiljaisee pitkään hiljaan ollut Arttu. – Likot kittoja ja nukkeja. Kyllä minä olitin ten liimalla korjannut, jot olitin tilloin ollut täällä.

Kaikki alkavat nauraa.

-          Niin olisit, Kerttu hihkaisee ja halaa pikkuveljeään. – Kyllä sinä Arttu, olet paras Isosisko, mitä minulla on ikinä ollut!